Kuinka kohdata terminaalivaiheen syöpää sairastavan läheinen?

Kiitos viesteistänne! 

Näistä oli oikeati paljon apua. Sitä jotenkin alkaa ihan suotta rakennella päässään kaikenmaailman toimintastrategioita, vaikka oikeasti paikalle pitää mennä vaan ihmisenä ihmisen luo. Ja katsoa mitä tapahtuu.

T:ap

Jos et tiedä mitä sanoa, niin ota kädestä kiinni. Se voi olla tosi arvokasta.

No jospa vaikka olet niin kuin ihmiset yleensä on? Ei sun tarvitse mitään terapioimaan alkaa, eikä ainakaan säälitellä. Kuuntelet, jos toinen tahtoo puhua.

Varaudu siihen, että koska ulkonäkö ollee muuttunut, luultavasti tunteesi menevät sekaisin ja olosi saattaa muuttua epämukavaksi, vaikka pyritkin olemaan oma itsesi. Keskustele ihan normaalisti kaikista päivän asioista (tuijottamatta), sekin voi olla terapeuttista potilaalle saada kertoa mitä lääkärit ovat tehneet. Sairaaloissa on kuitenkin tukihenkilöitä, joiden kanssa syöpäpotilaat saavat pureutua miettimiinsä asioihin.

Ole lähellä, paijaa, älä kaihda läheisyyttä, istu aivan tykö, mutta turha ryhtyä itkijänaiseksi ja voivotella.

Näin jälkeen päin ajateltuna: sairas ihminen myös väsyy helpommin ja hänellä ei välttämättä ole ruokahalua (veimme hänelle jotain hyvää syötävää). Tärkeintä oli se, että oltiin siinä vierellä samanoloisesti kuin ennen sairautta. Avaa vaikka sairaalan ikkuna, kevätilman nuuhkiminen voi olla hänelle tärkeä pieni teko.

Kaveripiiristämme nukkui pois 31-vuotiaana. Meillä se meni näin.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2014 klo 23:11"]

Varaudu siihen, että koska ulkonäkö ollee muuttunut, luultavasti tunteesi menevät sekaisin ja olosi saattaa muuttua epämukavaksi, vaikka pyritkin olemaan oma itsesi. Keskustele ihan normaalisti kaikista päivän asioista (tuijottamatta), sekin voi olla terapeuttista potilaalle saada kertoa mitä lääkärit ovat tehneet. Sairaaloissa on kuitenkin tukihenkilöitä, joiden kanssa syöpäpotilaat saavat pureutua miettimiinsä asioihin.

Ole lähellä, paijaa, älä kaihda läheisyyttä, istu aivan tykö, mutta turha ryhtyä itkijänaiseksi ja voivotella.

Näin jälkeen päin ajateltuna: sairas ihminen myös väsyy helpommin ja hänellä ei välttämättä ole ruokahalua (veimme hänelle jotain hyvää syötävää). Tärkeintä oli se, että oltiin siinä vierellä samanoloisesti kuin ennen sairautta. Avaa vaikka sairaalan ikkuna, kevätilman nuuhkiminen voi olla hänelle tärkeä pieni teko.

Kaveripiiristämme nukkui pois 31-vuotiaana. Meillä se meni näin.

[/quote]

Lähestyinkin vähän toisenlaisesta näkökulmasta, luin liian nopeasti ap:n viestin.

Jos tapaat ystäväsi ja se on hänen läheinen joka sairastaa niin kysy sitäkin miten ystäväsi voi. Läheisen sairastaminen on todella rankkaa. Monet kysyy tietysti sairaan voinnista, mutta myös läheiset tarvitsevat tukea.

Kysy vaikka että miten voit. Miten x voi tänään. Kyllä voi kertoa omista arkisista jutuistaankin, itse olen sairastanut syövän ja kesken hoitojen kaveri kävi hölpöttämässä miesjutuistaan. Se oli ihan virkistävää sen kaiken rankan ohella.

Ole oma itsesi.

Älä lähde voivottelemaan. Ei se olo sillä parane. Kohtaat hänet ihmisenä, kaverina, ystävänä etkä terminaalivaiheen syöpäpotilaana.

huh :(

Niin varo säälikatsetta. Minkä ikäinen ystäväsi on? Onhan hänellä takanaan varmasti paljon elämää josta olla tyytyväinen. Eri asia tietenkin onko kyseessä 40-vuotias vai parikymppinen. Mutta lähtökohtaisesti turha kai sitä itkeä menetettyä elämää kun voisi iloita siitä mitä on eletty. Muutenhan sekin eletty elämä on turha jos siitä ei iloitse.

Kerro omastakin elämästäsi äläkä suuntaa kaikkea huomiota ystävääsi, hän on saanut varmasti kuulla voivotteluja ja itkua tarpeeksi - ei häntä se auta. Se on mielestäni kaikkein itsekkäintä, vaikka toki aika luonnollista.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2014 klo 18:48"]

Älä lähde voivottelemaan. Ei se olo sillä parane. Kohtaat hänet ihmisenä, kaverina, ystävänä etkä terminaalivaiheen syöpäpotilaana.

[/quote]

Niin siis ystävälläni ei ole syöpää, vaan hänen rakkaimmallaan on. Ja kun mä olen oma itseni, olen tökerö ja kömpelö, vollotan jo ennen kuin kukaan on saanut sanaa suustaan jne.

Mä tiedän että pitäisi olla vaan luonnollisesti, mutta mulle se olisi just sitä valtoimenaan vollottamista. Ja tiedän ettei ystäväni sitä halua.

No joo, ymmärrän ettei tähän kukaan voi auttaa... jos joku vaikka kuitenkin kertoisi omakohtaisia kokemuksia. Kun aina sanotaan, että surevat jätetään yksin, niin en halua sitä tehdä, mutta en tiedä miten "oikein" kohdata ihminen.

Meillä naapuri oli tässä tilanteessa. Annoimme itse kertoa mitä kertoo. Hän oli erittäin avoin ja halusi puhua kaikille. Sen sijaan toinen naapuri vuosia sitten päinvastainen. Ensimmäinen meni nopeasti, tuo vuosia sitten sairastunut sairasti pitkään ennen kuin alkoi näyttää että ei selviä. Anna siis puhua itse. Tilanteet niin, että tuolla avoimella naapurilla sairastunut oli  vaimo ja sulkeutuneella mies. Annoimme heidän ottaa asian itse puheeksi, muuten puhuimme aika lailla normaalia small talkia. Tosin tuon avoimemman kanssa ollaan oltu läheisempiä.

Mä neuvoisin myös, että ole oma itsesi ja kuuntele. Kun oma äitini oli kuolemassa syöpään, ja sitten lopulta kuoli niin paria ystävääni tavatessani tuntui vain hyvältä olla heidän kanssaan. Eivät tosiaan voivotelleet, mutta kuuntelivat ja juteltiin muistakin tavallisista asioista.

[quote author="Vierailija" time="24.03.2014 klo 19:26"]

Mä neuvoisin myös, että ole oma itsesi ja kuuntele. Kun oma äitini oli kuolemassa syöpään, ja sitten lopulta kuoli niin paria ystävääni tavatessani tuntui vain hyvältä olla heidän kanssaan. Eivät tosiaan voivotelleet, mutta kuuntelivat ja juteltiin muistakin tavallisista asioista.

[/quote]

Juuri näin. Äitini kuoli pari vuotta sitten syöpään, löytyi myöhäisessä vaiheessa, ehti sairastaa vain parisen kuukautta. Joskus halusin avautua ja puhua asiasta ja tuskastani, joskus taas halusin sysätä sen mahdollisimman kauas pääni perukoille. Jos siis ystäväsi haluaa puhua syövästä, kuuntele, ole rehellinen. Jos hän ei halua puhua, puhu muusta. Älä teeskentele tietäväsi, miltä ystävästäsi tuntuu, jos et ole kokenut itse samaa.

Silloin kun äitini ei vielä ollut kuollut (olin tuolloin parikymppinen), en halunnut puhua asiasta ollenkaan. Olisi mennyt heti kohtuuttomaksi parkumiseksi minun puoleltani, enkä olisi välttämättä toipunut siitä taas koko iltana, joten nimenomaan toivoin ettei kukaan olisi ottanut sitä puheeksi. Ihan läheisimpien ystävieni kanssa puhuin siitä vähän, mutta aika lyhytsanaisesti ja käytännönläheisesti.

Kun hän sitten kuoli, yllätyksekseni sain valtavan paljon lohtua siitä että ihmiset ottivat yhteyttä surunvalitteluidensa kanssa. En olisi ikinä arvannut, mutta se oli todella arvokasta. Vaikken välttämättä osannut sanoa puhelimessa juuri mitään takaisin, tai vaikka viesti olisi ollut ihan vain kortti tms., siitä oli paljon lohtua. Tietenkin itkin valtavasti niiden muistamisten tiimoilta, mutta silti se oli tosi tärkeää minulle.

Rehellisesti, pakoilematta.Ymmärtämällä ja hyväksymällä että sanoja ei ole.