Ajatuksia siitä, jos lapseni tulevat kärsimään painonsa vuoksi

Itse kun olin, no en edes lihava, mutta lapsenpyöreyttä selkeästi enemmän kuin kavereillani. Tunne oli kuitenkin aina lukioikään asti, että läski olen ja kai se on hyväksyttävä. Kunnes sairastuin syömishäiriöön ja pitkän tien jälkeen olen nyt oppinut syömään normaalisti ja pysynkin aika hoikassa kunnossa ilman mitään ihmeempiä panostuksia.
Äitini huomautteli lapsesta teini-ikään ja häpesi sitä etteivät hänen lapsensa olleet niitä rimppakinttuja niin kuin monet alakouluikäiset. Kuukautisenikin alkoivat aiemmin, sekin hävetti, samoin rinnat kehittyivät jne. aikaisin.
En haluaisi edes alitajuisesti siirtää niin painokeskeistä pelkoa liittyen siihen kuinkas suosituksi nyt sitten koulussa pääset ja tykkääkö pojat ja pitäisikö hävetä jos et ole ulkoisesti sitä ja tätä. Mutta kun oma suhtautumisenikin on surullinen ajatellessani itseäni heikkoitsetuntoisena syrjäänvetäytyjänä "pullukkana" tuolloin pienenä. Nyt tekisi mieli vain halata sitä omaa pientä itseään, että ei muuta kun rinta rottingilla ja ilolla kohti tulevaa elämää, uskalla olla ihan tuollainen vaan. Mutta vaikka tällaista tsemppiä etenkin isältäni sain, lapsuus- ja nuoruusvuosien paino- ja ulkonäkökeskeisyys tuntuvat edelleen raskaalta ajatuksilta menneisyydestä.
Miten en siirrä tätä omaa pelkoa eteenpäin jos lapseni sattuvat olemaan samankaltaisia kehitykseltään kuin minä, eivätkä tosiaan niitä nollakoon pikkutytön kropassa pitkälle teini-ikään eläviä tapauksia? Lapset kuitenkin tekevät vertailuja ja ehkä ymmärtämättömyyttäänkin saattavat sanoa jotain loukkaavaa yleisvirrasta poikkeavalle. En haluaisi tällaisen aiheuttavan lapselleni samaa itsesyytöstä ja häpeää olemassa olosta saati itsetuhoisia ajatuksia (teini-iässä) kuin minulle. Herkkyys on minun hyvin vahva puoleni ja pelkään senkin tarttuvan. Huoohh...