Olenko kamala ihminen?

Minulla oli eräs ystävä, jolla on aika pahoja mt-ongelmia. Useamman vuoden ajan olin hänen tukenaan, kuuntelin, ymmärsin (minulla on itsellänikin ollu masennusta ja itsetunto-ongelmia). Mutta kesän aikana jotenkin vaan kypsyin täysin tähän menoon. Tuntui, että hän vetää minua mukanaan pohjalle ja tuntui, että alan itse masentua uudelleen pahasti. Lopulta sitten eräänä päivänä yhteydenpitomme loppui. Aluksi tuntui tosi pahalta, mutta nyt parin kk jälkeen silmäni ovat auenneet sille, miten suuri taakka hän loppujen lopuksi oli minulle. Tuntuu, että voin taas hengittää ja ajatella positiivisemmin, elämä tuntuu ihan mukavalta. Tavallaan taas on huono omatunto siitä, että en ole huonovointisen ihmisen tukena. Muut kaverini ovat sanoneet, että hänen ongelmansa eivät ole minun velvollisuuteni, vaan hänen psykologinsa on sitä varten. Ja onhan se totta. Ehkä olin hänelle itsestäänselvyys, se tyyppi kenen niskaan voi vaan kaataa kaiken paskan. Häntä tuntui loukkaavan se, etten aina halua keskustella ongelmista.

Välillä kaipaan häntä, sillä meillä oli välillä myös mukavaa, etenkin kun hänellä oli hieman parempi kausi. Mutta uskon, että jos nyt lämmittäisin välejä ja alkaisin taas olla hänen kanssaan, sama rumba alkaisi jossain kohtaa. Hänelle tulee romahdus, ja minä tavallaan romahdan perässä. Antaisitteko te vaan olla? Onko väärin asettaa oma hyvinvointinsa toisen edelle?