Äidillä parantumaton sairaus mutta isä uskoo parantumiseen

Isäsi tarvitsee aikaa sopeutumiseen.

Se äiti on isälle todennäköisesti kaikkein tärkein ihminen maailmassa. Kyseessä on pyskologinen suojautumismekanismi, joka auttaa kestämään seuraavaan päivään. Jos tuo itselleen valehtelu häiritsee sinua, voit yrittää olla isasi kanssa enemmän tekemisissä, osoittaa kaikin tavoin huomiota tms. Jos isäukolla on elämässä muitakin ihmisiä, tarve itsepetokseen vähenee.

Autan vanhempiani niin paljon kun vaan pystyn. Hoidan esim. kaikki äitini tukiasiat + muun viranomaiskontsktit. Valitettavasti olem töissä klo 8-16 (+matkat) ja kotona meillä erityislapsi joka vaatii paljon aikaa.
Käyn kerran viikossa heti töiden jälkeen (klo 16.30-20.30) hoitamassa äitiä kun isä on harrastuksessaan. Tämän lisäksi käydään 1-2kertaa viikossa. Soitellaan päivittäin. Olen mukana äidin lääkärikäynneillä.
Tuntuu todella että isä kieltää kaiken. Ymmärrettävää kun on elänyt äidin kanssa 50 vuotta ja tää sairaus tuli hieman puskista 2kk sitten.
Ap

[quote author="Vierailija" time="30.08.2015 klo 10:21"]

Autan vanhempiani niin paljon kun vaan pystyn. Hoidan esim. kaikki äitini tukiasiat + muun viranomaiskontsktit. Valitettavasti olem töissä klo 8-16 (+matkat) ja kotona meillä erityislapsi joka vaatii paljon aikaa. Käyn kerran viikossa heti töiden jälkeen (klo 16.30-20.30) hoitamassa äitiä kun isä on harrastuksessaan. Tämän lisäksi käydään 1-2kertaa viikossa. Soitellaan päivittäin. Olen mukana äidin lääkärikäynneillä. Tuntuu todella että isä kieltää kaiken. Ymmärrettävää kun on elänyt äidin kanssa 50 vuotta ja tää sairaus tuli hieman puskista 2kk sitten. Ap

[/quote]

Toimit tosi hienosti ja sinulla on varmasti raskasta. Jaksamista teille kaikille. Isäsi ajatukset ovat ymmärrettäviä. Vanhempasi ovat olleet todella kauan yhdessä. Itse en osaa edes kuvitella sitä sidettä, mikä noin pitkällä yhteisellä taipaleella syntyy. Varmasti olo on sitten tyhjä, kun toista ei enää ole. 

Isäsi työstää vielä asiaa. Älä ruoki ajatusta, mutta älä myöskään estä hänen puheitaan. Voimia teille kaikille! Itsekin olen vastikään menettänyt äitini.

Kriisin vaiheet tunnetaan, mukaan kuuluu torjuntaa ja hyväksyntää. Eipä sitä voi pakottaa toista tuntemaan oikealla tavalla oikeaan tahtiin.

Minun isäni ollessa saattohoidossa mietittiin usein perheen kanssa, että kun isä paranee jne. Kaikki tiesi kuitenkin,ettei se ole mahdollista. Jotenkin noi sanat sai kuitenkin jaksamaan sitä äärimmäisen rankkaa aikaa. Se oli oikeastaan jonkinlaista valmistautumista. Vaikea selittää. Jos oltais koko ajan puhuttu kuolemasta, niin ei varmaankaan olisi jaksettu sitä rupeamaa.