minun mielestäni. Itse olen vastikään menettänyt lapseni - ja muitakin rakkaita matkan varrella - eikä suru koskaan lopu, mene pois tai katoa. Läheisen kuolema on minulle kokemus, joka asettuu osaksi elämää vähitellen kuten muutkin tapahtumat elämässäni. Itse ainakin suren tavalla tai toisella lopunelämääni. Jotkut tosin näyttävät kokevan, että suru loppuu tai siitä " pääsee yli" ajan kanssa, tuo aika sitten taas vaihtelee ihan laidasta laitaan. Olen tätä työkseni pohdiskellut, joten siksi uskallan jotain aiheesta sanoa muidenkin osalta :).

Vastaa

Lainaa

Ilmoita asiattomaksi

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Keskustelun etusivu | Aihe vapaa

Edellinen ketju

Seuraava ketju

Aloita uusi keskustelu