Miehet, mitä mieltä syömishöiriöisistä naisista

Mielenkiintoisia, hieman salaperäisiä kuten parhaat naiset ovat. Hoiva- ja suojeluvietti käy heti täysillä

Ihan hyvin oon ilmeisesti kelvannut bulimiani kanssa.
t. 2 vuotta yhdessä

Suojeluvietti herää

Täh? Mielenterveysongelmaiset eivät kiinnosta. Painan kaasua.

No ei paljon epäseksikkäämpää ole ku ämmä yrjöömässä ja pelleilemässä ruuan kanssa.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:44"]No ei paljon epäseksikkäämpää ole ku ämmä yrjöömässä ja pelleilemässä ruuan kanssa.
[/quote]

Ei ikinä

Joudun nyt vähän kaivelemaan muistiani kun en ole pitkään aikaan ajatellut asiaa, mutta lyhyesti: Lukiossa anoreksia, joka muuttui koulun loppupuolella ortoreksiaksi ja jatkui sellaisena vielä n. pari vuotta eteenpäin. Anoreksian aikaan olin järkyttävän laiha, luurankomainen, alimmillaan 42kg, ja eipä sitä voinut kukaan olla huomaamatta. Naiset yleensä kommentoivat ja kyselivät enemmän, miehet ei koskaan sanoneet mitään, mutta naaman ilmeet kertoi aika paljon. Niissä näkyi sellaista säälin, huolestuneisuuden ja myötätunnon sekoitusta. Joskus jotkut pojat pyysivät pyörän tarakalle, kun luulivat että varmaan näännyn muuten matkalle. (Nykyään kukaan ei tod ehdottaisi vastaavaa.) Ortoreksian aikaan olin oikeasti hyvässä kunnossa, paino n. 52-54 tai jopa 55kg, verikokeet ok jos kaliumia ja natriumia ei lasketa. Söin aika paljon, mutta erittäin valikoidusti ja liikuin myös paljon ja lenkkeihin meni useita tunteja päivittäin. Kukaan ei ehkä olisi tajunnut päällepäin mitään ja se oli erittäin iso helpotus. 

Joskus jälkeenpäin kerroin yhdelle pohjoismaalaiselle ukolle, että minulla oli kerran syömishäiriö ja siitä alkoi ihemttely ja voivottelu. Yksi suomalainen mieskaveri oli yllättynyt. Muistan myös kun kerroin yhdelle hyvälle suomalaiselle naiskaverille ja hän ei saanut sanottua mitään. Yksi vietnamilainen nainen sanoi ensimmäiseksi, että voitko näyttää kuvan. (Muiden hlö:iden suhtautumisia en muista enää.) Kaikki nämä mainitut reaktiot olivat minusta sellaisia, joita osasin odottaakin. Olen täysin terve, en ehtinyt pilata häiriöillä itseäni (ei esim. osteoporoosia), minulla ei ole minkäänlaisia syömisrajoitteita tai vaikeuksia, lihomisen pelkoa eikä mitään muutakaan tuohon liittyvää ja vaikutan kaikin puolin siltä kuin minulla ei olisi syömishäiriöitä ollut ollenkaan, joten sitä voi siksi olla vaikea uskoa ja kiva niin. -n27

Ei ole mitään itsekeskeisempää kun syömishäiriöt, huoh. Ei niitä jaksa enää, ne oli teini-iässä kavereilla jo tarpeeks sitä pelleilyä.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 22:34"]

Ei ole mitään itsekeskeisempää kun syömishäiriöt, huoh. Ei niitä jaksa enää, ne oli teini-iässä kavereilla jo tarpeeks sitä pelleilyä.

[/quote]

Niinpä. Toinen on mielenterveysongelmat. Että joku viitsiikin semmoisen itselleen keksiä! Joku masennus vaikka, että saa sitten ihan luvan kanssa vain maata laakereillaan. Ja puhummattakaan vaikkapa skitsofreniasta tai bipolaarisesta! Niin itsekästä! Teiniä! Huomionhakuista!
Siis mä en kyllä ymmärrä miten ihmiset kehtaakin.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 11:15"]Aivan ihania! Syöttäisin kuin pikku syöttöporsasta ja paijaisin sylissä ja pussaisin otsalle ja sanoisin että "tui tui".
[/quote]

:-D

Tukea yrittäisin

Mun mies teki mulle koko ajan eväitä. :D Oon kyllä ihan parantunut nykyään, osittain kumppanin ansiosta.

Ex ei osannutoikein suhtautua. Haukkui ulkonäköäni kun olin laiha ja kehui, kun olin lihonut. Molemmat ahdisti. Ei ollut muuten kiinnostunut voinnistani.

Nykyiselle miesystävälle kerroin aika alussa, että mulla on ollut ja voi olla ruoan kanssa ongelmia. En väitä olevani täysin parantunut, enkä usko, että ikinä täysin terveeksi tulen. Mies suhtautuu tyynesti. Kun on vaikeuksia, kyselee kivalla tavalla, olenko saanut syötyä, olisko joku ruoka, jota voisin ajatella syöväni. Ei syyllistä, eikä paapo liikaa. Jos sanon "ei", niin antaa olla, ei tuputa. Mies ei myöskään ikinä sano mun vartalosta mitään negatiivista. Jos kysyn, huomaako hän, että olen lihonut/laihtunut tms. niin vastaukset on sellaisia "whatever"-tyyppisiä. Kehuu kauniiksi aina. Olin sitten 5 kiloa laihempi tai lihavampi.

Mulla siis taustalla enemmän kai ortoreksian tyyppistä, välillä oon ollut tosi laiha, nykyään onneksi kiinteä ja lihaksikas ja treenaaminen pakottaa myös syömään tasapainoisesti.

En mitään mieltä. Syömishäiriö sinänsä ei ole mikään peruste muodostaa mielipidettä kenestäkään. Muut kriteerit.

Siihen jäisi se suhde. Eiköhän naisen pään sisässä ole aika paljon muitakin ongelmia silloin. Ei jatkoon.

Kiertäisin kaukaa. En missään nimessä alkaisi minkäänlaiseen seurustelusuhteeseen kyseisenlaisen ongelmapesäkkeen kanssa ja jos se paljastuisi vasta suhteen jo alettua, niin häipyisin melko nopeasti takaviistoon.

Jos pää on noin sekaisin, ei se siitä ikinä normaaliksi muutu. Kukaan ei halua riesakseen ja tukevien lastensa äidiksi tuollaista tapausta.

Voi olla hyväkin ominaisuus. Naiset, joilla on joku häiriö/ongelma ovat tyypillisesti hieman epävarmoja itsestään, mikä pitää heidät nöyrinä eikä kusi nouse heillä välttämättä niin herkästi päähän.

Itseasiassa oikein hyvä juttu.

Ex sanoi että jättäisi mut heti jos joutuisin sairaalaan, koska se olis niin noloa. Laukoi idiootteja kommentteja kropastani ja ehkä tiedostamattaankin pahensi bulimiaani.

Nyksän tavatessani olin sairaalassa, mutta mies ei kysellyt aiheesta mitään. Aloimme seurustella myöhemmin ja sen jälkeen olin vielä pari kertaa lyhyellä osastojaksolla, mutta sairaus pidettiin tavallaan poissa parisuhteestamme, keskityimme kaikkeen muuhun. Nykyään olen suht terve, eikä mies tiedä satunnaisesta kamppailustani ruuan kanssa, enkä tahdo häntä turhaan huolestuttaa.