Lue keskustelun säännöt.
Voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistä?
05.09.2015 |
Ei varmaankaan ainakaan alusta asti, vai onko joku joka on tuntenut heti syntymäatä lähtien yhtä voimakasta rakkautta toiseen lapseensa kuin ensimmäiseen? Meille on kohta syntymässä erittäin toivottu toinen lapsi ja tuntuu että esikoinen oli jo mahassa ollessaan niiiin rakas ja tuttu ja joka päivältä rakkauteni häntä kohtaan vaan kasvaa. Tämä toinen (rv nyt 38) ei ole aiheuttanut samanlaisia tunteita vielä. Kuinka kauan muilla on mennyt että lapset tuntuvat yhtä tutuilta ja rakkailta? Kun nyt on jotenkin hämmentynyt olo..toisaalta silloin kun minulla ei ollut vielä omaa lasta niin ajattelin että en voisi koskaan rakastaa ketään niin paljon kuin kummilastani. :)
Kommentit (19)
Kai se ensihuuma on mennyt ensimmäisen lapsen myötä. Mutta en usko, että rakkaus on vähäisempää toivotun lapsen kohdalla siinä vaiheessa kun hän syntyy.
Oman ystäväni kohdalla kävi niin, että oli perheen viimeinen syntynyt lapsi. Hän oli isossa perheessä myös ainoa vahinko. Edelleen, näin keski-iän lähentyessä hän kärsii paljon siitä, ettei kokenut olevansa yhtä rakastettu kuin edelliset, toivotut lapset. Sinänsä hän ei jäänyt lapsuudessaan mistään paitsi, mutta silti hän kokee, ettei häntä kannustettu, toruttu tai tehty mitään samalla tavalla, kuin vanhempiin sisiaruksiin. Miettikää, kun isompi sisarus tuli ensimmäisen kerran humalassa kotiin, niin sai siitä aika kovat rangaistukset. Kun ystäväni hölmöili ensimmäisen kerran samalla tavalla, niin meni lähinnä olankohautuksella ja kehoituksella olla toistamatta asiaa.
Minä taas olin ison perheen viimeinen lapsi, tosin toivottu. Minä en koe jääneeni mistään paitsi ja rakkaus ja rankaisut olivat iihan yhtä pahoja kuin muillakin. Tai noh... Koska sisarenikin rakastavat minua kovin, niin en läheskään aina jäänyt pahoistani kiinni, kun isommat opastivat vierellä ;)
Joten en usko, että toivottujen raskauksien kohdalla rakkaus vähenee. Toki tarinoita on niin paljon, kuin ihmisiäkin, joten voi olla että joku muu kertoo jotain muuta täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sitä toista rakastaa ihan yhtä lailla. Siihen rakkauden tunteeseen ei vaan voi samalla tavalla keskittyä kuin ensimmäisessä raskaudessa, kun on muutakin puuhaa. Lisäksi voi tuntua siltä, että se rakkaus vois olla pois siltä esikoiselta, mikä herättää syyllisyyttä.
Meillä kaksi lasta, eri tavalla ovat rakkaita mut silti aivan yhtä rakkaita. Esikoisessa on vieläkin mun silmissä sellaista ihmeellistä tähtipölyä, että rakkaus häneen on vaan sellaista valoa, siinä on hyvin vähän ristiriitoja. Elettiin esikoisen kanssa tosi tiiviisti käytännössä kahdestaan ekat vuodet, ehkä tää vaikuttaa. Toiseen lapseen rakkaus on ollut erilaista, koska hänen kanssaan on enemmän ristiriitoja. Hän on myös hyvin dramaattinen pieni ihminen. Se rakkaus on sellaista suojelevampaa, että minä olen tässä sua varten enkä ikinä lakkaa rakastamasta, olet sitten kuinka vaikea tahansa. Tavattoman rakkaita molemmat lapset, parasta mitä mulla ikinä voi olla elämässä.
Ekassa raskaudessa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Siksi se vauva on jo 'tuttu', koska sä et muuta teekään kuin tunnustele sen potkuja ja silittele sitä. Tokan (ja sen jälkeen) sulla on muutakin tekemistä eli ne edelliset lapset. Olen usein kuullut pohdittavan (toista odottavat), että miten voi rakastaa vielä yhtä yhtä paljon. En ole kuitenkaan kuullut, että joku pohtisi tätä lapsen syntymän jälkeen. Kyllä sinä sitä lasta rakastat ihan samoin kuin ensimmäistä. Voi jopa olla, että esikoinen tuntuu olevan tiellä, kun pesisit sen uuden kanssa. Sitten pitää vain ottaa järki käteen ja antaa aikaa ja huomiota sille esikoisellekin.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 18:50"]
Kai se ensihuuma on mennyt ensimmäisen lapsen myötä. Mutta en usko, että rakkaus on vähäisempää toivotun lapsen kohdalla siinä vaiheessa kun hän syntyy.
Oman ystäväni kohdalla kävi niin, että oli perheen viimeinen syntynyt lapsi. Hän oli isossa perheessä myös ainoa vahinko. Edelleen, näin keski-iän lähentyessä hän kärsii paljon siitä, ettei kokenut olevansa yhtä rakastettu kuin edelliset, toivotut lapset. Sinänsä hän ei jäänyt lapsuudessaan mistään paitsi, mutta silti hän kokee, ettei häntä kannustettu, toruttu tai tehty mitään samalla tavalla, kuin vanhempiin sisiaruksiin. Miettikää, kun isompi sisarus tuli ensimmäisen kerran humalassa kotiin, niin sai siitä aika kovat rangaistukset. Kun ystäväni hölmöili ensimmäisen kerran samalla tavalla, niin meni lähinnä olankohautuksella ja kehoituksella olla toistamatta asiaa.
Minä taas olin ison perheen viimeinen lapsi, tosin toivottu. Minä en koe jääneeni mistään paitsi ja rakkaus ja rankaisut olivat iihan yhtä pahoja kuin muillakin. Tai noh... Koska sisarenikin rakastavat minua kovin, niin en läheskään aina jäänyt pahoistani kiinni, kun isommat opastivat vierellä ;)
Joten en usko, että toivottujen raskauksien kohdalla rakkaus vähenee. Toki tarinoita on niin paljon, kuin ihmisiäkin, joten voi olla että joku muu kertoo jotain muuta täällä.
[/quote]
Kuka viitsii kertoa lapselleen että hän oli vahinko?? Nuo ovat niitä asioita joilla traumatisoidaan ihminen iäksi.
Omassa ja ystävien perheissä tuntui menevän järjestään niin että esikoiset "raivasivat tietä" nuoremmille ja kuopusten kohdalla kotiintuloajoista lipsumiset ynnä muut eivät aiheuttaneet enää samanlaista paskamyrskyä. En usko että sillä oli mitään tekemistä sen kanssa, miten toivottuja kyseiset lapset olivat. Sori ap, meni nyt vähän itse aiheen vierestä...
Eikö oo kiellettyä/tabu sanoa että rakastaa jotakin lasta enemmän??
No mulla on ainakin suuremmat tunteet toista lasta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 19:00"]
Eikö oo kiellettyä/tabu sanoa että rakastaa jotakin lasta enemmän??
No mulla on ainakin suuremmat tunteet toista lasta kohtaan.
[/quote]
Ei se tabu ole, mutta kukaan normaalijärkinen ihminen ei näytä sitä eikä koskaan sano sitä ääneen, jos on pelkona että lapset kuulisivat sen, siis joskus myöhemminkin jonkun sukulaisen suusta. Se traumatisoi molemmat lapset, jos äiti alkaa mittailemaan sitä rakkautensa määrää.
Ei voi. Sehän on ihan selvä juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi rakastaa enemmänkin, jos toinen lapsi on luonteeltaan mieluisampi tai jos osaa itse olla jo murehtimatta ja ahdistumatta niin paljon kuin ensimmäisen kohdalla.
Lapset muuten traumatisoituvat vaikka mistä. Etenkin herkät lapset kantavat montaa arpea jo ihan normaalin lapsuudenkin läpi käytyään.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 18:59"]
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 18:50"]
Kai se ensihuuma on mennyt ensimmäisen lapsen myötä. Mutta en usko, että rakkaus on vähäisempää toivotun lapsen kohdalla siinä vaiheessa kun hän syntyy.
Oman ystäväni kohdalla kävi niin, että oli perheen viimeinen syntynyt lapsi. Hän oli isossa perheessä myös ainoa vahinko. Edelleen, näin keski-iän lähentyessä hän kärsii paljon siitä, ettei kokenut olevansa yhtä rakastettu kuin edelliset, toivotut lapset. Sinänsä hän ei jäänyt lapsuudessaan mistään paitsi, mutta silti hän kokee, ettei häntä kannustettu, toruttu tai tehty mitään samalla tavalla, kuin vanhempiin sisiaruksiin. Miettikää, kun isompi sisarus tuli ensimmäisen kerran humalassa kotiin, niin sai siitä aika kovat rangaistukset. Kun ystäväni hölmöili ensimmäisen kerran samalla tavalla, niin meni lähinnä olankohautuksella ja kehoituksella olla toistamatta asiaa.
Minä taas olin ison perheen viimeinen lapsi, tosin toivottu. Minä en koe jääneeni mistään paitsi ja rakkaus ja rankaisut olivat iihan yhtä pahoja kuin muillakin. Tai noh... Koska sisarenikin rakastavat minua kovin, niin en läheskään aina jäänyt pahoistani kiinni, kun isommat opastivat vierellä ;)
Joten en usko, että toivottujen raskauksien kohdalla rakkaus vähenee. Toki tarinoita on niin paljon, kuin ihmisiäkin, joten voi olla että joku muu kertoo jotain muuta täällä.
[/quote]
Kuka viitsii kertoa lapselleen että hän oli vahinko?? Nuo ovat niitä asioita joilla traumatisoidaan ihminen iäksi.
Omassa ja ystävien perheissä tuntui menevän järjestään niin että esikoiset "raivasivat tietä" nuoremmille ja kuopusten kohdalla kotiintuloajoista lipsumiset ynnä muut eivät aiheuttaneet enää samanlaista paskamyrskyä. En usko että sillä oli mitään tekemistä sen kanssa, miten toivottuja kyseiset lapset olivat. Sori ap, meni nyt vähän itse aiheen vierestä...
[/quote]
Noh aikuisten juhlissa juotiin aikuisten juomia... Ja lasten piti olla nukkumassa, eikä sitten ollutkaan. Tällä tavalla sai selville. Ja ystäväni edelleen muistaa sen, kuinka hän silloin tavallaan tajusi miksi hänestä tuntuu, että häntä kohdellaan eri tavalla. Ihan juuri sen takia, että häntä kohdeltiin eri tavalla. Teini-ikäisenä ystäväni lopulta kertoi tienneensä asiasta, mutta ei se väleihin enää auttanut. Vanhemmat vain kertoivat kantaneensa vastuun siinä vaiheessa. Ei se varmaan vanhemmistakaan tunnu hyvältä, kun teini-ikäinen huutaa, että olisivat ennemmin abortoineet, kuin hoitaneet velvollisuutensa.
Mutta ei tästä sen enempää, kun ei liity aloittajan ketjuun sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 19:04"]
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 18:59"]
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 18:50"]
Kai se ensihuuma on mennyt ensimmäisen lapsen myötä. Mutta en usko, että rakkaus on vähäisempää toivotun lapsen kohdalla siinä vaiheessa kun hän syntyy.
Oman ystäväni kohdalla kävi niin, että oli perheen viimeinen syntynyt lapsi. Hän oli isossa perheessä myös ainoa vahinko. Edelleen, näin keski-iän lähentyessä hän kärsii paljon siitä, ettei kokenut olevansa yhtä rakastettu kuin edelliset, toivotut lapset. Sinänsä hän ei jäänyt lapsuudessaan mistään paitsi, mutta silti hän kokee, ettei häntä kannustettu, toruttu tai tehty mitään samalla tavalla, kuin vanhempiin sisiaruksiin. Miettikää, kun isompi sisarus tuli ensimmäisen kerran humalassa kotiin, niin sai siitä aika kovat rangaistukset. Kun ystäväni hölmöili ensimmäisen kerran samalla tavalla, niin meni lähinnä olankohautuksella ja kehoituksella olla toistamatta asiaa.
Minä taas olin ison perheen viimeinen lapsi, tosin toivottu. Minä en koe jääneeni mistään paitsi ja rakkaus ja rankaisut olivat iihan yhtä pahoja kuin muillakin. Tai noh... Koska sisarenikin rakastavat minua kovin, niin en läheskään aina jäänyt pahoistani kiinni, kun isommat opastivat vierellä ;)
Joten en usko, että toivottujen raskauksien kohdalla rakkaus vähenee. Toki tarinoita on niin paljon, kuin ihmisiäkin, joten voi olla että joku muu kertoo jotain muuta täällä.
[/quote]
Kuka viitsii kertoa lapselleen että hän oli vahinko?? Nuo ovat niitä asioita joilla traumatisoidaan ihminen iäksi.
Omassa ja ystävien perheissä tuntui menevän järjestään niin että esikoiset "raivasivat tietä" nuoremmille ja kuopusten kohdalla kotiintuloajoista lipsumiset ynnä muut eivät aiheuttaneet enää samanlaista paskamyrskyä. En usko että sillä oli mitään tekemistä sen kanssa, miten toivottuja kyseiset lapset olivat. Sori ap, meni nyt vähän itse aiheen vierestä...
[/quote]
Noh aikuisten juhlissa juotiin aikuisten juomia... Ja lasten piti olla nukkumassa, eikä sitten ollutkaan. Tällä tavalla sai selville. Ja ystäväni edelleen muistaa sen, kuinka hän silloin tavallaan tajusi miksi hänestä tuntuu, että häntä kohdellaan eri tavalla. Ihan juuri sen takia, että häntä kohdeltiin eri tavalla. Teini-ikäisenä ystäväni lopulta kertoi tienneensä asiasta, mutta ei se väleihin enää auttanut. Vanhemmat vain kertoivat kantaneensa vastuun siinä vaiheessa. Ei se varmaan vanhemmistakaan tunnu hyvältä, kun teini-ikäinen huutaa, että olisivat ennemmin abortoineet, kuin hoitaneet velvollisuutensa.
Mutta ei tästä sen enempää, kun ei liity aloittajan ketjuun sen enempää.
[/quote]Tämän takia ei kannata jatkaa raskautta, jos ei täydestä sydämestään halua (uutta) lasta. Abortti ehkäisee valtavasti kärsimystä.
Mulla on ihan päinvastainen kokemus. Ensimmäistä lasta odottaessa koko lapsi oli abstrakti ja etäinen ajatus. Toki tunnustelin liikkeitä ja ihailin ultrakuvia, mutta ei mulla mitään rakkauden tai kiintymyksen tunteita häntä kohtaan ollut. Eikä muuten ollut synnytyssairaalassakaan, ihmettelin vain, että kuka tuo kurttuinen tyyppi on ;)?
toisen lapsen kanssa oli helpompi orientoitua jo raskaana ollessa. En mä silti kokenut mitään rakkauden tunteita. En ymmärrä miten olisin voinutkaan, kun enhän edes tiennyt kuka sieltä on tulossa! Tokan kanssa kävi samoin kuin ekan kanssa: rakkaus syntyi pikkuhiljaa, vasta syntymän jälkeen kun oltiin tutustuttu. Ainoa ero oli, että tokan kanssa äitiyden/rakkauden tunteet tulivat aikaisemmin kuin esikoisen kanssa.
rakkauden määrää en osaa verrata. Kuopus on niin pieni vielä, että musta on luonnollista kokea jollain tavalla suojelunhalua ja hellyyttä enemmän häntä kohtaan. Toisaalta esikoinen on oma mahtava persoonansa, jota rakastaa juuri hänen ominaispiirteiden takia. Että kyllä se rakkaus taitaa kokonaiskuvassa olla aika 50-50, vaikka määrä vaihteleekin ajoittain eri lasten kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en kyl ymmärrä et miten ei vois rakastaa yhtäpaljon. Oikeen miettimällä mietin tätä asiaa mut mulle noi on kaikki yhtä rakkaita vaikka miten päin kattoisin asiaa. Aika ihanaa. Enpä oo koskaan tätä tullu ees miettineeksi.
T. Kolmen lapsen äiti
Mä en rakastunut ekaan lapseen raskausaikana tai synnytyksen jälkeen, pikku hiljaa ekojen kuukausien aikana rakkaus syttyi ja äärettömän rakas on esikoinen nyt 12-vuotiaana.
Toisella kerralla olin jo äiti, tuntui, että oli helppo avata sydän toiselle lapselle ja muistan kokeneeni heti synnytyksen jälkeen samaa ääretöntä rakkautta uuteen vauvaan, kuin mitä tunsin silloin 3-vuotiaaseen esikoiseen. Kolmannella kerralla sama juttu.
Eli mulla mennyt juuri päin vastoin. Esikoisen kanssa kesti kiintyä, seuraavat meni "vanhalla rutiinilla".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ainakin kävi niin että olen aivan kuin isäni (olen esikoinen) ja veljeni taas aivan kuin äitini, ulkoisesti sekä luonteiden piirteet. Vaikka varmasti meitä kumpaakin rakastavat kovasti niin on heillä vähän "suosikkinsa" sen mukaan että lapsi muistuttaa niin selvästi heitä itseään. Ihmiset kun luontaisesti pitävät samanlaisista ihmisistä. Esim. isäni on entinen ammatti urheilija, minä olen ammatti urheilija ja lapsesta saakka urheilu ja sen vaatima luonne ovat meitä yhdistäneet.
Toisaalta taas veljeni on vähän laiska ja raasu jossain jutuissa niin äitini ainakin kokee että hän jo lapsena tarvitsi enemmän suojelua ja apua kuin minä. Minulle se näyttäyty kuin äiti ei rakastaisi minua yhtä paljon. Nyt vanhempana tajuan että äitini edelleen piti minua jo lapsena tosi fiksuna ja itsenäisenä, joka on aivan totta vielä tänäkin päivänä.
Kyllä ne muokkautuu! Tärkeintä on olla lapsille mahdollisimman tasapuolinen ja selittää jos joku asia vaikuttaa epäreilulta sisärusten välisessä kohtelussa, niin kun sanoin itse en lapsena ymmärtänyt äidin huolta veljestäni mutta nyt asia on päivän selvää, enkä ole yhtää katkera vaikka lapsena tuli asiaa useammin kuin vain kerran itkettyä...
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 19:26"]
Meillä ainakin kävi niin että olen aivan kuin isäni (olen esikoinen) ja veljeni taas aivan kuin äitini, ulkoisesti sekä luonteiden piirteet. Vaikka varmasti meitä kumpaakin rakastavat kovasti niin on heillä vähän "suosikkinsa" sen mukaan että lapsi muistuttaa niin selvästi heitä itseään. Ihmiset kun luontaisesti pitävät samanlaisista ihmisistä. Esim. isäni on entinen ammatti urheilija, minä olen ammatti urheilija ja lapsesta saakka urheilu ja sen vaatima luonne ovat meitä yhdistäneet.
Toisaalta taas veljeni on vähän laiska ja raasu jossain jutuissa niin äitini ainakin kokee että hän jo lapsena tarvitsi enemmän suojelua ja apua kuin minä. Minulle se näyttäyty kuin äiti ei rakastaisi minua yhtä paljon. Nyt vanhempana tajuan että äitini edelleen piti minua jo lapsena tosi fiksuna ja itsenäisenä, joka on aivan totta vielä tänäkin päivänä.
Kyllä ne muokkautuu! Tärkeintä on olla lapsille mahdollisimman tasapuolinen ja selittää jos joku asia vaikuttaa epäreilulta sisärusten välisessä kohtelussa, niin kun sanoin itse en lapsena ymmärtänyt äidin huolta veljestäni mutta nyt asia on päivän selvää, enkä ole yhtää katkera vaikka lapsena tuli asiaa useammin kuin vain kerran itkettyä...
[/quote]
Sori huono suomi! Suomi kakkoskielenä ja tosi vähässä kaytössä!
Hei kiitos paljon vastauksista! Näin olen juuri miettinyt että se rakkaus toista kohtaan tulee pikkuhiljaa kun tutuiksi tullaan. Tällähetkellä vain vaikeaa kun tämä esikoinen on niin maailman paras tyyppi! <3 ap
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 18:50"]Kai se ensihuuma on mennyt ensimmäisen lapsen myötä. Mutta en usko, että rakkaus on vähäisempää toivotun lapsen kohdalla siinä vaiheessa kun hän syntyy.
Oman ystäväni kohdalla kävi niin, että oli perheen viimeinen syntynyt lapsi. Hän oli isossa perheessä myös ainoa vahinko. Edelleen, näin keski-iän lähentyessä hän kärsii paljon siitä, ettei kokenut olevansa yhtä rakastettu kuin edelliset, toivotut lapset. Sinänsä hän ei jäänyt lapsuudessaan mistään paitsi, mutta silti hän kokee, ettei häntä kannustettu, toruttu tai tehty mitään samalla tavalla, kuin vanhempiin sisiaruksiin. Miettikää, kun isompi sisarus tuli ensimmäisen kerran humalassa kotiin, niin sai siitä aika kovat rangaistukset. Kun ystäväni hölmöili ensimmäisen kerran samalla tavalla, niin meni lähinnä olankohautuksella ja kehoituksella olla toistamatta asiaa.
Minä taas olin ison perheen viimeinen lapsi, tosin toivottu. Minä en koe jääneeni mistään paitsi ja rakkaus ja rankaisut olivat iihan yhtä pahoja kuin muillakin. Tai noh... Koska sisarenikin rakastavat minua kovin, niin en läheskään aina jäänyt pahoistani kiinni, kun isommat opastivat vierellä ;)
Joten en usko, että toivottujen raskauksien kohdalla rakkaus vähenee. Toki tarinoita on niin paljon, kuin ihmisiäkin, joten voi olla että joku muu kertoo jotain muuta täällä.
[/quote]
Tottakai vanhemmat suhtautuu eritavoin nuorempien asioihin. He tottuvat ja ovat taipuvaisia antamaan oikeuksia varhemmin
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 19:40"]
[quote author="Vierailija" time="05.09.2015 klo 18:50"]Kai se ensihuuma on mennyt ensimmäisen lapsen myötä. Mutta en usko, että rakkaus on vähäisempää toivotun lapsen kohdalla siinä vaiheessa kun hän syntyy. Oman ystäväni kohdalla kävi niin, että oli perheen viimeinen syntynyt lapsi. Hän oli isossa perheessä myös ainoa vahinko. Edelleen, näin keski-iän lähentyessä hän kärsii paljon siitä, ettei kokenut olevansa yhtä rakastettu kuin edelliset, toivotut lapset. Sinänsä hän ei jäänyt lapsuudessaan mistään paitsi, mutta silti hän kokee, ettei häntä kannustettu, toruttu tai tehty mitään samalla tavalla, kuin vanhempiin sisiaruksiin. Miettikää, kun isompi sisarus tuli ensimmäisen kerran humalassa kotiin, niin sai siitä aika kovat rangaistukset. Kun ystäväni hölmöili ensimmäisen kerran samalla tavalla, niin meni lähinnä olankohautuksella ja kehoituksella olla toistamatta asiaa. Minä taas olin ison perheen viimeinen lapsi, tosin toivottu. Minä en koe jääneeni mistään paitsi ja rakkaus ja rankaisut olivat iihan yhtä pahoja kuin muillakin. Tai noh... Koska sisarenikin rakastavat minua kovin, niin en läheskään aina jäänyt pahoistani kiinni, kun isommat opastivat vierellä ;) Joten en usko, että toivottujen raskauksien kohdalla rakkaus vähenee. Toki tarinoita on niin paljon, kuin ihmisiäkin, joten voi olla että joku muu kertoo jotain muuta täällä. [/quote] Tottakai vanhemmat suhtautuu eritavoin nuorempien asioihin. He tottuvat ja ovat taipuvaisia antamaan oikeuksia varhemmin
[/quote]
Eli mitä enemmän lapsia, niin sen vähemmän tarvitsee enää rangaista hölmöilyistä? "Ihan sama että varastit kaupasta, vanhempi kerkes jo jäämään sua ennen kiinni, so what"? Joo tosi hyvältä kasvatusmetodilta kuulostaa nuorimpien kohdalla.
Up