Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei ymmärrä että olen aikuinen
12.03.2014 |
Minulla on sellainen ongelma ettei äiti ymmärrä että olen jo aikuinen (25-vuotias). Minua ärsyttää tuo suuresti, sillä koen että äitini pitää minua esimerkiksi liian lapsellisena äidiksi nyt. Jos menisin nyt kertomaan äidille esimerkiksi että olisin raskaana, saisin aika varmasti kommenttia että "et ole valmis vielä" tai "olisit nyt odottanut muutaman vuoden". Äitini sanoo muutenkin koko ajan sellaisia pieniä kommentteja joilla hän yrittää viestiä että en ole hänen silmissään kypsä ja vastuullinen aikuinen. Kun kerroin hänelle iho-ongelmistani, äidin kommentti oli että se kuuluu ikään. Olen aika varma että hän sanoi tuon tahallaan, sillä iho-ongelmien ajatellaan yleensä kuuluvan teini-ikään. Minua tuollaiset kommentit ahdistavat todella paljon. Koen etten saisi äidiltä yhtään tukea eikä hän usko kykyihini.
Äitini suhtautuu tuolla tavalla kyllä myös aikuiseen veljeeni jota hän kohtelee kuin hän olisi yhä 15-vuotias. Veli asuu yhä kotona tekemättä mitään ja äiti passaa häntä kuin hän olisi lapsi tai teini, ja on jopa sanonut että "kun se veli on vielä niin lapsellinen" ja luulee että hän oikeasti jäänyt kehityksessä jotenkin jälkeen. Oma mielipiteeni on että veljeni on noin lapsen tasolla koska se sallitaan hänelle ja äiti ei koskaan alkanut kohdella häntä kuin aikuista. Itse opiskelen korkeakoulussa, olen asunut ulkomaillakin ennen opiskeluja, ja muutenkin elänyt aikuisen elämää. En ole ns. möhlinyt asioitani missään vaiheessa. Ehkä opiskelijastatukseni takia saan yhä 24-vuotiaana vihjailuja lapsellisuudestani? Omasta mielestäni olen pohdiskeleva, kypsä ja vastuullinen aikuinen, mutta toki siinä mielessä nuori että pidän hauskaa ystävieni kanssa, opiskelen yhä enkä ole luonut vielä uraa tai perhettä.
Mutta ahdistaa kun aina kotona käydessäni tuntuu kuin minut taannutettaisiin 15-vuotiaan tasolle. Näytän nuorelta myös kasvoistani josta äitini huomauttelee joka kerta kun käyn kotona. Miten tätä käytöstä pitäisi kestää?! Vai loppuuko se vähättely oikeasti sitten jossain vaiheessa? Joku jolla on kokemuksia samasta voisi kertoa miten tätä oikein jaksaa :) Isäni kohtelee minua mielestäni tasaveroisena aikuisena, ja toki olen aina vanhempieni lapsi kuitenkin mutta pelottaa miten äiti voi alkaa haukkumaan kun jossain vaiheessa perustan sitten sen perheen. Tuleeko niitä "se kuuluu ikään" kommentteja vielä 30-vuotiaanakin omalta äidiltä? Tuntuu että äitini epäilee kyllä kykyjäni muutenkin. Ilmeisesti hän myös kuvittelee että opiskeluni sujuvat jotenkin huonosti, en todellakaan tiedä mistä hän on saanut tämän kuvan. Peilaako hän jotenkin omia kokemuksiaan minuun? Minua ei esimerkiksi mitenkään kannustettu lukioon tai korkeakouluun, ihan itse olen päätökseni tehnyt.
Kommentit (10)
Äidillesi olet aina hänen lapsensa, mutta en näe kertomassasi mitään isompaa kaltoinkohtelua. Sinulla on oma elämäsi ja tapaat vanhempiasi sen verran kuin sinulle sopii, etkä ole mitenkään tilivelvollinen heille tekemisistäsi. Veljellesi voi tulla vielä ongelmia, mtta tilanne varmasti muuttuu kun hän muuttaa pois lapsuudenkodista. Muutoinkin pääosa aikuiskontakteista ja kaverisuhteista kannattaa etsiä muualta kuin omasta perheestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu kyllä että äitini on jotenkin tavallista vähän äärimpi tapaus. Katsokaa nyt veljeni tilannetta.. Se ei todellakaan ole normaali. Toisaalta jos muidenkin äidit ovat todella noin pahoja niin lievittäähän se ahdistusta vähän. Typosin muuten ikäni tuohon vahingossa :) -Ap
Minunkin äitini on vähän saman tapainen joskus, toisaalta hän kyllä luottaa minuun ja kykyihini. Olen myös 24. Saattaisi hän vähän yllättyä jos nyt lapsen hankkisin.
En osaa muuten neuvoa kuin todistat että olet aikuinen :) Kerro hyvistä arvosanoistasi tai opettajilta saamistasi kehuista, työkokemuksistasi jos niitä on yms. Kyllä hän sitten ymmärtää, luulisin.
Ota ihan reippaasti puheeksi äitisi kanssa. Mulla oli muinoin yksi yli nelikymppinen työkaveri, jonka äiti piti tätä edelleen lapsena (toisin kuin mun vanhemmat, ja mä sentään olin tuolloin vasta 21) - tuohon tilanteeseen et varmasti halua!
Perusaloitus: äiti, musta tuntuu, että...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraavan kerran kun äitisi arvostelee sinua teiniksi tms niin mitäs jos vaan sanot, että "kas äiti, mihin palvelutaloon sulla olikaan se hakemus vireillä?"
6, tuo onkin aika hyvä ehdotus! Aion todellakin sanoa noin ensikerralla. Välimme ovat siinä mielessä mutkattomat että voin ihan hyvin heittää jotain tuollaista ;)
Tuohon iho-ongelmien kommentointiin totesin muuten heti perään närkästyneesti että muistatkos minkä ikäinen olen. Äitini kommentoi vaan että joo joo, en usko että kommentti meni kuuleviin korviinsa. Muistan myös että suutuin hänelle kerran hänen törkeästä kommentista opintomenestykseeni. Hän epäili pääsenkö kurssejani läpi mihin ei todellakaan ole mitään aihetta. Veljestäni hän on myös sitä mieltä ettei hän pysty asiohin. Tuo on todella kurjaa sillä vanhempien tehtävähän olisi antaa lapsille eväät hyvään itsetuntoon ja uskon siihen että pystyy asioihin. Ehkä tuo toistuva kiivastumiseni luo myös mielikuvaa oikuttelevasta teinistä? Otin nimittäin silloin aika usein yhteen äitini kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, äitisi varmaan on kuitenkin välittävä ihminen. Tuo on aika pieni vika, vaikka voikin olla raivostuttavaa. :)
Oma äitini on vähän samanlainen. En vaan enää jaksa välittää, mutta muistan, miten jumalattomasti mua ärsytti kun vielä asuin kotona, ja olin äidin mielestä sama asia kuin 14-vuotias pikkusiskoni.
Mulla on ollut paljon muitakin identiteettiin liittyviä ongelmia, enkä nykyisin oikein jaksa välittää, minä ihmiset mua pitää. Äidin jutut tuntuu lopultakin aika harmittomilta. Aikuisena voin myös valikoida seurani.
Äitisi kuuluu siihen sarjaan, joka ei hyväksy sitä että lapset aikuistuvat. Kyllä sellaisia on yllättävän paljon. Siksihän moni poikien äiti ei pysty hyväksymään miniöitä, kun kyseessä on hänen lapsensa. Veljesi mahdollinen tyttöystävä olisikin äidillesi kriisi.
Minulla on isä tällainen. Hyvä esimerkki mummoni hautajaisissa 10 vuotta sitten. Veljeni, nyt jo 50-vuotias, on poikamies, johtajatasolla ja asunut itsenäisesti 19-vuotiaasta lähtien, ulkomailla hänkin. Pappi kyseli meidän lastenlasten asuinkuntia ja sanoin omani. Isä sanio, että tämä poika asuu vielä siellä kotona. Isä myös on kova vaatimaan, että veli olisi kaikki lomat kotona. Veli mm. kävi ulkomailla loma-aikna salaa, minä tiesin että on lomalla, isä luuli että on työmatkalla. Loukkaantuu jos lomia vietetään oman milelen mukaan.
Minä sain aikuisen statuksen kun sain lapsen. Poikaystäväni oli kova paikka. Velikin on varmaan pysynyt poikamiehenä siksi, että ei kehtaa ketään naista näytille tuoda, en ihmettele vaikka hänellä olisi salarakas.Passaaja isä ei sentään ole, mutta ei ole kyennyt vain hyväksymään että lapset irtaantuvat kotoa. Edelleenkin hän on vailla että meidän pitää kokoontua päättämään asioista yhdessä, sellaisistakin, mitkä eivät minua enää liikuta tippaakaan. Kuten hävitetäänkö viinimarjapensaat pihalta tms. Mitä se minulle kuuluu, tehkööt mitä haluaa.
Tilabteenne helpottaa sitten kun sinua lakkaa ahdistamaata se äitisi käytös. Jos olet todellakin aikuinen niin annat vanhempien puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mitäpä niiden mielipiteet sinua hetkauttaa.