Elämäni ei ole elämää

En saa otettua kiinni mistään. En osaa ottaa vastuuta mistään, tai ehkä pelkään. Ihan kuin olisin pieni tyttö, joka tarvitsee turvaa. Tarvitsen jonkun, joka välittää, mutta ketään ei ole. Terapia ei auta. Itken tai nukun päivisin ja yritän lievittää ahdistustani alkoholilla, mikä kyllä auttaa jonkin verran (en vedä överiksi yleensä).

Käyn osa-aikatyössä, se onkin ainoa hyödyllinen asia mitä elämässäni teen. En jaksa opiskella, kauheasti tehtäviä rästissä, mutta haluan vain nukkua. Kukaan ei välitä, miltä minusta tuntuu. Jos kerron, että on paha mieli, ei reaktiota keneltäkään. Jos olen kipeä, töihin täytyy mennä, työnantajaakaan ei kiinnosta jos minä olen kipeä. Kaikki tuntuu vaan niin sietämättömältä.