Oman erityisyyden huomaaminen
Minulla kohta 6v poika, jolla kromosomipoikkeavuus, lievä kehitysvammaisuus, kielen kehityksen viivettä ja kuulovika. Hän on erittäin sosiaalinen, sympaattinen poika. Ikätovereihin nähden kehitysviivettä 2-3v, riippuen kehitysalueesta. Leikin taidot hänellä on minimaaliset, niitä kyllä koko ajan harjoitellaan.
Tutut ihmiset ymmärtävät hänen puhetta oikein hyvin, vieraiden kanssa on ongelmia. Varsinkin jollei puhe liity suoraan tilanteeseen. Hän on aina rohkeasti puhunut kaikille kaupankassoista lähtien.
Näin hän tekee edelleen, mutta nyt on selvästi huomannut oman erityisyytensä ja alkanut vertailla itseään muihin lapsiin. Varsinaista kiusaamista ei ole ollut, toki muut lapset saattavat matkia hänen puhetapaansa, hassuja sanoja tms. Ja hän on kyllä sen ymmärtänyt, että kaikki eivät häntä ymmärrä.
Nyt huomaan, että häntä itseään häiritsee se ettei puhu yhtä hyvin kuin ns.normaalit lapset. Hakee hyväksyntää, että hän osaa puhua.
LÄhinnä minua mietityttää, miten säilyttää hänen sosiaalisuutensa ja rohkeutensa kanssakäymiseen ja kasvattaa hyvä ja vahva itsetunto. Uskon, että se on tärkeintä, mitä erityislapselle voi antaa välillä hyvinkin raa' assa maailmassa. Hän ei ulkoisesti poikkea muista ikäisistään, ainut ulkoinen ero on kuulokoje.
Sydäntä riistää, kun näen pojan miettivän asiaa ja se selvästi häntä nyt häiritsee.
Onko muilla kokemuksia vastaavanlaisesta?
Kiitos jo etukäteen.
meidän poika oli 7 v. kun hän alkoi kysellä miksi häntä kuljetetaan eri kouluun kuin muita ja miksi aikuinen avustaja istuu hänen vieressään koko ajan mutta muilla ei jne.
Selitimme, että hänen aivonsa ovat kehittyneet hieman eri tavalla ja sen vuoksi jotkin asiat ovat hänelle tosi tärkeitä ja muut vähemmän tärkeältä tuntuvat asiat tarvitsevat enemmän harjoittelua ja tuntuvat vaikeilta, mutta hän voi oppia ne aivan kuin muutkin, mutta se vaatii harjoittelua. Selitimme hänelle jo aiemminkin kun hän sai as-diagnoosin, mutta hän hoksasi sen itse vasta pari vuotta myöhemmin.
Puolisen vuotta meni kun poika esitteli itsensä (kaupan kassoillekin) aspergerlapseksi, mutta sittemmin hän on tullut sinuiksi asian kanssa.
Koulussakin hän kehotti ekaluokkalaista luokkatoveriaan: " Syöpäs nyt reippasti Jaska, liha on asperger-lapsen aivoille vain hyväksi." :)
Hän ymmärtää, että hänelle on hyväksi työskennellä pienemmässä luokassa, koska melu häiritsee häntä herkästi, hän ei voi mennä bussilla itse kouluun koska se on niin kaukana, hän tarvitsee avustajan apua koska ajatus ei tahdo pysyä koossa ja keskittymisen suuntaamisessa on vaikeuksia. Hän tietää kuitenkin, että ehkäpä juuri aspergerin ansiosta hänellä on huikea mielikuvitus, imitaatiokyky, huumorintaju, muisti ja hän on kuvataiteellisesti erittäin lahjakas.
Olen pitänyt tärkeänä, että aina kun lapsi tuntee murhetta erityisyydestään, asiasta jutellaan ja muistutetaan että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on. Jokainen on hyvä jossain. Olen myös selittänyt hänelle kiusaajien ajatusmaailmaa( miten sen nyt itse ymmärrän) ja hän on hoksannut, että ihmiset eivät kaikki ajattele samoin kuin hän ja heillä on oikeus olla eri mieltä, mutta
silti ei saa aukoa päätään. Hänen pitää myös huolehtia itsestään ettei anna muiden kiusata itseään. Puolustautua saa ja hakea apua.
Tuntuu vain että vuosi vuodelta erityisesti sosiaaliset mutkat muuttuvat aina vain pulmallisemmiksi. Koulutaksissa eräs tyttö oli sanonut poikaani hulluksi. Poika oli kysynyt että miksi tyttö sitten oli taksissa. Ei ollut osannut vastata.