Onko muita, joilla aina paha olo oman äidin tavattuaan?

niin taukoja ainakin voit pitää. Entäpä jos seuraavan kerran tapaisit vasta syksyllä? Noin harvat tapaamisvälit kuitenkin pitävät lapsesi aika vieraina mummilleen, joten välillä pitempikin tauko tuskin haittaisi. Saisit olla rauhassa, ja molemmat saisitte etäisyyttä toisiinne, mikä saattaisi helpottaa välejänne.

Välit äitiin ovat olleet huonot lähes aina. Lapsuudessani tapahtui asioita, joita en voi antaa äitille anteeksi eikä niistä voida koskaan puhua.



Äitillä on paha älkoholi- ja lääkeriippuvuus, ja varsinkin kun hän ei ole vesiselvä, on kommunikointi kamalaa. En halua olla hänen kanssaan tekemisissä tuolloin.



Tapaamiset ahdistavat ja ovat harvoin mukavia tai edes siedettäviä, mutta lasten ja isäni takia en voi katkoa välejä. Onneksi välimatkaa on paljon, eli turhan usein ei tavata...



Eikä tähän totu, minulla ainakin katkeruus vaan lisääntyy vuosien myötä. Mutta joistakin asioista ei vaan voi puhua - ja minun ja äitini välit ovat sellainen asia.

Tekstisi on kuin mun elämästä...Olet varmaan tehnyt paljon viisaammin, kun et ole edes yrittänyt puhua äitisi ja sinun väleistä. Minä kun aina yritän aloittaa edes jonkunlaista keskustelua aiheesta toivoen, että äitini ymmärtäisi edes ihan vähäsen minunkin tunteita. Lopputulos on kuitenkin joka kerta aivan kamala ja päättyy itkupillitykseen ja viinipulloon.



Yritä nyt sitten tässä olla hyvä ja tasapainoinen äiti omille lapsille...Olisipa edes joku oma keskusteluryhmä, jossa voisi jakaa ajatuksia tästä suunnattoman raskaasta aiheesta.



-ap

hän ei ainakaan tähän mennessä ole koskaan sanonut että ymmärtäisi miksi välimme ovat mitä ovat. Ehkä hän fiksuna ihmisenä jotakin päässään pyörittelee, mutta kissan nostaminen pöydälle ei onnistu.



Äitini on marttyyreista marttyyrein. Hän on tehnyt minulle pienestä pitäen selväksi että minun olisi syytä olla kiitollinen kaikista niistä uhrauksista, joita on tehnyt. Hän ei ole koskaan edes esim. hoitanut minua kotona, aina olen vieraalla ollut...



Äitini kärsii huonosta itsetunnosta ja on ollut hirvittävän kunnianhimoinen aina. Ehkä hän purkaa katkeruuttaan minuun, koska minä elin villin nuoruuden ja tein lapset vasta sitten; opiskelin ennen lapsia; en ole masentunut vastoinkäymisistä vaan jatkan elämääni ilman riippuvuuksia tai itsemurha-aikeita. Olen varmasti kaikkea sitä mitä äitini olisi halunnut olla.



Miten tällaisia ongelmia lähtisi edes purkamaan äidin kanssa? Joku vertaisryhmä olisi tosiaan paikallaan.



t. 3

Vaikka minä elän ihan normaalia elämää, asiat ovat kunnossa jne.. On minun ajatusmaailma niin kaukana äitini ajatusmaailmasta, että äiti ei kuunaan päivänä tule sitä tavoittamaan. Enkä minä äidin.

Eroa on siinä, että äiti teki lapset nuorena parikymppisenä kouluttamattomana ja hän asuu maalla, asunut koko ikänsä. Minä tein vasta kolmekymppisenä, elämää, koulutusta, työpaikka yms. ja asun kaupungissa. Äiti ei voi edes ymmärtää sitä, että parhaillaan kun opiskelen ja teen töitä, en todellakaan ennätä leipoa lapsille tuoretta pullaa jne.. Myös monet harrastuksistani ovat sellaisia, että äitini ei niitä ymmärrä.

Tarkoitan vaan, että älä suotta yritä saada äitiäsi ymmärtämään sinua. Sukupolvien välinen kuilu ja muut tekijät ovat sellaiset, että ette ihan heti ymmärrä toisianne kuitenkaan.

Tuntuu kivalta lukea muidenkin kokemuksia. Sinun (3 ja 5) äiti tuntuu olevan lähes kopio omasta äidistäni. Huomaan itse sortuvani usein sellaiseen " yliäitiyteen" yrittämällä niin kovasti olla mahdollisimman hyvä äiti lapsilleni. Välillä melkein unohdan itseni huomioimisen kokonaan, koska omistaudun lapsilleni jo melkein liikaa. Taustalla ehkä ajatus siitä, etten halua missään nimessä lapsilleni samanlaista lapsuutta kuin itselläni on ollut.



Kaikkein vaikeimmalta/pelottavimmalta tuntuu ajatella, että itse jonain päivänä tuntisin samanlaista kateutta, katkeruutta ja vihaa omaa tytärtäni kohtaan kuin äitini tuntee minua kohtaan.