Lue keskustelun säännöt.
Kysymys naisille, jotka tulivat raskaaksi suhteessa ja tekivät abortin
12.07.2015 |
Tämä ketju ei sitten ole abortin hyväksymisestä inttämistä varten. Nuo ketjut ovat erikseen. Jätän huomioitta jokaisen kommentin, joka alkaa jankkaamaan siitä.
.
Miten hoiditte raskauden? Siis kun olitte tehneet päätöksen abortista? Menittekö yhdessä terveyskeskukseen, juttelitteko asiasta, oliko mies tukena?
.
Mulla näin jälkeenpäin on jäänyt kaivelemaan, miten mun entisessä suhteessa toimittiin. Olin silloin hyvin nuori ja olin ehkäisystä huolimatta tullut raskaaksi. Olin päättänyt abortista jo ennen testin tulosta. Heti plussan jälkeen kerroin itku kurkussa poikaystävälle ja sanoin, että varaan ajan raskaudenkeskeytykseen. Hän oli samaa mieltä, ettei ole mitään järkeä synnyttää lasta siihen tilanteeseen. Hän pyysi anteeksi, että meillä oli käynyt näin. Tämän jälkeen emme puhuneet asiasta enää.
.
Kävin terveyskeskuksessa yksin, hoidin paperit, varasin ajan naistenklinikalle ym. yksin. Käsittelin asian mielessäni yksin ja vähän keskustelin siitä ystäväni kanssa. Missään vaiheessa emme poikaystäväni kanssa keskustelleet siitä. Onko liikaa vaadittu, että olisin kaivannut vähän tukea? En itse uskaltanut aloittaa keskustelua siitä, koska koko juttu ahdisti. Ihan kuin hän olisi vain olettanut minun hoitavan sen "ongelman" vähin äänin pois alta. Tuollainen mielikuva mulle jäi. Hän ei kysynyt voinnistani, ihmetteli "taasko sä vaan nukuit koko päivän? Miten niin et jaksa tehdä mitään?" Ai mistäköhän johtuu. No olen helvetti soikoon raskaana, niin viehän se multa voimat. Ihan kuin hän luuli, että raskaus ei aiheuta mitään muutoksia ihmisessä.
.
Mua väsytti tuolloin hyvin paljon. Ahdisti ja itketti, että mun kehossa tapahtuu muutoksia. Mietin päätöstäni, onko se oikein ym. Luuliko hän oikeasti, että mulle oli ok tehdä se vain vähin äänin? Etten ollut moksiskaan? Olisin halunnut hänet mukaan lääkäriin, mutta jotenkin ajattelin, että hän fiksuna ihmisenä tarjoutuisi itse sinne tueksi. Ainoastaan varsinaiseen keskeytykseen kotona hän tarjoutui vasta kun kerroin jo pyytäneeni ystäväni. Ilmeisesti hänelle tuli myös yllätyksenä, että se sattuu ja silloin täytyy olla valvonnan alaisena. Keskeytyksen jälkeen emme koskaan puhuneet siitä. Vähän ihmetyttää sen käytös. Kysessä oli itseäni vanhempi mies, jolla on ennenkin ollut vakavia suhteita. Hän oli muuten älykäs ja huomaavainen, mutta tässä asiassa hän käyttäytyi mielestäni kuin teinipoika. Mikään muu suhteessamme ei häirinnyt, mutta tämä on jäänyt kaivelemaan mieltä. Erosimme pari kuukautta tapahtineen jälkeen. Suhde muuttui täysin erilaiseksi raskauden takia.
.
Miten teillä siis hoidettiin asiat? Tukiko mies raskauden uupumuksessa ja tuli mukaan lääkäriin? Puhuitteko asiasta? Onko sinun mielestäsi eksäni käytös normaalia? Tuntuu typerältä puida tätä mielessäni näin jälkeenpäin, mutta tapahtunut sai minut tuntemaan itseni arvottomaksi. Miehet saavat myös kommentoida, jospa he pystyisivät saada minut ymmärtämään eksääni.
Kommentit (18)
No varmaan se oli uusi tilanne miehelle eikä hänelläkään ollut tietoa miten raskaus ja raskaudenkeskeytys vaikuttaa naiseen, ja varsinkin kun oireet on yleensä yksilökohtaisia, ei kaikki naiset väsy, varsinkaan nuoret, eikä kaikilla ole mitään itkua ja morkkista abortista kun päätös on kerran tehty. Ehkä sun olis pitänyt vaan puhua miehelle enemmän tunnoistasi ja siitä mitä odotat hänen tekevän.
Minä tein abortin myös nuorena, 16v. kun seurustelin vanhemman miehen kanssa, ja en kyllä häntä halunnut lääkäriin, se olit tarpeeksi noloa mulle yksinkin. Ystävättären kanssa siitä puhuin eniten, en muista mitä puhuin miehen kanssa, mies oli surullinen tietysti, mutta ymmärsi ratkaisuni kun olin vasta aloittanut opiskelun ja asuin solukämpässä kaukana vanhemmista ym. tukiverkoista.
Olin muutaman vuoden sitä mieltä että en halua lapsia koskaan, mutta 19-vuotiaana iski yllättäen kauhea vauvakuume, sitten se vauva tehtiin. Ja toisen kerran jouduin tekemään abortin siinä vaiheessa 25-vuotiaana kun olin eroamassa miehestä, mies olisi kovasti halunnut pitää lapsen, ja lupaili hoitaa sen ym. mutta tiesin siinä vaiheessa onneksi paremmin, mies oli alkoholisti, ja jos olisin lapsen pitänyt, en olisi itse päässyt lapseni kanssa aloittamaan uutta elämää, en olisi löytänyt uutta miestä enkä varsinkaan työpaikkaa vauva kainalossa. Olisin jymähtänyt siihen alkoholistin kanssa kituuttamiseen taas siihen asti että vauva olisi ollut isompi ja minä kolmekymppisenä sitten kahden lapsen yh. Kyllä minä senkin abortin tein ihan yksinäni ja ystävätär tuli taas sairaalasta hakemaan kuten ensimmäisellä kerrallakin. Kumpaakaan aborttia en ole koskaan katunut, enkä esikoiseni synnyttämistä, esikoinen on jo vanhempi kuin minä silloin kun hän syntyi, ja kaikki on mennyt kuten pitikin. Minä löysin vuoden yksinolon jälkeen itselleni kunnon miehen, ja saatiin vielä pari yhteistä lastakin myöhemmin, ennen heidän syntymää sain kerran keskenmenon, ja se oli todella kova paikka kun lapsi oli toivottu ja siitä oli jo kerrottu läheisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun huomasin raskauden ilmoitin avomiehelleni että teen abortin, hän oli samaa mieltä. Hoidin kaiken ihan yksin, en kaivannut mitään erityistä tukea yms. Tosin olin heti 100% varma päätöksestäni, ehkä se vaikutti etten kokenut tarvitsevani tukea. Olemme edelleen yhdessä.
Sinä et itse aloittanut keskustelua tai pyytänyt sitä tukea vaan oletit että mies lukee ajatuksesi? Miksi? Ehkä miehesi tosiaan luuli, että haluat hoitaa asian hiljaa pois päiväjärjestyksestä kun et avannut suutasi.
Noo, olin 42 kun tein abortin joten ei siinä ollut mitään mihin en olisi saanut aikuiselta mieheltäni tukea ja itselleni asia oli kyllä lähinnä järjestelykysymys. Tottakai surin tilannetta jonkinverran ja sain miehelle siihen tukea. Surullinen asia se oli vähän, vaikka olinkin varma kannastani enkä ole lainkaan katunut, jos nyt joku haluaa tulla sanomaan, että mitä edes suret kun et pitänyt lasta. Joskus se ei vaan ole mitenkään järkevää ja en ollut suunnitellut sitä.
Mutta ap, sulla on kaikki oikeus tuntea niin kuin sä tunnet ja oothan sä jäänyt liian yksin asian kanssa ja se on väärin. Poikaystävä olisi voinut edes kerran kysyä miten sä voit. Mutta ehkä hän ei olisi osannut vastaanottaa aitoa vastausta.
Mua on nyt aikuisuudessa auttanut sanonta: ihmiset ovat vastuussa teoistaan, mutta eivät toisten tunteista. Eli voit syyttää poikaystävääsi hänen teoistaan tai myös siitä mitä hän jätti tekemättä, jos se oli väärin, mutta et omista tunteistasi. Niihin sulla on kyllä oikeus, mutta sun tarvitsee käsitellä ne itse vaikka jonkun auttavan ihmisen kanssa. Siten pääset eteenpäin, eikä sun tarvii jäädä poikaystävän ymmärtämättömään tai mielestäsi jopa vaikkapa paskamaiseen käytökseen kiinni, koska se ei enää hallitse tunteitasi, eikö niin?
Kaikkea hyvää sinulle, selviydyt vielä voittajaksi asiassa!
[quote author="Vierailija" time="12.07.2015 klo 14:17"]Sinä et itse aloittanut keskustelua tai pyytänyt sitä tukea vaan oletit että mies lukee ajatuksesi? Miksi? Ehkä miehesi tosiaan luuli, että haluat hoitaa asian hiljaa pois päiväjärjestyksestä kun et avannut suutasi.
[/quote]
Yritin pari kertaa puhua asiasta, mutta mies oli aina hiljaa, eikä keskustelu ottanut tuulta alleen. Olin tosiaan nuori silloin ja hyvin ahdistunut tilanteesta. Olisi pitänyt puhua siitä enemmän. Sen tiedän. Tuntui vain typerältä itse löpistä toisen ollessa mykkänä. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.07.2015 klo 14:21"]Noo, olin 42 kun tein abortin joten ei siinä ollut mitään mihin en olisi saanut aikuiselta mieheltäni tukea ja itselleni asia oli kyllä lähinnä järjestelykysymys. Tottakai surin tilannetta jonkinverran ja sain miehelle siihen tukea. Surullinen asia se oli vähän, vaikka olinkin varma kannastani enkä ole lainkaan katunut, jos nyt joku haluaa tulla sanomaan, että mitä edes suret kun et pitänyt lasta. Joskus se ei vaan ole mitenkään järkevää ja en ollut suunnitellut sitä.
Mutta ap, sulla on kaikki oikeus tuntea niin kuin sä tunnet ja oothan sä jäänyt liian yksin asian kanssa ja se on väärin. Poikaystävä olisi voinut edes kerran kysyä miten sä voit. Mutta ehkä hän ei olisi osannut vastaanottaa aitoa vastausta.
Mua on nyt aikuisuudessa auttanut sanonta: ihmiset ovat vastuussa teoistaan, mutta eivät toisten tunteista. Eli voit syyttää poikaystävääsi hänen teoistaan tai myös siitä mitä hän jätti tekemättä, jos se oli väärin, mutta et omista tunteistasi. Niihin sulla on kyllä oikeus, mutta sun tarvitsee käsitellä ne itse vaikka jonkun auttavan ihmisen kanssa. Siten pääset eteenpäin, eikä sun tarvii jäädä poikaystävän ymmärtämättömään tai mielestäsi jopa vaikkapa paskamaiseen käytökseen kiinni, koska se ei enää hallitse tunteitasi, eikö niin?
Kaikkea hyvää sinulle, selviydyt vielä voittajaksi asiassa!
[/quote]
Kiitos. En tosiaan pidä eksääni paskamaisena. Tilanne oli varmasti hänellekin vieras. Olin vain pettynyt siihen. -ap
Joo ja saat ollakin pettynyt. Ei ollut oikein toimittu sua kohtaan. Eli voit syyttää miestä siitä, ja käsitellä vaikka sitä kautta nousevia tunteita kaikella oikeutuksella pala kerrallaan. Kunhan et syytä miestä tunteistasi, vaikka ne ovatkin varmasti sinulle olleet raskaita, silloin uskon, että pääset asiassa eteenpäin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totisesti Sodoman ja Gomorran vitsaukset ovat valloittaneet Suomen.
[quote author="Vierailija" time="12.07.2015 klo 14:21"]
[quote author="Vierailija" time="12.07.2015 klo 14:17"]Sinä et itse aloittanut keskustelua tai pyytänyt sitä tukea vaan oletit että mies lukee ajatuksesi? Miksi? Ehkä miehesi tosiaan luuli, että haluat hoitaa asian hiljaa pois päiväjärjestyksestä kun et avannut suutasi. [/quote] Yritin pari kertaa puhua asiasta, mutta mies oli aina hiljaa, eikä keskustelu ottanut tuulta alleen. Olin tosiaan nuori silloin ja hyvin ahdistunut tilanteesta. Olisi pitänyt puhua siitä enemmän. Sen tiedän. Tuntui vain typerältä itse löpistä toisen ollessa mykkänä. -ap
[/quote]
Miehet on vaan tuollaisia kun eivät tiedä mitä sanoa, ovat hiljaa. Mun mies on viisikymppinen ja 15 vuotta ollaan nyt siitä asiasta väännetty, että miksi se ei vastaa mitään kun haluan keskustella jostain meidän suhdetta koskevasta asiasta. Mies vaan vastaa lopulta, että mitä mun nyt sitten pitäis sanoa. Ehkä nykyajan nuoret miehet osaa keskustella tunteista, mutta ei keski-ikäisten sukupolven miehet yleensä osaa, heidän isänsä on sota-ajan sukupolvea ja silloin ei miehet naisille tunteistaan puhuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä vähän sivusta ihmettelen yhtä asiaa, joka hieman sivuaa aihetta.
Olen itse toivotusti raskaana (eli ajatukseni aborteista eivät siis ole täysin puolueettomia, pahoittelut jo etukäteen siitä jos jotain loukkaavaa sanon) ja vierailen paljon erilaisissa foorumien odotusketjuissa. Näistä ketjuista etenkin alussa valitettavasti putoaa pois ihmisiä keskenmenon takia, joka on valitettava ja surullinen asia.
Se taas, mistä vähän ällistyin, oli että abortteja esiintyy jopa näissäkin. Pariskunta on yrittämällä yrittänyt lasta ja raskauden alettua ketjuun kirjoitetaan onnellisena ja lasta halutaan oikein kovasti syntyväksi. Sitten tapahtuukin jotain ja parisuhde menee katkolle, tämän takia raskaus keskeytetään.
En vaan voi ihan täysin ymmärtää tuota, jos raskaus on kuitenkin ihan yrittämällä yritetty, niin miksi se on haluttu sitten keskeyttää ongelman tullen? Entä jos puoliso olisi kuollut, niin olisiko silloinkin päädytty samaan?
Tehtyäni testin menin heti herättämään, ja järkyttämään, nukkuvan miehen. Kysyin hetken keskustelun jälkeen miehen mielipidettä, mutta en saanut oikeastaan mitään juuta enkä jaata mihinkään, että se on minun päätökseni ja hän tukee tein mitä tahansa. Eli käytännössä sysäsi asiasta kaiken vastuun minun harteilleni, vaikka olikin aivan ehdottomasti lapsen hankintaa vastaan, niin ei tohtinut sanoa sitä ennen kuin todella pitkän, päiväkausia kestäneen jankkauksen jälkeen. Minä kerroin heti kättelyssä olevani abortin kannalla ja mies tiesi asian ennästäänkin, mutta enpä tähänkään saanut kommenttia ennen kuin sain miehestä mielipiteen irti. Toki heti kättelyssä mieheni on kyllä ilmoittanut, ettei lapsia halua, mutta tosipaikan tullen ei uskaltanut menettämiseni pelossa kai asiaa varmistaa vielä.
Lääkärikäynnit ym. hoidimme mahdollisuuksien mukaan kaikki yhdessä ja mies oli koko prosessin ajan normaalisti läsnä ja auttoi, mutta henkistä tukea ei pyynnöistä huolimatta saanut. En minä raskautta tai aborttia minään pidä, mutta prosessi oli epämiellyttävä ja nöyryyttävä ja tunne siitä, että asian sai päättää yksin oli ikävä. Tosissansa mies alkoi panostaa vasta kun homma oli. Lapsetonta ja onnellista liittoa takana vuosikausia ja mies on myöntänyt jälkikäteen hävenneensä tapaansa käsitellä asia ja välttää suoraan sanottuna vastuuta. Korjasi sen asian kyllä sittemmin ottamalla lopullisen vastuun ehkäisystä sentään. Toisaalta, eipä mies oikein voi koskaan ymmärtääkään raskautta tai aborttia täysin naisen kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.07.2015 klo 14:36"]Tässä vähän sivusta ihmettelen yhtä asiaa, joka hieman sivuaa aihetta.
Olen itse toivotusti raskaana (eli ajatukseni aborteista eivät siis ole täysin puolueettomia, pahoittelut jo etukäteen siitä jos jotain loukkaavaa sanon) ja vierailen paljon erilaisissa foorumien odotusketjuissa. Näistä ketjuista etenkin alussa valitettavasti putoaa pois ihmisiä keskenmenon takia, joka on valitettava ja surullinen asia.
Se taas, mistä vähän ällistyin, oli että abortteja esiintyy jopa näissäkin. Pariskunta on yrittämällä yrittänyt lasta ja raskauden alettua ketjuun kirjoitetaan onnellisena ja lasta halutaan oikein kovasti syntyväksi. Sitten tapahtuukin jotain ja parisuhde menee katkolle, tämän takia raskaus keskeytetään.
En vaan voi ihan täysin ymmärtää tuota, jos raskaus on kuitenkin ihan yrittämällä yritetty, niin miksi se on haluttu sitten keskeyttää ongelman tullen? Entä jos puoliso olisi kuollut, niin olisiko silloinkin päädytty samaan?
[/quote]
Minunkin mielestä tuo on kummallista. Ei lasta voi tehdä sillä periaatteella, että täytyy olla molemmat vanhemmat läsnä. Mitä tahansa voi tapahtua. Mun mielestä kummankin vanhemman täytyy olla valmiita ja halukkaita tulla vanhemmaksi ja kykeneviä kasvattamaan lapsensa hyvin. Onnittelut raskaudesta! Eihän tuossa viestissä ollut mitään loukkaavaa. -ap
Ja ap:lle pahoittelut. Kyllä tuollaisessa asiassa pitäisi pystyä luottamaan kumppanin tukeen, eikä niin että toinen lakaisisi asiat maton alle.
Ero on ollut ehkä paras ratkaisu, jos toinen ei osaa olla tukena edes tuollaisessa, joka on kuitenkin yhteinen asia.
T. 11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.07.2015 klo 14:38"]Tehtyäni testin menin heti herättämään, ja järkyttämään, nukkuvan miehen. Kysyin hetken keskustelun jälkeen miehen mielipidettä, mutta en saanut oikeastaan mitään juuta enkä jaata mihinkään, että se on minun päätökseni ja hän tukee tein mitä tahansa. Eli käytännössä sysäsi asiasta kaiken vastuun minun harteilleni, vaikka olikin aivan ehdottomasti lapsen hankintaa vastaan, niin ei tohtinut sanoa sitä ennen kuin todella pitkän, päiväkausia kestäneen jankkauksen jälkeen. Minä kerroin heti kättelyssä olevani abortin kannalla ja mies tiesi asian ennästäänkin, mutta enpä tähänkään saanut kommenttia ennen kuin sain miehestä mielipiteen irti. Toki heti kättelyssä mieheni on kyllä ilmoittanut, ettei lapsia halua, mutta tosipaikan tullen ei uskaltanut menettämiseni pelossa kai asiaa varmistaa vielä.
Lääkärikäynnit ym. hoidimme mahdollisuuksien mukaan kaikki yhdessä ja mies oli koko prosessin ajan normaalisti läsnä ja auttoi, mutta henkistä tukea ei pyynnöistä huolimatta saanut. En minä raskautta tai aborttia minään pidä, mutta prosessi oli epämiellyttävä ja nöyryyttävä ja tunne siitä, että asian sai päättää yksin oli ikävä. Tosissansa mies alkoi panostaa vasta kun homma oli. Lapsetonta ja onnellista liittoa takana vuosikausia ja mies on myöntänyt jälkikäteen hävenneensä tapaansa käsitellä asia ja välttää suoraan sanottuna vastuuta. Korjasi sen asian kyllä sittemmin ottamalla lopullisen vastuun ehkäisystä sentään. Toisaalta, eipä mies oikein voi koskaan ymmärtääkään raskautta tai aborttia täysin naisen kannalta.
[/quote]
Mullekin oli selvää, että teen abortin. Lähinnä se vain tuntui pahalta, vaikka tiesin sen olevan ainoa oikea päätös. Enemmän siinä koko jupakassa mua häiritsi, että piti olla yksin asian kanssa. -ap
Heti kun tajusin olevani (vahinko)raskaana, soitin terveyskeskukseen ja varasin ajan. Kerroin lekurille haluavani abortin koska lapsi oli puoleltani ei-toivottu.En halunnut lisääntyä silloisen kumppanini kanssa koska hän ei ollut isämateriaalia. En ole katunut tekoani hetkeäkään.
Seurustelua oli takana 5kk, emme asuneet yhdessä ja ikää 18&19. Abortti oli itsestään selvä.
Ei kaduta, koska olemme nyt 7 vuoden seurustelun aikana ehtineet opiskella, matkustella, käydä opiskelijavaihdossa, bilettää villisti ja asettua aloilleen. Nyt on asuntolaina ja kivat työt molemmilla, jos olisimme pitäneet lapsen olisi aika moni asia jäänyt kokematta.
Jos olisimme olleet vahingon sattuessa esim. 21-23-vuotiaita, tilanne olisi varmaan ollut eri.
Miten siitä onnellisesta elämästä pystyy nauttimaan jos taustalla on abortti? Tai siis miten pystyy pitämään omantunnon puhtaana ja ajattelemaan että on ansainnut hyvän?
[quote author="Vierailija" time="12.07.2015 klo 14:54"]
Miten siitä onnellisesta elämästä pystyy nauttimaan jos taustalla on abortti? Tai siis miten pystyy pitämään omantunnon puhtaana ja ajattelemaan että on ansainnut hyvän?
[/quote]
Oikein helposti kun ei ole mitään kaduttavaa, kiitos vain :)
- 12