Mikä neuvoksi, kun lapsen kaveri käy hermoille?

Roskaa koko juttu. Lapset eivät ajattele noin monimutkaisesti. Vähän maalaisjärkeä peliin! Kehukaa lapsianne ihan niin kuin itse hyväksi katsotte.

P­ask­a­a. Itsekin joskus lapsi ollut, eikä koskaan kehuilla ollut tuollaista vaikutusta.

Kaikki lapset eivät olekaan kuin sinä lapsena.

Omalla kohdallani totta. Olin aina koulumenestykseltäni luokkani paras. Sukulaiset ja opettajat kehuivat kilpaa, että "se on niin fiksu" ja "kaikki on sulle niin helppoa", vaikka tosiasiallisesti varmaankin lähinnä muistiltani olin luokkatovereita kehittyneempi, muutoin ihan normaaliälyinen.



Myöhemmin kävi joka tapauksessa niin, että menestyksestä ja hyvistä arvosanoista tuli kauhea paine. Koin, että asiat pitää oppia helpolla, tai en ole riittävän hyvä. Epäonnistumisiin ei ollut varaa. Alkoi alisuorittamisen kierre, koska oli helpointa selittää asia niin, että ei edes kiinnostanut.

No riippuu lapsesta. Mua kehuttiin pienenä jatkuvasti, eikä siitä ole ikinä mitään haittaa ollut.

Samat sanat, miesvaan! Olin ehkä hiukan pikkuvanha ja koin (negatiivisessa mielessä) olevani jotenkin outo. Minut olisi myöös haluttu siirtää luokkaa tai kahta ylemmäs mutten itse halunnut pelätessäni silmätikuksi joutumista... Keskiarvo lukiossakin liki täysi kymppi juurikaan tikkuja risttiin laittamatta.



Motivaatio vain puuttui ja puuttuu yhä nyt yli kolmekymppisenä. En uskalla tehdä mitään uutta silmittömässä epäonnistumisen pelossa. Noi esimerkkikehut olivat juuri sellaisia, joita lapsena/nuorena kuulin.