Hemmetti kun aikuisenakin oman vanhemman välinpitämättömyys sattuu. Ei varmaan koskaan opi olemaan välittämättä.

Vanhemmat erosivat kun olin 12 ja isä perusti uuden perheen. Nyt sillä on nykyiset lapset ja entiset lapset. Ketuttaa.

vai muutenko vain jättää tulematta?

Itselläni on sellainen isä joka ei koskaan soittele, kysele kuulumisia, kutsu käymään, ja minunkin täytyy oikein virallisesti kutsua hänet tänne jos on tarve, eli lasten syntymäpäivillä hän käy ei muuten. asumme isän kanssa samassa kaupungissa noin 10 km päässä toisistamme, emmekä siltikään ole kovin läheisiä. luulen että isälläni on joku tunne vamma?!



kerro ap lisää tilanteesta, se helpottaa. . ?

Eniten suututtaa se, että näkee paljon pikkuveljeäni (siis täyssisarustani). Eli ilmeisesti poikaansa ja uuden liiton kahta lastaan rakastaa, mutta minua ei. Mitään erityistä ei ole tapahtunut. En vaan ole hänelle tärkeä. Oikeasti joskus tekisi mieli huutaa päin näköä miten kurjana isänä häntä pidän ja miten saisi hävetä kun ei yhtään arvosta kahta täydellistä pientä lapsenlastaan. Turhauttaa niin, kun en osaa olla yhtä välinpitämätön. Olisikin helppoa, jos tämä tilanne ei satuttaisi.

Vuosien mittaan, jos hyvin käy, tulet ymmärtäväisemmäksi omia vanhempiasi kohtaan. Et odota täydellistä suoritusta, kun huomaat, ettet itsekään siihen pysty täydelliseen vanhemmuteen.

Opit ehkä iloitsemaan niistä hyvistä asioista mitä suhteessanne on.

Nyt kirjoitat vähän oudon kommentin. Tuo on ihan itsestäänselvä asia, mutta ei mielestäni nyt liity tähän minun pulmaani. On eri asia hyväksyä vanhempien " tavalliset" virheet kuin oppia ymmärtämään vanhemman rakkauden puuttuminen. Minä voin vannoa sinulle, etten koskaan lakkaa rakastamasta lapsiani kuten isä minua. Nyt ei ole kyse ihan tavallisesta harmia aiheuttavasta käyttäytymisestä vaan lähes hylkäämisestä.

ap

Kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää vanhempaansa, joka ei ole edes yrittänyt tehdä parastaan vaan ainoastaan laistanut kaikista velvollisuuksista ja hyväksynyt vain jos lapsesta on jotain ylpeyden aihetta.

Vierailija:

Vuosien mittaan, jos hyvin käy, tulet ymmärtäväisemmäksi omia vanhempiasi kohtaan. Et odota täydellistä suoritusta, kun huomaat, ettet itsekään siihen pysty täydelliseen vanhemmuteen.

Opit ehkä iloitsemaan niistä hyvistä asioista mitä suhteessanne on.

käy päinvastoin. Jonkunnäköistä surutyötä teen suhteestani vanhempiini. En vain ole heille yhtä tärkeä kun toiset sisarukset tai uudet lapset. Sen kanssa on vain elettävä.

Vanhempani erosivat kun olin 2-v eikä minulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä että isäni olisi asunut saman katon alla. Koskaan lapsena en ollut tervetullut isäni ja hänen uuden perheen luo, pisin aika kun minua ei kutsuttu käymään oli 8kk. (tämän on äiti kertonut, itse en muista)

Nyt olen viimeksi nähnyt isäni sukujuhlissa 1,5 vuotta sitten. Asia ei vaivaa minua, ehkä siksi että olin eron tullessa niin pieni. Sellaista ei osaa kaivata mitä ei koskaan ollutkaan. Minulla on 2 lasta, sisarpuolillani kellään ei ole vielä, mutta eivät lastenlapsetkaan ole meitä lähentäneet.

Luulen että meistä kumpikaan ei ole kiinnostunut toisen elämästä.

Ovatko vanhempasi aikoinaan pakosta menneet naimisiin, koska teit tuloasi? Voisitso olla jonkun toisen kuin isäsi biologinen lapsi? Siis oliko mahd. äidilläs muita poikaystäviä samaan aikaan.

Ei isäni siis pakosta mennyt naimisiin. Erosivat kun olin 13 ja veli 11.



ap