Miksi jotkut ihmiset rampautuvat toimintakyvyttömiksi parisuhdeongelmissa

Piti jatkaa, että lisää tekstiä samalta kirjoittajalta löytyy osoitteesta

http: //www. jotte. info / index. html



Minä olen kopsannut saitin koko depressio-osuuden itselleni ja palaan siihen kun epätoivo iskee. Miten helpottavaa kun kerrankin joku tajuaa mitä mun päässä tapahtuu!!!! Joka sana on niin totta.

ja siitä asenteestakin. Tosin se asennekin riippuu paljon sekä persoonasta että siitä, millaiseksi on kasvatettu. Ihmisillä on hyvin erilaisia pohjia, joille voi alkaa rakentaa sitä omaa elämäänsä. Ei ole reilua, ei, mutta ei sille oikein mitään voikaan.

Temperamentti esimerkiksi on synnynnäinen, sitä ei voi muuttaa - se määrittää, kuinka ihminen reagoi asioihin: vetäytyen vain kiinnostuksella. Sen jälkeen tapahtuu ihmiselle paljon, varhaiset kiintymyssuhteet ja ihmissuhteet, elämän kulku ja sen tapahtumat vaikuttavat kaikki osaltaan siihen, miten ihminen asennoituu tapahtumiin ja asioihin. Turvallinen kiintymyssuhde antaa aivan erilaiset valmiudet kohdata elämän tuomia ongelmia kuin turvaton. Kyse on niin pitkistä ja laajoista prosesseista, ettei kyse ole tosiaan mistään asenteen VALITSEMISESTA! Tietenkin jokaisen kannattaa yrittää vaikuttaa omaan ajatteluunsa ja asennoitumiseensa, mutta se on hidas prosessi, eikä mitkään radikaalit suhtautumistavan muutokset ole kovinkaan todennäköisiä silloinkaan.

Noh, voin puhua vain omasta puolestani.



Mulla oli kynnysmatto marttyyriäiti, joka valitti valittamastaan päästyään kurjaa elämäänsä. Pienimmätkin asiat olivat ylitsepääsemättömiä katastrofeja. Äiti oli masentunut, joten oli pakko olla vain ja ainoastaan kiltti, että äiti olisi kestänyt. Äiti eristäytyi muista ihmisistä ja häpesi itseään, siinä mulle hyvää naisen mallia. Isäkin vain kritisoi, muuten oli kylmä ja etäinen.



Itse en koskaan nuorena edes ajatellut perheen perustamista, koska olin satavarma, ettei kukaan voisi koskaan haluta olla kanssani. Rakastamisesta nyt puhumattakaan. Hämmästykseni oli suuri, kun tapasin miehen joka halusi seurustella kanssani. Itse en ollut kovin innostunut, mutta koska hänen seurustelunhalunsa oli niin ällistyttävä ilmiö, en oikein osannut kieltäytyäkään. Nyt olen sitten tuon miehen kanssa naimisissa. Suhde ei ole kovin hyvä, mutta ottaen huomioon lähtökohdat olen hämmästynyt että olen näinkin " pitkälle" päässyt. En ole koskaan haaveillut rakastumiseen perustuvasta suhteesta, se ei vaan ole mulle mahdollinen asia.

mutta en kuitenkaan siinä määrin, että jäisin sairaslomalle koko elämäkseni.



Pitkäaikaiseen työsuhteeseen olen aika kyvytön, pystyn kyllä tekemään töitä.



ap

Säästin sen ja luen sitä usein.

Jotkut vaan osaa ottaa elämän elämänä, toiset ei kestä pieniäkään kolhuja.

Jos viitsisitte ottaa selvää esim. siitä minkälainen prosessi tuottaa masennukseen taipuvaisia ihmisiä, olisitte hiljaa...

Kyllä se oma asenne aika paljon vaikuttaa. Myös masennuksesta toipumiseen.



Ja kyllä, tiedän mistä puhun.

Miten sitten voidaan ymmärtää tämä lamaannus ja toisaalta tämä itseen kohdistuva armottomuus, aggressiivisuus ja tuhoamisenhalu? Mistä masentunut haluaisi päästä itsessään niin säälimättömällä tavalla eroon? Mitä masentunut oikeastaan haluaisi tuhota tai minkä tappaa?



Lamaannus ei synny tyhjästä. Sen tehtävänä on toimia " henkisenä kokovartalopuudutuksena" . Puudutusta tarvitaan, jotta kipu ei tuntuisi. Mistä kivusta silloin on kyse? Kyse on monesti varhaisiin traumaattisiin kokemuksiin tai oikeammin niiden " muistoihin" liittyvästä torjutusta ja tukahtuneesta lapsenomaisesta raivosta, psyykkisestä avuttomuudesta ja kivusta, jotka voivat subjektiivisina kokemuksina olla sietämättömiä. Parempi olla henkisesti turta, kuin tuntea sellaista, jota ei kerta kaikkiaan voisi kestää. Masentuneen kokonaisvaltainen lamaantuminen suojelee näin paradoksaalisella tavalla minuutta kenties vielä tuhoisammalta kokemukselta.



Masentunut kantaa sisällään rakastamisen kyvyn ja minuuden kokemuksen ja elävyyden tuhoavaa pelottavaa raivoa. Masennuksen kokemuksellisessa ytimessä on tavallisesti varhaislapsuuden käsittelemättä jääneet traumaattiset menetyksen, laiminlyönnin tai puutteen kokemukset. Lapsella ei ole mahdollisuuksia käsitellä kokemiaan asioita ja erityisesti niiden herättämiä raivon tunteita vanhempiaan kohtaan. Sillä ei myöskään ole ollut käytettävissään aikuista, joka olisi auttanut häntä käsittelemään kokemaansa. Kehityksen siinä vaiheessa lapsi on vielä täysin vanhemmistaan riippuvainen, eikä sillä ole " varaa" tuhota omalle olemassaololleen välttämätöntä, nyt kuitenkin myös vihattavaa vanhempaa. Sitä oksaa ei voi sahata, jolla itse istuu. Syntyy sisäisesti mahdoton tilanne. Omaa olemassaoloa uhkaavalle raivolle täytyy tehdä jotain.



Lapsi yrittää säilyttää yhteyden vihattavaan vanhempaansa tekemällä siitä samastumalla " itsen erottamattoman osan" . Pahasta tulee nyt kuitenkin myös itsen osa, ja sitä masentunut säälimättömästi vihaa.

On selvää, että masentunut kokee hirvittävää syyllisyyttä omasta tuhoavuudestaan. Masentuneen pahuuden, arvottomuuden ja itseinhon kokemukset ovat merkkinä tästä. Pahaa ihmistä täytyy rangaista, ajattelee masentunut. Joissakin tapauksissa itsemurha koetaan tällaisena rangaistuksena.



Kun masentuneen puhetta kuuntelee tarkasti, voi havaita, että masentunut on kääntynyt myös omia halujaan ja toiveitaan vastaan. Ne ovat kuin vihollisia, joista täytyisi hankkiutua eroon. Sisimmässään ja varhaisten kokemustensa opettamana masentunut ei uskalla lähteä toteuttamaan keskeisiä tarpeitaan, koska pelkää, että johtavat ne taas kerran ankariin pettymyksiin, pelottavaan raivoon, itsetunnon romahtamiseen, intensiiviseen häpeään ja itsevihaan sekä lopulta lamaantuneeseen depressioon, elävältä kuolemiseen. Masentuneen ajatus on: " Kuinka taas erehdyin toivomaan, että toiveeni voisivat tulla ymmärretyiksi javastaanotetuiksi. Itseen ja omiin toiveisiin ei pidä kerta kaikkiaan luottaa."



Myöskään toisiin ei voi luottaa. Jos kerran omat vanhemmatkaan eivät ymmärtäneet masentuneen ominaislaatua, toiveita ja tarpeita, kuinka hän voisi luottaa kehenkään muuhun. Masentunut kantaa sisällään suurta avuttomuutta ja perusturvattomuutta. Tähän epäluottamukseen perustuu myös masentuneen vaikeus ottaa vastaan hyviä ja myönteisiä asioita. Jos ottaa vastaan hyvää, myöntää samalla itselleen, että tarvitsee sellaista. Tarvitsemisen myöntäminen on masentuneelle kuitenkin vaarallista, koska sille tielle lähtiessään hän altistaa taas kerran itsensä lapsuutensa traumoille.

Tyypillisesti sellaiset, joilla on asiat ok, ja on aina ollu, sanoo näin.



Minäkin hoin sitä yhdessä vaiheessa kun hurahdin " positiiviseen ajatteluun" . Rakensin itselleni positiivisuutta saarnaavan tekominän, kunnes tuli romahdus burnoutin muodossa. Silloin ymmärsin, että se positiivisuus oli pakotettua ja kuluttavaa alitajunnan tukahduttamista.



Olen kohta 40. Jo ihan nuoresta olen ymmärtänyt että mulla on iso ongelma. Nyt alan tottua ajatukseen, etten ehkä koskaan parane ja pääse ahdistuksesta kokonaan. Pikku hiljaa on opeteltava uusia toimintatapoja, niistä ehkä seuraa myös aikaa myöten asenteen muutos.



Oli helpottavaa lukea kerran lehdestä, kuinka joku onnellisuusproffa soimi tätä asennehuuhaata. Hän kirjoitti että mikään ei istu niin tiukassa kuin asenne. Jos muuttaa toimintaa, asennekin saattaa muuttua. Kannattaa tehdä pieniäkin muutoksia, koska pitkällä aikavälillä pienetkin suunnan korjaukset voi merkitä isoa korjausta kurssiin.