Missä olit lasten suhteen niin väärässä?

Luulin että ipanat tottelee mua aina automaattisesti, koska olen äiti ja auktoriteetti. Ei mennytkään ihan niin helposti...

Luulin että vauvat itkee paljon ja heräilevät öisin. Luulin että lasten kanssa on ilotonta.

Että rajoja ja rakkautta tarjoamalla lapsista tulee "automaattisesti" kunnollisia ja hyvin käyttäytyviä.

Että teinit ovat automaattisesti laiskoja, vittua hokevia, keskisormea näyttäviä besserwissereitä, joita jo katsomaan uskaltautuessa kuuluu "mee pois idiootti".

Ei ole..=)

En tajunnut rakkauden määrää, ja että omat lapset ovat ihania. Muutenkin pääasiassa positiivisesti yllätti. 

Negatiivisia olivat:

- imetys, luulin että päätän imettää ja sitten vain imetän ilman ongelmia

- pomohahmoja, ihmettelijöitä, syyllistäjiä, reviirille tunkeutujia ja luokittelijoita alkoi ilmestyä. Halutaan typistää lokeroon, ja fiksoidutaan näkemään toisen ihmisen koko persoona yksityiselämän perhevalintojan kautta.

Yöheräämiset on helppoja, sen kun vauva syliin, tissi suuhun, vauva sänkyyn ja nukkumaan. Juu ei, vauva jää kyllä nukkumaan, äiti jää hereille vähintään tunniksi, kun uni ei enää tule.

Mäkin yllätyin nukkumisen suhteen: odotin pahempaa. Vauvat nukku tyytyväisinä mun vieressä ja imi rintaa, kun halus.
luulin myös ettei ne ikinä opi nukkumaan yksin, kun totutin nukkuu vieressä: kyllä ne on kaikki nykyään omissa huoneissaan ja omissa sängyissään.

Yllätyin miten äkkiä vauvavaatteet jäikään pieneksi.koon 58 vaatteita ois voinu jättää kauppaan enemmän ja keskittyy isoihin kokoihin.

Että imetys ei ole rakettitiedettä. Se toimii kun luottaa vaistoihinsa ja parempi vaan, jos ei "tiedä" (=ole lukenut) liikaa asioista. Se oma yksilöllisyys ja vauvan tarpeet kyllä kohtaa toisensa.

Luulin, että kun on "kunnollinen" koti, ei ongelmia tule...

Että jos esikoinen oppii kaiken helposti alkaen pyöräilystä ja lukemisesta jatkuen kertotauluun, sosiaaliseen elämään, tietokoneisiin, hiihtämuseen ym. Niin se ei liity mitenkään minuun. Toinen lapsi opetti miten vaikeaa kaikki voi olla ja oikeasti tajusin etten ole esikoisen kohdalla yrittänyt tai nähnyt vaivaa yhtään. Nuorempi sius lukihäiriöinen erityislapsi, jonka silmäkäsikoordinaatio ja aivojen puoliskot toimii vähän miten sattuu. Esim tasapaino asiat, pyöräily, kirjoittaminen ym. On hurjan vaikeita. Ja sosiaalisissa tilanteissa on ulalla, loukkaantuu, kontrolloi liikaa.. jää helposti ulkopuolelle ja muiden syrjimäksi.

Ajatus siitä, että kasvatan lapseni, ja olenkin kasvattanut, ei siinä mitään. Mutta kyllä ne lapset ovat kasvattaneet enemmän äitiä..

Luulin, että vauvat vaan nukkuu ja syö. Ja että yöllä heräillään vaan ensimmäisen vuoden ajan. No ei menny ihan noin, meillä herätään vieläkin neljästä kymmeneen kertaa yössä ja lapsi on kohta kaksi. Mene tässä sitten takaisin töihin, kun ei koskaan saa nukkua :(

Että äitinä olen täydellinen, lempeä, pitkäpinnainen madonnahahmo joka tekee kaiken oikein - arvelin kai että synnyttäessä joku taikasauva heilahtaa :) No ei käynyt niin vaikkakin äitiys on minusta lempeämmän ja pitkäpinnaisemman.

Luulin, että lapsen seura olisi tylsää - ainakin tämä lapsi on räjäytellyt tajuntaani, ravistellut luutumiani ja avannut uusia näkökulmia enemmän kuin kukaan toinen yksittäinen ihminen koskaan!

Luulin, että minä opetan lapselle asioita - lapsi opettaa vanhemmalleen aivan tavattoman paljon, jos vanhemmalla on halua ja taitoa kuunnella

Luulin, että kaikki lapset säntäilisivät ja metelöisivät kaupoissa, kylässä yms. - ei kertaakaan!

Luulin, että murrosikä olisi uuvuttavaa tahtojen taistelua ja teinin temppuiluja - vain pientä aamuärtyisyyttä oli havaittavissa, muutoin oli normaalia ja pystyimme puhumaan avoimesti hyvinkin intiimeistä asioista

Enkä myöskään tiennyt, että jotakuta ihmistä voi rakastaa niin äärettömän paljon <3

Olen itse aina lapsesta lähtien huolehtinut tavaroistani, pitänyt niin oman kuin koko kodinkin siistinä. Myös mies on suht siisti, joten ajattelin, että meidän lastenhuone tulee olemaan aina järjestyksessä. Mutta mitä sain, vaikka yhdessä sitä raivataan vähän väliä??? ;)

Se, kenen kanssa lapsia tekee. Että mitä mies sanoo, olisi mitä mies toteuttaa. No ei ollut.

Luulin, että mies osallistuisi yhdessä lasten hoitoon.

Luulin, että äitiys ei muuttaisi minua.

Luulin lasten yhdistävän ihmisiä ja olevani lasten myötä ystävällisten ihmisten ympärillä, päinvastoin - en ole koskaan ennen kohdannut niin vihamielisiä ihmisiä kuin jotkut muiden lasten vanhemmat tai minun lapsille kadulla huutelevat vastaantulijat.

En tiennyt että minun ja miehen geeneistä voi tulla näin valtavan monimutkaisia pikku olentoja. Hyvässä ja pahassa.

Tää on niin hauska! Esikoisen kohdalla luulin, et oon synnytyksen jälkeen heti kokoo 38 niinkuin aina ennenkin. Turvotuksen takii otin isoimmat koon 38 farkut synnärille mukaan. Lappuhaalareis mä sit kotiuduin ja koko 38 ei oo enää kymmeneen vuoteen mahtunu päälle. Kuinka hölmö voi olla? Kesti puol vuotta ennenkuin pääsin ees kokoon 40..

Täytyy kyllä ihmetellä, että noin monet eivät ole tajunneet ihan itsestäänselvyyksiä. Jokainen asia edellämainituista on mulle selvää, vaikka ei ole edes lapsia.