Jos lapsenne todettaisiin synnytyksen jälkeen vammaiseksi

vammaiseksi. Lievä cp-vamma ei kuitenkaan ole juuri elämääni hidastanut. Tietysti 15 vuotta fysioterapiaa kolmesti viikossa oli aikamoinen rumba kuljetuksineen ja kotiharjoituksineen, mutta siis mitenkään erityisemmin ei vamma näy muille enää aikuisena. Ellet sitten Babinskin testiä tule mulle tekemään.



Lapsi voi olla täydellisen terve syntyessään ja menehtyä alle kouluikäisenä vaikeaan sairauteen kuten INCL. Päivä kerrallaan se on mentävä ja toivottava parasta.

Surullista, mutta totta :( eli jonkinlaiseen hoitokotiin joutuisin hänet sijoittamaan :(

Mikään ei muuttunut miksikään - tietenkään. Voin vain arvailla ap:n motiiveja ihmeelliselle kysymykselleen.

Vierailija:

Mikään ei muuttunut miksikään - tietenkään. Voin vain arvailla ap:n motiiveja ihmeelliselle kysymykselleen.

onko jotain tukiyhdistysta vanhemmille joiden lapsella juuri ko. vamma, soittaisin sinne. Hankkisin tietoa, kirjoja.



Olen sellainen että kohtaan kaikki vaikeat asiat hankkimalla niistä paljon tietoa. Se rauhoittaa.

Kaikkein pohjimmaisena on se, että lapsi on minun ja hän on minulle rakas. Muut yksityiskohdat ovat sen rinnalla sivuseikkoja joita käsitellään erikseen tapahtui mitä tapahtui.



Jos näin kävisi en tiedä miten reagoisin, mutta sen tiedän että rakastaisin lasta ja pitäisin siitä huolta kuten kykenisin.

Puhetaitoni takaisin saatuani alkaisin kysellä lääkäriltä tarkemmin mitä vammaa hän epäilee, miki ja miten se vaikuttaa lapsen elämään. Ja mitä nyt tehdään, ihan lähipäivät ja tunnit. Voiko lapsi hyvin? Saako hänet vierihoitoon, tarvitaanko jotain erityishoitoja ja tutkimuksia, päästäänkö kotiutumaan normaaliajoissa.



Nämä asiat asialliseti selvitettyäni ja itse tilanteen tajuttuani palaisin rauhallisesti huoneeseeni jossta soittaisin äidilleni, purskahtaen itkuun puhelimessa. Valtava ahdistus ja pelko valtaisi mielen ja hädintuskin saisin asian selvitettyä puhelimessa. Pyytäisin äitiä kertomaan asiasta muille, sillä en itse jaksaisi.



Seuraavat päivät menisivät lähes sumussa. Katselisin tuota pientä, rakasta lasta ja yrittäisin mielessäni hyväksyä tilanteen vaikka se tuntuisi vaikealta. Haluaisin niin että voisin jotenkin pyyhkiä tuon asian pois ja samalla häpeän omia tunteitani ja tunnen itseni maailman surkeimaksi äidiksi kun annan tällaisen asian vaivata vaikka lapsi itse voisikin hyvin. Keskustelisin sairaalassaoloajan kätilön, lääkärin ja kuraattorin kanssa, antaen heille rauhallisen kuvan itsestäni, usein heidän mentyään purskahtaisin itkuun.



Tuntuisi pahalta käydä ruokasalissa syömässä, nähdä kaikki onnelliset äidit terveine lapsineen. Todennäköisesti mies saisi tuoda minulle ruuan huoneeseen. Suunnaton rakkaus ja lähes yhtä valtava ahdistus vaihtelisivat. Haluaisin suojella lastani kaikelta ja koen nyt itseni epäonnistuneeksi siinäkin. Alkaa herätä pelkoja tulevasta, miten selviäisin siitä? Vammaisen lapsen äidinhän täytyy olla oikea leijonaemo ja itse olen vain heikko ja arka kaikkine virheineni. Yritän vähän väliä toistella itselleni että kaikki on hyvin, vauva voi hyvin ja se on pääasia. Aina välillä mielen valtaa lämmin rauhallisuuden tunne, vastaus rukouksiini. Usko siihen että selviämme.



Kotiinpääsy helpottaa. Saa pukea vammaisen vauvan niihin vaatteisiin jotka olimme hänelle raskausaikana ostaneet, pedata hänelle vuoteen uuteen pinnasänkyyn. Suunnaton ylpeydentunne valtaa mielen kun ensikertaa laitamme pienen omiin vaunuihinsa ja lähdemme ulos. Kevätaurinko paistaa ja meillä on vihdoisn se vauva mitä pitkään odotimme, tulevaisuuden huolet saavat nyt odottaa ja haluamme nauttia tästä päivästä!

velttouden ja luomipoimujen takia, tutkittiin monta kuukautta. Epäiltiin INCLää, Brader-Willi -syndroomaa, sydänvikaa, kaikkea mahdollista...ensimmäiset päivät olivat tosi vaikeita varsinkin kun vieraita kävi paljon enkä tiennyt mikä vauvaa vaivaa, oli lastenosastolla elämänsä alun siis ja itse synnärillä leikkauksen jälkeen.



Ja nyt 7kk ja terve poika kuitenkin.

Ensin varmaan selvittäisin olisiko vamma ollut nähtävissä tai epäiltävissä jos raskausaikana ja jos näin olisi alkaisin syyttää äitiysneuvolaa asiasta. Jotainhan sitä olisi pakko syyttää. Ollaan etukäteen päätetty että tehtäisiin abortti jos lapselle todettaisiin joku vamma, sillä meistä ei olisi siihen tehtävään.



Jos lapsi kuitenkin olisi vammainen, en tiedä pystyisinkö hänestä luopumaan. Kova paikka se olisi jokatapauksessa. Menettäisimme siinä samalla sen lapsen mitä odotimme ja meille lykättäisiin tilalle joku vammainen lapsi hoidettavaksi.

Vammainenkin ON ihminen. Etkä tiedä päivää, jolloin sinä itse saatat olla joku vammainen ja täysin toisten autettavissa - revi siitä!!

Vierailija:

Surullista, mutta totta :( eli jonkinlaiseen hoitokotiin joutuisin hänet sijoittamaan :(

Olen itse vammaisen lapsen äitinä kuullut monen kohtalotoverin sanovan kuinka he vammasta kuultuaan menettivät sen oman lapsensa. Tervettä lastahan me kaikki odotamme ja toivomme ja jollekin tuo vamma tulee niin kovana palana että alkushokissa ajatukset lentää äärilaidasta toiseen. Moni on todella sanonut tunteneensa vastasyntynyttä katsoessaan ettei tuo ole minun lapseni enkä halua häntä. Joku ei ole edes halunnut käydä lasta katsomassa tai ottaa tätä syliin, yllättävän monella on käynyt adoptioon antaminen mielessä.



Ja kuitenkin jokainen näistä mainitsemistani vanhemmista on herännyt -ennemmin tai myöhemmin- rakastamaan tuota lastaan yli kaiken ja jälkeenpäin kokenut nuo silloiset ajatuksensa todella oudoiksi.

Ei vamma sitä muuksi muuta, korkeintaan haluaa suojella enemmän. En voisi kuvitellakaan että olisin antamassa lasta pois koska hän ei ole terve.

En haluaisi pilata muiden lasten elämää tuomalla kotiin vammaisen lapsen, joka mahdollisesti vaikeuttaisi kaikkien elämää paljon täällä kotona.

meillä on jo 4 erityislasta ennestään, kyllä siihen vielä yksi vammainen joukkoon mahtuisi. JOs me ollaan hyperallergisista ja " autistisista" selvitty selvitään kyllä muistakin.