Uskotko, että synnytystavalla on jotain yhteyttä äidin ja lapsen suhteen muodostumiseen?

Siitä jäi vähän ahdistunut olo, kun näki vauvan vasta pari tuntia syntymän jälkeen, vaatteet päällä. Mutta yhtä rakas ja läheinen on.

ja heti syliin saadessa jokainen lapsi on tuntunut yhtä rakkaalta ja omalta. Pelko pois siis! =)

Eläimethän leimautuvat emoonsa synnyttyään. Me ihmiset olemme kuitenkin älykkäämpiä olentoja. Itse synnytin alakautta ja komplikaaatioiden vuoksi näin vauvan vasta parin tunnin päästä syntymästä.

Minä olen saanut lapseni adoptoimalla ja kyllä on ihan ehta ja aito äitisuhde minullakin lapsiini.

Eli ensimmäinen sektiosynnytetty, toinen alateitse. Eikä todellakaan mitään eroa kiintymyksessä tms. Molemmat ihan yhtä rakkaita heti kun on syliin saanut.

varsinkin kriittisissa tilanteissa, esim. nukuttaessa tai yöllä herätessä. Karvanaamaa ei halunnut yöllä nähdä lainkaan, vaikka päivällä rakasti peuhata hänen kanssaan (huom. karvanaama oli isi, ei äiti).

Minulle kaikki lapseni ovat yhtä rakkaita ja yhtä kiintynyt olen heihin. Kolme olen synnyttänyt, kaksi on leikattu. Mutta joka kerta odottaessani olen miettinyt, että osaanko rakastaa uutta lasta yhtä paljon kuin jo olevia. Sitten, kun sen lapsen näkee ja syliinsä saa, alkaa rakkaussuhde, mutta se ei ole muilta lapsilta pois.

Korkeintaan siten, että jos synnytys menee jotenkin ihan poskelleen ja äiti katkeroituu/masentuu siitä vakavasti, saattaa se heijastua vauva-ajan varhaiseen vuorovaikutukseen. Onneksi sitäkin voi silti paikata myöhemmin.



Itse olen esikoiseni saanut kiireellisellä sektiolla, keskimmäisen ja kuopuksen alateitse, eikä kyllä ihan rehellisesti sanottuna ole tullut koskaan pieneen mieleenikään, että siinä voisi olla jotain eroa tuolta kannalta! Ihan yhtä rakkaita tietenkin ovat kaikki kolme!! Esikoinen alkaa olla murkkuikäinen, eikä ainakaan vielä merkkejä hänenkään puolelta ole kiintymyssuhteen häiriöistä ;)



Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että lapsi saa syntyä turvallisesti ja äidinkin terveydestä huolehditaan niin hyvin kuin vain mahdollista synnytyksen aikana (ja sen jälkeen...). Vuorovaikutus voimistuu samantien, kun saat ihmeen syliisi, synnytystavasta viis! Eli nyt heti turha huoli pois :)

Täytyy sanoa, että alatiesynnytyksessä tuntee tehneensä jotain! Onnistumisen tunne on ehkä se, mikä mulla jäi mieleen. Itsetunto jotenkin nousi potenssiin miljoona. Mä tein sen! Sektio oli lääkäreiden ansiota ja minä sivustaseuraaja. Kumpikin lapsi yhtä rakkaita, mutta se alatiesynnytys saa vieläkin hymyn huulille. Mä sain mun lapsen itse ulos!

Jotenkin tuntuu todella typerälle ajatukselle. Kaksi olen saanut alakautta ja kolmas otettu sektiolla. Jokainen on yhtä rakas ja jokainen rakastaa minua. Ja aivan terveiltä nämä meidän keskinäiset suhteet tuntuvat olevan. Eiköhän se kasvun ja lapsuuden aika ole merkityksellisempää suhteen kehittymiseen kuin synnytyksen aikaiset tapahtumat.

Ensimmäinen syntyi kiireellisellä sektiolla, toinen suunnitellulla. Enemmän on varmasti vaikutusta sillä jaksaako vauvaa pitää vierihoidossa heti synnytyksen/sektion jälkeen, sektionkin jälkeen se on täysin mahdollista. Vaikka vuavani olikin sellainen kapaloitu " toukka" , pidin hänet visusti vieressäni ja mahdollisimman paljon rinnalla. Eikä äidintunteiden kehittymisessä ollut mitään ongelmia.



Varmasti on vaikeampaa jos vauva joutuu normaalin alatiesynnytyksen tai sektion jälkeen keskolaan eikä häntä pääse hoitamaan ja imettämään silloin kun haluaa.

Olen itse synnyttänyt vain sektiolla, koska alatiesynnytys on mahdoton. Kasvatustieteilijänä uskon teorioiden perusteella, että synnytystavalla on vaikutusta välittömään kokemusmaailmaan synnytyksen jälkeen. Sektio jättää äidin ja vauvan ensialkuun " kylmiksi" , koska hormonaalinen myrsky ei ole lainkaan samanlainen. Sektio (varsinkin suunniteltu, jossa lapsi ei synny " valmiina" eikä oikea synnytys pääse käynnistymään) on kuitenkin epäluonnollinen tapahtuma.



Mutta loppujen lopuksi sektiovauvaan voi toki kiintyä ihan samalla tavalla. Alku on vain erilainen ja jollain lailla kuitenkin sekundäärinen alatiesynnytykseen...vaikka kaikilla (kuten minulla) ei ole muita mahdollisuuksia.



Jos sinulla on mahdollisuus niin palkkaa yksityinen sairaanhoitaja sairaalalle, jotta lasta ei tarvitse viedä hetkeksikään luotasi. Minä kärsin yhä eniten siitä ajatuksesta, että leikkaussalista lapseni vietiin tunneiksi pois luotani, kun itse makasin tyhjänpanttina heräämössä. Ensi sektioon palkkaan itse sairaanhoitajan, joka voi pitää lasta luonani koko ajan, jos sairaalan resurssit eivät siihen riitä.

Itse en ymmärrä, miksei isä voi olla äidin ja vauvan kanssa heräämössä, tai miksei koko hommaa voida inhimillistää niin, ettei lasta viedä heti äidin luota. Minulle ne tunnit ilman vauvaani olivat itkun täyteisiä, tuskallisia, sydäntäsärkeviä. Ja on takuuvarmaa, ettei vastasyntynytkään halua olla poissa äitinsä luota. Äiti on ainoa, minkä hän tuntee, vaikka isä kuinka hänet siitti.

Meillä lapsi joutui sektion jälkeen viikoksi tarkkailuun, siis erilleen minusta. Pitkään mietin,l mitähän jälkiä se jätti lapseeni. Mutta kiintymyssuhteessamme ei taida olla mitään erilaista verrattuna muihin turvallisiin kiintymyssuhteisiin - kummatkin tykästyimme toisiimme, minä välittömästi ja uskoisin lapsenikin tunteneen minut heti äidikseen, kun luokseni pääsi. Kiintymyssuhde rakentuu etenkin kolmen ensimmäisen vuoden aikana, joten lapsi saa kyllä korjaavia kokemuksia myöhemminkin, vaikka ensi hetket olisikin erossa vanhemmastaan, eikä pääsisi äitinsä kainaloon heti synnyttyään.

jne. olisi surkea äitisuhde jos tämä pitäisi paikkansa. Kyllä se on kokonaisuus kun ratkaisee.

Kokemus on osoittanut elämässäni seuraavaa. Kaksi lasta olen saanut, joista toinen tuli maailmaan alakautta ja toinen suunnitellulla sektiolla rv 41+5 (eli ei ne suunnitellutkaan aina ennen aikojaan ole syntyneet ja kyllähän alakautta syntyviäkin käynnistellään [suunniteltu sektiohan 95%:sti tehdään rv 39, eli vauva täysiaikainen]).



Ihan samalla tavalla koen kumpaakin lastani kohtaan ja olen kokenut alusta saakka. Sektion jälkeen näin lapseni heti, aivan kuten alakautta synnytettyäni. Sitten lapsi oli isänsä kanssa 1h30min, jonka jälkeen ei poistunut viereltäni kuukausiin.



Joten älä ap murehdi tuota, varmasti koet lapsesi yhtä rakkaaksi, vaikka syntyisi sektiolla. Kakkosta odottaessa noita rakastamiskysymyksiä tulee kai mietittyä yhden jos toisenkin synnytystavasta huolimatta.

Vierailija:

Itse en ymmärrä, miksei isä voi olla äidin ja vauvan kanssa heräämössä, tai miksei koko hommaa voida inhimillistää niin, ettei lasta viedä heti äidin luota. Minulle ne tunnit ilman vauvaani olivat itkun täyteisiä, tuskallisia, sydäntäsärkeviä. Ja on takuuvarmaa, ettei vastasyntynytkään halua olla poissa äitinsä luota. Äiti on ainoa, minkä hän tuntee, vaikka isä kuinka hänet siitti.

Taysissa on synnärin leikkaussalien yhteydessä muutama tarkkailuhuone, johon äiti viedään sektion jälkeen. Isä odottaa siellä vauvan kanssa että äitiä kursitaan kokoon, sitten pääsee äitikin vauvan luokse. Ensi-imetyskin koetaan yleensä siellä. Onneksi niinkin isossa sairaalassa on edes jotain poikkeavan vauvamyönteistä! Hoitajat käyvät huoneessa vähän väliä tarkistamassa tilanteen.

Olen luullut että muiden sairaaloiden toisenlainen käytäntö johtuu siitä, että siellä ei ole yksityisiä heräämöhuoneita vaan sektiopotilaat viedään isoon heräämöön, jossa on muitakin leikkauspotilaita. Ja sinne ei oikein vauvoja voi viedä. Onko näin?

äidin ja lapsen väliseen suhteeseen. Tuota en ymmärrä, itse olen saanut pitää vauvaa lähelläni hetken myös sektioiden yhteydessä, olen saanut hetkeksi lähelleni. Ota puheeksi kätilön kanssa, joka valmistelee sinut sektioon! Lapsen turvallisuus on kuitenkin tärkeintä ja vauvaan kiintyy aivan yhtä hyvin varmasti. Kaikilla ei ole mahdollisuutta edes synnyttää alateitse.



Eli pienemmissä sairaaloissa juuri tuon vuoksi lasta ei saa heräämöön, että siellä on muitakin leikkauspotilaita ja näin ollen myös vaikka minkälaista bakteerikantaa, joka ei ole vastasyntyneelle hyväksi...Tsemppiä sektioon!

Minua sektio ei ainakaan jättänyt kylmäksi, päinvastoin. Olin hyvin helpottunut, että selvisimme kummatkin hengissä vaikeasta raskausmyrkytyksestä ja viikkojen piinasta. Ilman suurta rakkautta ja kiintymystä nuo kuusi viikkoa sairaalan sängyssä olisivat olleet sietämättömät minulle. Sektio oli vain keino saada lapsi pois vatsasta elävänä, samoin pitää minut hengissä. Se ei mitenkään heikentänyt rakkauden tunnetta lasta kohtaan ainakaan minun kohdallani, vaan pienokainen tuntui entistä tärkeämmältä koettelemusten jälkeen ja kaikenlaiset turhanpäiväisistä asioista nipottamiset tuntuivat merkityksettömiltä. Oma asenne varmaan ratkaisee aika paljon, mitä odotuksia on ladannut synnytykseen, lapseen ja itseensä ja kuinka joustavasti pystyy muuttamaan lukkiutuneita asenteitaan uusien tilanteiden edessä. jotkut selviävät pettymyksistä helpommin kuin toiset, jotkut takertuvat omiin haluihinsa ja toiveisiinsa niin kovin, etteivät helli luopua niistä ja siksi saattavat vaikka masentua tai sitten pettymys heijastuu vuorovaikutussuhteeseen läheisten kanssa.

ja esikoinen tuntui aluksi vieraalta. Kuopukseen kiinnyin jotenkin nopeammin. Ei se synnytystapa tähän mitään vaikuttanut. Esikoisen kohdalla olin varmasti vain uutuudenkankea. ;)

Itsellä tehtiin kiireellinen sektio ja sain vauvan syliin vasta seuraavana aamuna. Meillä oli varhainen vuorovaikutus todella hukassa. Synkkinä hetkinä ruoskin henkisesti itseäni, koska kehoni oli pettänyt minut enkä edes kyennyt synnyttämään omaa lastani. Poika nyt 8kk ja suhde kunnossa, masennus lähes voitettu. Eikä sektiokaan haittaa. En kyllä usko että sektio itsessään masennusta aiheutti. Jospa seuraavan onnistuisi itse synnyttää :)