Aamun valjetessa kerron teille tarinan miehistä

Minä olen minä. Minä vain olen, mutta huomaan poikien ja sittemmin miesten kiinnostuvan. Siitä tulee pian arkipäiväistä. Siihen tottuu, se ei ole enää uutta. Ei tietenkään kaikki mene kuin elokuvissa, saan minäkin turpaan rakkausrintamalla. Mutta koskaan en jää ilman huomiota. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että joka suunnasta tulee jotain yhteydenottoa, jotain vihjailua, suoraa avautumista tai jotain. Tajuan aika äkkiä, että tietyt tyypit eivät ikinä tule olemaan mitään sen enempää, mutta jokin estää minua kertomasta sitä heille suoraan. Viesteihin vastailusta tulee peruskauraa, "moi, ei tässä mitään, kunhan oon vaan :) mitäs sä?" siis merkityksetöntä small talkia, kunhan nyt jotain heitän ettei toinen jää odottelemaan turhaan. Jossain vaiheessa sitä ei enää tunne tarvetta olla niin mukavaa kaikille. Niille epäkiinnostaville alkaa vastailla vähän töksähtelevämmin, ei oikein jaksa panostaa. Alunperin ajatus oli, että kavereita ei voi olla koskaan liikaa. Lopulta epäkiinnostavista tulee vain riesa, joista haluaisi eroon mahdollisimman pian. Sitten naps, se voi olla siinä. Eihän se missään tunnu, kun ei kiinnosta. Ja taas on yksi riesa vähemmän ja uusi odottaa...

Se on minun arkeani se. En suostu tituleeraamaan itseäni kusipääksi, vaikka ehkä minä sitten olen.