Onko paikalla " ainoita lapsia" ? Kysymys teille!

toivottavasti siinä vaiheessa oma mies tai ystävät edes vähän ymmärtävät auttaa.

Kyllähän sitä usein miettii, että kuinka selviää omien vanhempien kuolemasta kun ei ole sisaruksia tukena. Onneksi on sentään mies.

Mun vanhemmilla on selkeät hoitotestamentit, sekä kirjallisena toiveet hautauksesta. Mieheltäni saan tarvittavan tuen, jota joskus tarvitsen " taistellessani" vanhempieni kanssa.

lasta ja ainakin 2 lasta olisi vielä kiva saada.



Vielä on edessäpäin se kun meidän vanhemmat vanhenee ja sairastuvat, vielä ovat terveitä työssä käyviä. Vielä en osaa sanoa miten siitä selviää, toisinaan sitä tulee mietittyä surullisena.



Itku tulee ainakin huomaa miten omat lapset nauttivat sisaruksista ja mistä itse on jäänyt paitsi.



Henkilökohtaisesti mä en ymmärrä ihmisiä jotka tekevät vain yhden lapsen (lääketieteelliset syyt ymmärrän).

toivonkin isoa perhettä. Riippuu vaimosta, että montako lasta, mutta nyt on kaksi ja kolmas vaiheessa.

mieheltä saan tarvittavan tuen, ja lapsiltani, jos he kasvavat niin isoiksi siihen mennessä toivottavasti.



Ja nyt jo on selvät sävelet, juteltu valmiiksi vanhempieni kanssa, mitä sitten kun he ikääntyvät. Mitkä on heidän hoitotoiveet, ja hautaustoiveet.

Sama myös toisin päin, jos jotain sattuisi.

...muistan, että naapurin uskovaisessa isossa perheessä oli tosi kiva käydä leikkimässä. Tosin sieltä oli ihana palata omaan rauhalliseen kotiin. Se on aina mihin tottuukin. Toivoin pikkusisarusta aika pitkään, mutta en oikeastaan tiedä toivoinko oikeasti vai vain siksi, että pikkusiskoa tai -veljeä " kuuluu" toivoa.



Monien kavereiden kodeissa sisaruksilla oli aika huonot välit. Riitelivät sisaruksiensa kanssa ja musta se oli ahdistavaa. Kaikennäköistä kiusaamista oli paljon sisaruksien taholta. Tosi semmoista häijyä ja rankkaakin.



Halusin itse isomman perheen. Meillä on kolme lasta ja se on mukava määrä.



Minusta on ihan mukava ajatus, että saan ratkaista asiat vanhempieni jälkeen itse. Perintö ym. riidat ovat melko riipaisevia.

Kyllä tämä pistää miettimään asioita vielä toiseenkin kertaan. Ei meilläkään onneksi ole vielä miehen kanssa mitään lopullista päätöstä tehty, ennemminkin päätöksen tekoa on lykätty.



t. ap

Asia ei tunnu vielä ajankohtaiselta, vanhemmat ei vielä kuuttakymmentä ja ja ihan normaalikuntoisia ikäisikseen. Omista isovanhemmistani kukaan ei ole elänyt vanhainkodissa, dementoitunut tmv, ne jotka ovat kuolleet ovat menneet kertalaakista tai muuten kohtuu nopeasti, joten en oikein osaa kuvitella vanhemmillenikaan mitään pitkää, tuskaista ja kipujen täyttämää vanhuutta.



Eiköhän siinä vaiheessa kun aika vanhemmista jättää saa tukea sitten mieheltä, ystäviltä ja/tai sukulaisilta. Ja sama jos joutuu jostain hoidoista ym. päättämään, saa sitä apua ja tukea muualtakin kuin sisaruksista.

Silloin toivoin todella sisaruksia avukseni. Muutenkin olen sellaisia kaivannut, mutta silloin erityisesti. Siksi itse haluan monta lasta.

Mummoni on huonossa kunnossa ja äitini hoitaa häntä sisarustensa kanssa. On käynyt monesti mielessä kuinka tulen itse ainokaisena selviämään tulevaisuudessa, jos vastaava tilanne tulee eteen, varsinkin kun asun aika kaukana.



Lapsena sisarusten puute ei häirinnyt. Paras kaverini on myös ainoa lapsi ja olimme aina yhdessä.



Oma lapseni (nyt siis vasta vain yksi) ei toivottavasti tule jäämään ainoaksi.

Ei ahdista mikään

Monesti on sanonut että, olisi kiva jos hänellä olisi sisaruksia.

Sitten mulla on kaveri joka on ainoa lapsi. Hän taas on sanonut että, on ihan tyytyväinen siihen että niitä sisaruksia ei ole.

Toisaalta on muutenkin vähän sellainen " erokkoluonne" .

Ei ollut ketään, jolle purkaa vanhempia koskevia huolia nuorena. Nyt vanhempana, kun äitini on vakavasti sairastunut, ja isäkään ei ole niin kovin hyvässä kunnossa, tuntuu kamalalta. Tuntuu, että sitten kun heitä ei enää ole, niin on täysin yksin maailmassa. Todellisuudessa ei näin tietenkään ole, kun on serkkuaj jne, mutta ei ne serkut mitenkään korvaa sisarusta. Mikään ei voi korvata sitä tunnetta, jonka voi saada ainoastaan sisaruksen kanssa. Samat löhtökohdat on silloin elämässä, ja samat vanhemmat. Silloin on myös paljon yhteisiä suruja ja iloja. Itse en ikimaailmassa olisi tehnyt lapselleni tieten tahtoen sitä kiusaa, että olisin jättänyt sisarettomaksi.

eniten kuin koskaan. Kukaan ei ollut jakamassa surua, enkä löytänyt mistään keskustelukumppania, joka olisi täysin ymmärtänyt tilanteen. Nyt huoli äidistä on tietenkin suuri. Mutta eihän sisaruksien hyvät välit, keskusteluyhteys ole itsestäänselvyys; sen olen hyvinkin läheltä nähnyt.



Mieheni on myös ainut, samoin lapsemme. Harmittelen joskus lapseni puolesta hänen ollessa ilman sisarusta, mutta nämähän eivät ole välttämättä valintoja ja itsestäänselvyyksiä. Jokainen tekee tavallaan.

Olisin kaivannut sparrauskaveria, toista lasta jakamaan vanhempien huomiota, sellaista reality checkiä vanhempien suuruudenhulluihin kuvitelmiin kasvatuksen vaikutuksesta persoonallisuuteen etc. Ja voi ää, en ollut ajatellutkaan, että kun äiti tuosta vanhenee niin minähän sen yksin joudun hoitamaan laitokseen, sairaalaan, hautaan jne ja kuuntelemaan sen puheita ilman että kenellekään pääsee purkamaan (mies ei kuitenkaan näitä tajua). Aargh!

olen ainoa ja kyllä vain vastuu vanhemmista ahdistaa mieltä. Lisäksi mieheni on ainoa ja yrittämisestä huolimatta vaikuttaa epätodennäköiseltä saada enää meille toista lasta. Mulla alkaa jo olla ikääkin. Harmittaa, että lapseni joutuu myös olemaan ainoana.

Mut mä koen helpottavana sen että oon koulutukseltani sairaanhoitaja ja vanhusten parissa työssä. Kyllä se kokemus tulee auttamaan monessa asiassa ihan saletisti.

Olisi ollut kotona joku samaa ikäluokkaa, koulussa opettajat kertoivat minua edes tuntematta, kuinka hemmoteltuja ja hankalia ainokaiset on. Nyt kun vanhemmat ikääntyy, olen kateellinen miehelle, jolla on sisko. Olen ihan yksin.

Siksi olen iloinen, että sain toisen lapsen, vaikka ekan kanssa oli rankkaa. On ihana seurata sisarusten touhuja ja he pitävät toisistaan.

saattohoidin äitini ja järjestelin kuoleman jälkeen kaiken itse (hoito, hautajaiset, talon myynti)- onneksi oli miehen tuki (mieheni on ulkomaalainen) ja kummitätini apu. Isältäni en saanut mitään tukea, en edes surunvalittelua :( Raskasta oli, siksikin toivoisin pojalleni sisarusta.