Kuolemasta ja henkimaailman asioista

Menetin läheiseni hiljattain. Kyseessä oli nuori ihminen ja järkytys hänen kuolemastaan oli minulle valtava. Vähitellen elämä on asettunut uomiinsa ja työnteko taas sujuu. Ajatuksissa tämä läheinen pyörii kuitenkin, jos ei nyt ihan koko aikaa, niin kymmeniä kertoja päivässä kuitenkin.



Mulla on kuitenkin kotona ollessani aina sellainen olo, että tämä läheiseni tai hänen henkensä (?) on vieressäni. Ei tavallaan mikään pelottava tunne, mutta yksin yöllä tietysti tulee vähän sellainen kymäävä ja inhottava olo.



Tuntuu kuin tämä läheiseni haluaisi jutella asiat selviksi, olla siinä vierellä, ikään kuin ei siirtyä eteen päin. Tunnen välillä outoja ilmavirtoja ihollani, outoja varjoja hämärässä. Toisinaan juttelen ääneen hänelle, kerron ajatuksiani ja kehoitan/ rohkaisen siirtymään jostain " välitilasta" eteenpäin.



Voi olla, että tämä on täysin mielikuvitukseni tuotetta. Tai sitten jokin posttraumaattinen reaktio. Olisin kuitenkin kysynyt teiltä, jotka uskotte henkii ja eri siirtymävaiheisiin, että mitä ajattelette tästä?



Pitäisikö minun siirtää ajatukset pois tällaisesta? Olla ajattelematta hänen vierelläoloaan? Auttaako juttelemiseni omaa toipumistani, vai lietsooko ahdistusta entisestään?

Voiko hänen henkensä olla oikeasti siinä? Pelottaako kuolema häntä? Hakeeko hän vielä jotain turvaa? Yrittääkö hän ehkä kertoa jotain?



Tiedän, ettän haluisi luopua hänestä, on tavallaan lohdullista jos ajattelen/tiedän, että hän on vierelläni. Tämä voi olla oma defenssimekanismini, tapa käsitellä surua. Mutta onko henkiä kuitenkin olemassa? Mitä sille pitäisi tehdä? Antaa olla ja jutella jos siltä tuntuu vai käskeä pois?



Mitä mieltä olette?