Onko joku teistä muuttunut sohvaperunasta urheilijaksi?

Olen muuttunut sohvaperunasta kuntoilijaksi armeijan aikana. Sitten taas kymmenen vuotta myöhemmin sohvaperunaksi ja parin vuoden päästä kuntoilijaksi. Motivaatio tuli toisella kerralla ihan vaan peiliin katsomalla ja sitä ylläpitää liikunnasta saatu virkeys ja kohentuva ulkonäkö.

Minä olen entinen sohvaperuna. Nykyinen juoksija. Tosin vastaa treenaan juoksemaan kymppiä, joten vieläkään kauhean pitkistä matkoista ei puhuta. Aloitin kokonaisvaltaisen elämäntaparempan. Ensin pudotin ihan vain kävelemällä ja ruokavaliota muuttamalla noin 16 kiloa ja sen jälkeen alkoi muunlainenkin liikunta kiinnostamaan enemmän. Aloitin juoksuharrastuksen niin, että ensin aloin treenata viittä kilsaa ja sitä juoksin jonkun aikaa ja nyt sitten siirryin treenaamaan kymppiä. Tavoitteena juosta joskus vaikka puolimaraton. Maratonista en vielä uskalla edes haaveilla. Nuorena juoksu oli inhokkilajini, nyt rakastan sitä.

En tiedä miksi liikunta jäi elämästäni niin moneksi vuodeksi. Peruskunto romahti, vaikka joskus nuorena harrasti monenlaista liikuntaa ja vielä parikymppisenä kävi jumpissa. Sitten alkoi opiskelut ja seurustelu ja lihominen. Sitten liikunta ei tuntunut enää mukavalta ollenkaan. Aloitin ensin painon tiputtamisen ja sen jälkeen vasta lisäsin rasittavampaa liikuntaa. Tsemppiä! Jos minä onnistun, niin kyllä muutkin :)

Minä. Olen teini-iästä asti ollut ylipainoinen, aikuisena jopa sairaalloisen ylipainoinen. Minulla on ollut syömishäiriöitä ja aloin paneutua niihin vasta aikuisena syömishäiriöklinikalla. Aluksi keskusteluryhmästä ei tuntunut olevan mitään hyötyä, mutta perimmäinen ajatus jäi kytemään: vain minä päätän, mitä syön ja miten ja miksi liikun. Olin aiemmin liikkunut vain ja ainoastaan laihtuakseni ja syönyt vain herkutellakseni tai palkitakseni itseni.

Jotenkin noista ajatuksista lähti se, että miksi kidutan itseäni? Miksen syö normaalisti, terveellistä ruokaa ja miksen liiku itseni ja hyvinvointini takia, enkä vain laihtuakseni?

Noista pohdinnoista on nyt kolme vuotta. Sinä aikana paino on pudonnut 120 kilosta 60 kiloon ja tässä pysyn. Olen juossut maratonin kolmesti ja niin ihmeelliseltä kuin se vain tuntuu ja kuulostaa, niin hurahtanut juoksemiseen. Aiempi minä vihasi juoksemista yli kaiken, osin myös sen takia, että liikakilot oikeasti sattuivat juostessa. Juoksemisen lisäksi nautin uimisesta ja tenniksestä. 

Kukaan ei voi muuttaa sinua, vain sinä itse voit tehdä itsestä sellaisen kuin haluat.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2015 klo 13:45"]

Minä. Olen teini-iästä asti ollut ylipainoinen, aikuisena jopa sairaalloisen ylipainoinen. Minulla on ollut syömishäiriöitä ja aloin paneutua niihin vasta aikuisena syömishäiriöklinikalla. Aluksi keskusteluryhmästä ei tuntunut olevan mitään hyötyä, mutta perimmäinen ajatus jäi kytemään: vain minä päätän, mitä syön ja miten ja miksi liikun. Olin aiemmin liikkunut vain ja ainoastaan laihtuakseni ja syönyt vain herkutellakseni tai palkitakseni itseni.

Jotenkin noista ajatuksista lähti se, että miksi kidutan itseäni? Miksen syö normaalisti, terveellistä ruokaa ja miksen liiku itseni ja hyvinvointini takia, enkä vain laihtuakseni?

Noista pohdinnoista on nyt kolme vuotta. Sinä aikana paino on pudonnut 120 kilosta 60 kiloon ja tässä pysyn. Olen juossut maratonin kolmesti ja niin ihmeelliseltä kuin se vain tuntuu ja kuulostaa, niin hurahtanut juoksemiseen. Aiempi minä vihasi juoksemista yli kaiken, osin myös sen takia, että liikakilot oikeasti sattuivat juostessa. Juoksemisen lisäksi nautin uimisesta ja tenniksestä. 

Kukaan ei voi muuttaa sinua, vain sinä itse voit tehdä itsestä sellaisen kuin haluat.

[/quote]

No ohoh. Olet laihduttanut puolet painosta pois! Onnea! Inspiroivaa. Ehkä mäkin tästä reipastun, jos muutkin siihen pystyvät. Olen jotenkin elänyt sellaisten luontaisesti urheilullisten ihmisten keskellä, niin on ollut vaikeaa olla se ainut sohvaperuna.

ap

En nyt urheilijaksi mutta aktiiviseksi kuntoilijaksi. Läskithän ne herätti ;)

Minä! Meillä oli sohvaperunaperhe, kun olin lapsi. Ei koskaan liikuttu yhtään mihinkään, paitsi autolla. Kuntoilua oli lähinnä kantaa ruokakasseja autosta keittiöön. Isä ja äiti olivat reilusti ylipainoisia ja me kaikki viisi lasta enemmän ja vähemmän ylipainoisia. Meillä ei pahemmin pyöräilty tai hiihdetty yhdessä tai erikseen. Pizzaa välipalaksi ja joka ikistä saavutusta juhlittiin sipseillä ja jätskeillä. 

Menin naimisiin urheilullisen miehen kanssa ja kymmenen vuotta sitä maratonharjoittelua seuranneena ajattelin itsekin kokeilla, miltä liikunta ihan vain omaksi iloksi tuntuisi. Juoksemiseen en päässyt koskaan kiinni, se tuntuu edelleen kamalalta. Aloin pyöräillä. Ensin 10-15 kilometriä ja se oli silloin PALJON. Sitten vähän pidemmälle ja pidemmälle. Lopulta meni pari vuotta ja tein jo 50-60 kilometrin lenkkejä raskaalla kaupunkipyörällä. Ostin maantiepyörän ja lenkit olivatkin yhtäkkiä tosi kevyitä ja kilometrit menivät kuin lentäen. 

Löysin pyöräilystä oman lajini ja eilen poljin Tour de Helsingin, 140 kilometriä. Ja se oli lenkki, eikä mikään saavutus tai supermatka. Tänään lepopäivä ja huomenna varmaan taas peruslenkki, 40-60 kilometriä työpäivän jälkeen. 

Minä jos joku olin todellakin sohvaperuna ja minusta tuli maantiepyöräilijä. Kokeile eri lajeja ja pitäydy siinä, mikä tuntuu hyvältä ja kivalta tavalta liikkua. Uinti, joku pallopeli, pyöräily, hiihto, tanssi, juokseminen, mikä vain.

[quote author="Vierailija" time="31.08.2015 klo 13:45"]

Minä. Olen teini-iästä asti ollut ylipainoinen, aikuisena jopa sairaalloisen ylipainoinen. Minulla on ollut syömishäiriöitä ja aloin paneutua niihin vasta aikuisena syömishäiriöklinikalla. Aluksi keskusteluryhmästä ei tuntunut olevan mitään hyötyä, mutta perimmäinen ajatus jäi kytemään: vain minä päätän, mitä syön ja miten ja miksi liikun. Olin aiemmin liikkunut vain ja ainoastaan laihtuakseni ja syönyt vain herkutellakseni tai palkitakseni itseni.

Jotenkin noista ajatuksista lähti se, että miksi kidutan itseäni? Miksen syö normaalisti, terveellistä ruokaa ja miksen liiku itseni ja hyvinvointini takia, enkä vain laihtuakseni?

Noista pohdinnoista on nyt kolme vuotta. Sinä aikana paino on pudonnut 120 kilosta 60 kiloon ja tässä pysyn. Olen juossut maratonin kolmesti ja niin ihmeelliseltä kuin se vain tuntuu ja kuulostaa, niin hurahtanut juoksemiseen. Aiempi minä vihasi juoksemista yli kaiken, osin myös sen takia, että liikakilot oikeasti sattuivat juostessa. Juoksemisen lisäksi nautin uimisesta ja tenniksestä. 

Kukaan ei voi muuttaa sinua, vain sinä itse voit tehdä itsestä sellaisen kuin haluat.

[/quote]

Inspiroiva tarina! Kolmessa vuodessa tosiaan puolet painosta pois. Hieno saavutus ja hienoja liikuntasaavutuksia myös! Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että nimenomaan se ylipaino luo suuren esteen liikunnalle ja voi juuri saada vihaamaan sellaisia lajeja, joista oikeasti pienemmän kokoisena pystyisi nauttimaan. Kuten nyt meillä molemmilla tämä juoksu.

t. kolmonen

Lisää ajatuksia/kokemuksia???

Minä! Kuten joku aiemminkin kirjoitti, liikuin vain ja ainoastaan laihtuakseni. En koskaan sen takia, että siitä tulisi hyvä olo tai se olisi terveellistä. Kaikki liikunta oli aina kaloreiden laskemista. Jos olin mässäillyt päivällä paljon, en liikkunut, koska siitä ei ollut tavallaan mitään "hyötyä". En olisi mitenkään pystynyt päivän aikana kuluttamaan kaikkea sitä pois, jonka olin ylimääräisenä syönyt.

15 vuoden jojolaihduttamisen jälkeen lopetin laihduttamisen kokonaan ja aloin syödä normaalisti. Viisi kertaa päivässä ja 1600 kcal. Se on sen verran, että paino laskee hitaasti, mutta varmasti, liikunta tehostaa laihtumista ja siinä kalorimäärässä on myös varaa syödä joskus herkkujakin.

Laihdutin 50 kiloa kahdessa vuodessa. Aloin nauttia ruoasta, liikunnasta ja elämästä. Liikunnasta tuli hyvä olo ja pidän itseäni nykyään todella urheilullisena. Osallistun joka vuosi pariin, kolmeen juoksutapahtumaan ja näiden lisäksi olen tosi aktiivinen muutenkin liikkujana. 

En osaa sanoa, mikä hetki muutti kaiken. Ehkä se, että kyllästyin jatkuvaan jojoiluun ja päätin lopettaa iänikuisen laihduttamisen.

Syön nykyäänkin normaalipainoisena noin 1600kcal päivässä, jos en juurikaan liiku mihinkään (istumatyö) ja vähän enemmän, jos liikun. Haluan kerran viikossa syödä jotain herkkua, joten se mahtuu noihin kaloreihin aivan hyvin, enkä liho, enkä laihdu.