Elän nukkekodissa

Valo heijastuu nukkekodin pahviseiniltä.
Keinotekoinen todellisuus imee itseensä vähäisimmänkin valon, peittääkseen vanhempieni kyvyttömyyden. Isäni on muovia, äitini silikonia. He tuntevat oman kipunsa, mutta eivät minun huolia, eikä ajatuksia.
Olohuoneessa pyörii maapallo.
Peilistä äiti katselee silikonirintojaan, kasvoillaan klovnimainen hymy. Haluaisin kirkua! Se olisi turhaa… Vanhempani eivät sitä huomaisi.
Istun yksin huoneessani.
Pahviseinät ovat väsyneet ylläpitämään keinotekoisuutta. Ulkoa, seinän välistä tulee valoa, joka paljastaa nukkekodin todellisuuden, johon olen tuomittu.
Istun huoneessani. Todellisuus ei kestä viattomuuttani, vaan puolustautuu ja haluaa muuttua entistäkin keinotekoisemmaksi, en kestä…
Teen itsestäni huomaamattoman ja yritän hyväksyä keinotekoisuuden.
Silmäni on kuin kaksi syvää kaivoa, joissa olisi raikasta vettä keinotekoisuuden vastineeksi. Isäni katsoo minusta läpi, eikä hän tunnu näkevän minua.
- Taitaa tulla talvi, sanoi isä ja katsoo lautalattian pontteihin kerääntynyttä kuuraa.
Uumani on kapea, varteni norsunluuta ja nenäni posliinista tehty. Sydämeni keinuttaisi tuhatta kehtoa, jos olisin vapaa, mutta keinotekoinen todellisuus on vankilani.

Hiljaisuus rikkoutuu kahvinkeittimen korahdukseen ja äidin korkokenkien kopinaan.
- Otatko piparkakun? kysyi isä.
Isäni on muovia, äitini silikonia. Totuus on seinien toisella puolella. Valoa tulee edelleenkin seinien välistä, toiselta puolelta. En tiedä vielä mitä se on, mutta otan siitä selvää.