Tatu Vanhasen muistoksi

Tästä linkki kyseiseen kirjoitukseen

Älykkyyden tabu murtuu Amerikkalaistutkijat selittävät luokkarakennetta älykkyyseroilla

Ihmisten älykkyyden vaihtelu on pitkään ollut tabu. Siitä ei ole sopinut puhua eikä sitä yhteiskunnallisessa tutkimuksessa enempää kuin poliittisessa päätöksenteossakaan juuri ole otettu huomioon.

Nyt tilanne on muuttumassa. Amerikkalaiset Richard J. Herrnstein ja Charles Murray ovat tehneet älykkyydestä ja luokkarakenteesta perustavaa laatua olevan tutkimuksen. Se sisältää niin paljon empiiristä todistusaineistoa, ettei kukaan itseään kunnioittava yhteiskuntatieteilijä voi enää ummistaa silmiään ihmisten älykkyyden ja henkisten voimavarojen suuren vaihtelun aiheuttamilta yhteiskunnallisilta seuraamuksilta ja ongelmilta.

Älykkyysmittauksia on vuosikymmenien kuluessa arvosteltu ankarasti. Monet yhteiskuntatieteilijät pitävät älykkyysmittauksia epäluotettavina ja kulttuurillisesti vinoutuneina. Lisäksi on asetettu kyseenalaiseksi yleisen älykkyyden olemassaolo ja väitetty, että pikemminkin on olemassa monia toisistaan jokseenkin riippumattomia älykkyyden lajeja. Samoin on pyritty kiistämään älykkyyden yhteys perinnöllisyyteen. Yksilöiden välinen älykkyyden vaihtelu on haluttu selittää kokonaan ympäristötekijöiden, kuten perhetaustan, erilaisuudella.

Herrnstein ja Murray eivät kiistä ympäristötekijöiden merkitystä, mutta he korostavat älykkyyden vaihtelun liittyvän myös perintötekijöihin. He käyttävät kirjassaan älykkyyden sijasta enemmän käsitettä kognitiivinen eli tiedollinen kyky.

Tutkijoiden perusväittämä on, että ihmiset eroavat toisistaan tiedollisilta kyvyiltään. Älykkyystestit (IQ) mittaavat näitä eroja melko luotettavasti kulttuurista ja etnisestä ryhmästä riippumatta.

Tiedollisissa kyvyissä olevat erot liittyvät sekä ympäristötekijöihin että perimään. Tutkimusten mukaan perimän vaikutus älykkyyseroihin on 40-80 prosenttia. Herrnsteinin ja Murrayn varovaisen otaksuman mukaan 60 prosenttia eroista selittyy perimällä.

On tarpeen kysyä, mitä yhteiskunnallista merkitystä ihmisen älykkyyden vaihtelulla voisi olla.

Herrnstein ja Murray osoittavat vaikutuksen ulottuvan ihmisten oppimiskykyyn, ammatinvalintaan, tulotasoon ja menestymiseen elämässä. Älykkyys vaikuttaa siis yhteiskunnan sosiaaliseen rakenteeseen ja siten myös ihmisten eriarvoisuuteen.

Vaikutukset näkyvät selvimpinä normaalijakautuman ääripäissä olevien ryhmien kohdalla.

Yksi tutkijoiden keskeinen väite on, että vanhan luokkarakenteen sijalle on syntymässä - tai jo syntynyt - uusi yleisen älykkyyden vaihteluun perustuva luokkarakenne. Älykkäin osa väestöstä on erkanemassa eliitiksi, joka tekee pääosan luovasta ja tuottavasta työstä ja jolla on korkein koulutus- ja tulotaso.

Koulujärjestelmä suorittaa ihmisten älykkyyteen perustuvan vakioitumisen uuteen luokkajärjestelmään. Pohjalla on köyhä alaluokka, jonka jäsenten kognitiiviset kyvyt ovat rajoitetut ja johon luokkaan yhteiskunnalliset ongelmat kasautuvat.

Herrnstein ja Murray keskittyvät kirjassaan erityisen lahjakkaisiin ja vähiten lahjakkaisiin. Tulenarkaa aihetta he käsittelevät hyvin maltillisesti ja tasapuolisesti.

Tutkijoiden aineisto rajoittuu melkein yksinomaan Yhdysvaltoihin, mutta tutkimustuloksia voi pitää relevantteina myös muun maailman osalta, koska ihmisten älykkyyden vaihtelussa ei voine olla suurtakaan eroa populaatioiden välillä.

Kirjassa osoitetaan vakuuttavasti köyhyyden, koulunkäynnin ja opiskelumenestyksen, työttömyyden ja työkyvyttömyyden, perhejärjestelmän, sosiaaliavun varassa elämisen, lapsista huolehtimisen, rikollisuuden ja yhteiskunnallisen osallistumisen olevan vahvassa yhteydessä tiedollisten kykyjen vaihteluun Amerikassa.

Alhainen älykkyysosamäärä esimerkiksi ennustaa paremmin ihmisen myöhempää köyhyyttä, koulunkäynnin keskeyttämistä ja työttömyyttä kuin alhainen sosioekonominen tausta.

Valtaosa tutkijoiden aineistosta koskee älykkyyden vaihtelua ja sen vaikutuksia valkoisten amerikkalaisten keskuudessa, mutta kirjassa käsitellään lyhyesti myös etnisten ryhmien ja rotujen välisiä eroja. Ympäri maailmaa suoritetut älykkyystestit ovat osoittaneet jokseenkin yhdenmukaisesti rotujen ja etnisten ryhmien välillä esiintyvän säännönmukaisia älykkyyseroja, joita ei ole voitu selittää testien oletetuilla kulttuurivinoutumilla.

Kun valkoisten amerikkalaisten keskimääräistä älykkyyttä kuvataan luvulla 100, mustien amerikkalaisten keskiarvo on noin 85, itä-aasialaisten 103, latinalaisamerikkalaisten vähän yli 90 ja juutalaisten selvästi yli 100. Rotujen ja etnisten ryhmien välisten keskimääräisen älykkyyserojen olemassaolo on kaikkein kiivaimmin haluttu kiistää, mutta kiistäjien kannattaisi perehtyä Herrnsteinin ja Murrayn esittämään todistusaineistoon.

Erot heijastuvat amerikkalaisen yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin ja ongelmiin hyvin selkeästi erityisesti mustien osalta. Mustien keskimääräisesti alhaisempi koulutustaso ja keskimääräistä suurempi köyhyys, työttömyys, aviottomien lasten yleisyys, sosiaaliavun varassa eläminen ja rikollisuus ovat vahvassa yhteydessä roturyhmien välisiin keskimääräisessä älykkyydessä oleviin eroihin.

On kuitenkin muistettava, että mustien keskuudessa älykkyyden vaihtelu on yhtä suurta kuin muissakin etnisissä ryhmissä. Sen vuoksi kirjoittajien mielestä huomio olisi kohdistettava yksilöihin, ei etnisiin ryhmiin.

Herrnstein ja Murray ovat huolissaan amerikkalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta, koska väestörakenne on heidän mielestään kehittymässä huonoon suuntaan. Vähiten älykkäillä naisilla on keskimääräisesti huomattavasti enemmän lapsia (joista monet aviottomia) kuin älykkäämmillä naisilla, jotka lisäksi lykkäävät lasten hankkimisen myöhempään ikään.

Amerikan väestön keskimääräisen älykkyys alenee. Sen seurauksena aikaa myöten myös taloudellisen kilpailukyky heikkenee, kun korkean teknologian hallintaan kykenevän väestönosan suhteellinen osuus pienenee.

Kirjassa pohditaan keinoja, joilla väestön älykkyystasoa voitaisiin nostaa. Parhaiten tavoitteeseen päästäisiin, jos vähiten älykkäät naiset synnyttäisivät nykyistä vähemmän ja älykkäimmät nykyistä enemmän. Tällaisen muutoksen aikaansaaminen on kuitenkin hyvin vaikeaa.

Yhtenä ideana he esittävät, että yksinhuoltajaäideille maksettu sosiaaliavustus aviottomista lapsista olisi lopetettava. Siten lasten hankinta jäisi niille (miehen kanssa eläville), jotka pystyvät itse elättämään lapsensa.

Myös koulutus olisi heidän mielestään mukautettava tiedollisten kykyjen eri tasoon, siten että vähiten lahjakkaatkin voisivat oppia kykyjään vastaavan hyödyllisen työn tekemistä.

Kaikesta huolimatta Herrnstein ja Murray tähdentävät, että älykkyyden vaihtelusta huolimatta kaikkien olisi voitava löytää yhteiskunnasta arvostettu paikka, jossa heitä pidettäisiin tarpeellisina.

TATU VANHANEN Kirjoittaja on valtio-opin dosentti Helsingin ja Tampereen yliopistossa.

UNITED PRESS