Vahinkoraskaus - kuinka kolmen kanssa pärjää?

Nostetaas tätä. En varmasti ole ainoa, joka on tullut vahingossa raskaaksi...

Ap

Voimia, tsemppiä, jaksamista. Tiedän tunteesi, shokki on melkoinen ja kaikki ne tunteet mitä siihen liittyy repii eri suuntiin. En voi sanoa mitä sinun pitää tehdä, voin vaan kertoa omat kokemukseni.

Itselläni kolmas lapsi, se vahinko nyt 11kk. Meillä petti kierukka, lapsiluku oli päätetty kahteen ja mun piti aloittaa opiskelut. Toivoin keskenmenoa, vielä siinä vaiheessa kun kierukka otettiin pois. Ei tullut, joten sitten oli edessä aborttikysymys. Mies olisi halunnut abortin, mutta ei onneksi ikinä painostanut siihen. Minulle abortti oli aina ollut ehdottomasti ei, mutta kummasti sitä alkoi tuossa tilanteessa miettimään uudestaan. En kuitenkaan pystynyt sitä tekemään ja lähes koko raskaus menikin tuon ei toivotun raskauden käsittelyyn. Syyllisyyttä siitä että mikään raskaudessa ei tuntunut miltään, ei niitä samoja onnentunteita kun edellisten kanssa. Ei sitä mahansilittelyä tai hyvänäpitämistä, myöskään miehen puolelta. Kävinkin läpi raskauden neuvolapsykologilla ja sain sieltä älyttömän paljon apua.

Nyt vauvavuoden ollessa lopuillaan voin sanoa että olen kaikesta huolimatta erittäin onnellinen kolmen lapsen äiti. Vauvan synnyttyä lapset oli pari kuukautta kaikki alle 4v, silti voin sanoa että olen tästä viimeisestä vauvavuodesta osannut nauttia ihan eri tavalla kun ensimmäisistä! Vaikka tekemistä on, en ole läheskään niin väsynyt kun aiemmin. Rakastan äärettömästi, nautin jokaisesta uudesta taidosta ja on ihanaa katsoa ja kuulla miten isommatkin rakastaa ja ihailee pikkusiskoa.

Erona meillä vielä se, että mieheni ei ole ikinä ollut osallistuva isä/puoliso. Aikaisemmin teki paljon töitä ja oli siksi pois kotoa, nyttemmin jäi sairaslomalle ja nykyään työttömänä, muttei juurikaan auta kotona tai lasten kanssa. Silti pärjään kolmen kanssa, uskon että lapset ovat saaneet turvallisen ja normaalin lapsuuden. Tottakai välillä väsyttää ja ärsyttää, mutta se on tavallista.

Summa summarum, se kolmas, vahinkokaan ei ole katastrofi. Kotona oleminen pitenee, mutta itse ajattelen asian niin että nämä vuodet annan lapsille ja sitten keskityn opiskeluun ja työelämään. Nyt on näin ja nämä vuodet on korvaamattomia lapsille! Tsemppiä päätöksiin ja tunteiden vuoristorataan.

Rahojen ja voimavarojen mukaan sinun pitää miettiä. Älä hätiköi - aikaa on vielä. Abortti ei kuitenkaan ole huono vaihtoehto jos se tuntuu oikealta.

Ei kait siinä muuta, kuin hoidat sen penskan siinä kuin muutkin.

Rahallisesti kolmas ei ole katastrofi. Mutta voimiaan on kovin vaikea arvioida. Elämä on ihanaa ja melko helppoakin juuri nyt. Kolmas sotkee pakan tai sujahtaa helposti arkeen mukaan, mutta sitähän ei vielä voi tietää.

Minäkin muistan, kuinka onnellinen olin aiemmista plussista. Nyt on todellakin shokki päällä ja mietin voinko rakastaa kolmatta kuten kahta vanhempaa. Tai kuinka kuljetukset ja harrastukset jne lähtee sujumaan vauvavuoden jälkeen.

Aiemmin itsekin ajattelin, että ei aborttia tällaisessa tilanteessa, mutta nyt se on kuitenkin vaihtoehto. Mutta en tiedä, johtuuko se siitä, että minulla oli selvä suunnitelma, kuinka syksyllä menen töihin ja päästään reissaamaan kun rahatilanne paranee jne. Nyt nuo yllättävät viivat sotkevat suunnitelmat.

Koska minulla ei ole oikeasti kunnon syytä aborttiin, pelkään katuvani sitä, varsinkin jos kohtu vaurioituu ja myöhemmin haluammekin kolmannen. Ja miettisinkö aina, että minun päätökseni seurauksesta eräs ihminen jäi syntymättä?

Ap

Meillä kolmas oli ns. puolittainen vahinko: Alunperin kolmas oli suunnitelmissa aikataululla "tulee, kun on tullakseen", mutta sitten muutinkin mieleni. Tajusin, että en oikeasti jaksa enkä halua kolmatta lasta. Mutta sepä olikin sitten jo myöhäistä... Koko alkuraskaus meni asiaa sulatellessa, enkä vielä loppuraskaudessakaan ollut oikein valmis kolmanteen. Elin siinä toivossa, että ehkä tämä kolmas olisi edes eri sukupuolta, kuin kaksi edellistä. Mutta ei. Kolme alle viisivuotiasta (esikoinen täytti neljä kuukautta ennen kuopuksen syntymää), kaikki samaa sukupuolta.

Mutta tuo nuorimmainen, hän on alusta asti ollut Persoona. Äidin pikku-ilopilleri. Hän teki perheestämme "täydellisen", enkä kertaakaan ole toivonut hänen olevan sitä toista sukupuolta, saatikka että hän ei olisi. Pelkkä ajatuskin, että alunperin en halunnut häntä, tuntuu nyt ihan kamalalta.

Kyllä, ensimmäiset vuodet olivat lievästi sanottuna haastavia. Normaalin vauva/pikkulapsi-kaaoksen lisäksi sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen, jouduimme muuttamaan pari kertaa toiselle paikkakunnalla miehen työn takia, jouduimme huomaamaan asuvamme hometalossa (jonka seurauksena koko perhe sairasti), keskimmäisellä oli ruoka-aineallergioita... Mutta kaikesta siitä olemme selvinneet. Nyt, kun lapset ovat 5-9 -vuotiaita elämä on oikeastaan jo aika "helppoa" :) Ja olen äärimmäisen onnellinen siitä, että minulla on nuo kolme ihanaa lasta, myös se "vahinko"-kolmonen.

Tsemppiä sinulle AP! Oikeasti joku neljä-viisi vuotta vauva/pikkulapsiperhe kaaosta on kuitenkin vain pieni aika koko elämässäsi. Ja ei sekään aika ole pelkästään negatiivista. Itselläni noihin "kaaosvuosiin" mahtuu valtava määrä ihania hetkiä ja ihania muistoja. Nyt, kun katson valokuvia tuolta ajalta, antaisin melkein mitä vain, jos saisin vielä elää nuo hetket uudelleen. Kun olisin silloin osannut nauttia niistä tarpeeksi.

Anteeks kun sanon, mutta itse en jatkaisi vahinkoraskautta noissa olosuhteissa.

Itse kuumeilin kolmatta hetken aikaa, jätettiin kortsut pois ja yritettiin jos tärppäis, kunnes huomasin etten haluakaan enää vauvaa.
Edelliset syntyneet 2011 ja 2013, ja alkoi olla jo helpmpaa ja hauskempaa lähteä tekemään juttuja heidän kanssaan.
Kai kortsussa sitten oli ollut reikä, muuta en keksi, mutta tulin sitten kuitenkin raskaaksi noin pari uukautta sen jälkeen kun olin päättänyt etten  sttenkään halua lisää....
Hetken aikaa mietin aborttia, mutta en olisi pystynyt siihen. Yksi abortti tehty vuosia sitten, ja vaikka se silloin oli ainut oikea rataisu niin ei se mitenkään mukava kokemus ollut.... Koska kuitenkin olin kolmatta halunnut, päätin ettei tämä mikään katastrofi ollut.
Raskausaika oli kyllä niin karsea, että päätös jatkaa raskautta kadutti... 4kk oksentamista, tiputuksessa muutama kerta, sitten töissä kuukauden ennen kuin liitoskipujen kanssa en pärjännyt enää. (Hoioala, ei mahdollisuutta kevyempiin töihin).
Kohta on kulunut 3kk kolmannen lapsen syntymästä. Jostai syystä hän on paljon helpompi kuin edelliset, viihtyy attialla itsekseen, hymyilee paljon, kasvaa hyvin rinamaidolla.
Isommat kärsivät mustasukkaisudesta, mutta tykkäävät silti pikkuveljetä, silittävät ja leikkivät ja höpöttävät.
Ei harmita enää yhtään että meille tuli tämä kolmas vikka olin ehtinyt päättää että kaksi riittää =)

Meillä mies kuumeili kolmatta ja mä jossain imetyshormoneissa menin suostumaan :D alku oli yhtä vuoristorataa, pohdin keskeytystäkin, koska ajattelin että mä en tule jaksamaan kolmatta, rahaakaan ei ole kun pitäisi uuteen isompaan ja kalliimpaan kotiin muuttaa jne jne. Nyt raskaus alkaa olemaan loppusuoralla, ja olen onnellinen :) synnytys jännittää enemmän kuin aikaisemmissa, mutta muuten olen ottanut ajatuksen "päivä kerrallaan". Keskimmäinen on vasta vähän päälle vuoden ja todella vauhdikas luonne, joten haastetta tulee riittämään. Esikoinen on onneksi jo koululainen. Päätettiin jäädä asumaan tähän pienempään kämppään, joten rahallisesti ei tule olemaan tiukkaa, meillä on varaa kolmanteen. Mä taidan liittyä siihen äiti-zombie-kerhoon, mutta se on kuitenkin vain väliaikaista! Ja yritän ainakin uskotella itselleni, että se on myös asennekysymys, yritän pitää mielen positiivisena ja levätä aina kun mahdollista, ihan sama mikä sotku kotona olisi.

Ihania vastauksia, ne tsemppaa kovasti, vaikka lopullinen ratkaisu on tietysti tehtävä itse. Kun olisikin se kristallipallo. Nyt alkujärkytys alkaa jo mennä pikkuhiljaa ohi ja alan jo miettiä hyviä puolia ikäeroissa ja kotiäitiyden jatkamisessa.

Sinulle, joka perustelematta kannatit aborttia: eikö ole aika inhimillistä ja normaalia tuntea paniikkia asiasta, jonka tiedät muuttavan koko elämäsi? Aiemmissakin raskauksissa olen halunnut aluksi perua koko jutun, kun pelkäsin muutosta niin kovasti vaikka molemmat olivat toivottuja. Nyt tuo tunne on tietysti vahvempi.

Mutta kuinka voisin katua kolmatta, kun nuo kaksikin on niin mahtavia persoonia! Ehkä tää onkin ihan hyvä juttu. Ehkä me pärjätään, kun onhan me pärjätty hyvin tähänkin asti.

Ap

Voi kun tuo edellinen viestini on saanut yläpeukkuja. Täällä kuitenkin tunteet yhä ailahtelee. Mies on tukena, päätin mitä vain, mutta on kyllä ilmaissut, että hänelle edelleen nämä kaksi riittäisivät. Yhä pelottaa, että en jaksa kolmen pienen kanssa ja koko perhe ja parisuhde kärsivät. Olemme arjessa ilman tukiverkkoja. Koetan saada huomiselle ajan keskusteluun ja toivon, että ajatukset vähän selkiytyvät. Olen aiemmin kokenut keskenmenon viikolla 9 ja se ei jättänyt traumoja. Siksi varhaisen vaiheen abortti ei tunnu mahdottomalta. On tämä vain vaikeaa. En olisi ikinä uskonut, kuinka vaikeaa. Aiemmin olisin ajatellut, että jos vahinko vakaassa parisuhteessa kävisi, niin sittenpä kävisi, tervetuloa vaan. Nyt kun tilanne on päällä ja aika menee olemassaolevista lapsista huolehtimiseen ja heidän kiukkujen setvimiseen, ajatus yhdestä lisälapsesta tuntuu jopa aborttia pelottavammalta. Ja hetken päästä olen taas toista mieltä.

Ap

Ööh. Tee abortti? Ei se ole iso operaatio. Liian monesta lapsesta taas kärsitte kaikki (sinä, mies ja lapset) monta vuotta, mahdollisesti loppuelämänne.

Jos ehkäisy on ollut käytössä, se tarkoittaa, ettei lasta haluta. Jos lasta ei haluta, raskaus keskeytetään.

Suurin osa "vahinkovauvan" synnyttäneistä lienee kuitenkin onnellisia.

Mutta tuli vain mieleen että mitäs jos se 3. vauva ei olekaan perusterve niin miten sitä sitten jaksaa kun se jaksaminen mietityttää muutenkin. Siinähän se vasta menisi elämä uusiksi...

13, oletko itse tehnyt? Jotenkin olen törmännyt niin usein syyllistävään asenteeseen naisia kohtaan, jotka tekevät abortin ilman ns. kunnon syytä (raiskaus, teiniäitiys tms) että tunnen itsekin syyllistäväni itseäni, jos siihen päädyn. Usein myös pelotellaan, että se kaduttaa myöhemmin. Voiko se kuitenkin olla vain helpotus ja vapautus?

[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 14:42"]

13, oletko itse tehnyt? Jotenkin olen törmännyt niin usein syyllistävään asenteeseen naisia kohtaan, jotka tekevät abortin ilman ns. kunnon syytä (raiskaus, teiniäitiys tms) että tunnen itsekin syyllistäväni itseäni, jos siihen päädyn. Usein myös pelotellaan, että se kaduttaa myöhemmin. Voiko se kuitenkin olla vain helpotus ja vapautus?

[/quote]Tietenkin abortti voi olla vain helpotus.

Myönteisiä aborttikokemuksia voi lukea vaikka täältä: thanksabortion.com

Ap, sulla on jo kaksi lasta. Jos olet pärjännyt niiden kanssa suht hyvin niin varmasti menee kolmaskin. Ei se ole niin iso ero kuin yhden ja kahden lapsen hoidossa. Minun neljäs oli ns. vahinko ja on nyt ihana terve vuodebikäinen ilopilleri. Ennen tätä yllärivauvaa otimme perheeseemme sukulaisten kaksi lasta, joista eivät itse pystyneet huolehtimaan. Ei ollut kutsumus juttu, mutta järki sanoi, että autettava. Eli kuudella lapsella mennään, kolme oli alunperin aikomus! Pärjätään ok, välillä raskaita päiviä.

Tulin päivittämään tilanteen. Kävin yhdessä miehen kanssa lääkärin luona juttelemassa ja jo mennessä oli sellainen olo, että en pyydä kuitenkaan lähetettä aborttiin, vaikka sen takia aika oli varattu. Ja niinhän siinä kävi. En vieläkään pompi riemusta, mutta abortti tuntuu koko ajan vieraammalta ajatukselta. Eiköhän me pärjätä :)

Ap

Kyllä te pärjäätte! Ja näin anonyyminakin olen onnellinen, ettei pikkuista tapettu.

"mies auttaa" - just. Eli sä raadat jo nyt kuin pieni eläin ja sun mies velttoilee vieressä.