Lue keskustelun säännöt.
Estynyt persoonallisuus & sosiaalisten tilanteiden pelko
21.07.2015 |
Viimeiset 10 vuotta elämästä jäänyt elämättä. Aika valuu tiimalasista hukkaan.. Muut menevät elämässä eteenpäin; ovat kouluttautuneet, ovat työelämässä, mahdollisesti lapsia hankittu ja talo ostettu.
Olen 26-vuotias ja mun saavutuksiini kuuluu peruskoulu. Jippii hei. Halu kouluttautua on kova, mutta ei vaan pysty. Olen yrittänyt lukiota ja ammattikoulua. Lukiossa yritin esimerkiksi käydä yhtä ja samaa kurssia 3 kertaa mutta jätin sen aina loppuvaiheessa kesken kun tuli esitelmänpito vastaan. Lopulta erosin koulusta kun ystäväni muutti pois paikkakunnalta - ei ketään kaveria samassa koulussa. En uskaltanut yksin. Ammattikoulua kävin puoli vuotta, se kaatui ensimmäiseen työssäoppimisjaksoon. Kykenin käymään siellä 1,5 päivää jonka jälkeen jäin kuuden viikon sairaslomalle. Ja erosin koulusta sittemmin. Toki mua kaduttaa, ihan helvetisti kaduttaa että koulut jätin kesken. Nyt kun en tilanteessa ole, niin on helppo ajatella että olishan se sinnillä mennyt, kyllä mä olisin selvinnyt. En mä olisi. Se ahdistus on niin valtavaa ja elämänhalua rikkovaa etten ymmärräkkään.
Työhistoriaakin mulla on kahdesta työpaikasta. Toinen oli siivojan työ. Suhteilla saatu. Tykkäsin kyllä siitä sinänsä, tiedän että handlaan homman enkä joudu juurikaan pelkäämään mokaamista. Mutta en kehdannut käydä tauoilla. Siellä siis mentiin millon sattui olemaan aikaa, yhteiseen kahvihuoneeseen jossa aina yleensä joku oli. En pysty syömään seurassa, joten helvettiäkös minä siellä istuskelen muiden ihmetellessä että miksi tuo ei syö, miksi tuo ei juo. Tuntilistaan merkkasin toki että olen tauoilla käynyt, kuka nyt uskoisi että olisin niin "tunnollinen" työntekijä ettei koko päivänä poistu tehtäviensä ääreltä..Työsuhde kesti puoli vuotta jonka jälkeen otin lopputilin.
Toinen työpaikkani olikin rakennusalalta, suhteilla saatu sekin. Itseasiassa olin samoissa hommissa useampaan otteeseen, eri vuosien aikana. Toki työsuhteiden yhteiskesto ei ole päätähuimaava, jotain vuoden ja puolentoista väliltä. Mutta kun satuin olemaan ainoa nainen ja pomolle sukua, niin tämäkös ruokki pelkojani. Ajattelin että minua erityisesti tarkkaillaan, kuinka en mitään osaa ja olen siellä juurikin vain siksi että olen pomon sukulainen. Sielläkään en kehdannut syödä. On aika raskasta painaa 12 tuntia fyysistä duunia syömättä. Ja raskasta on vaivaantuneena olla vastaamatta mitään informaatiosisältöistä kun ihmiset syömättömyyttäni päivittelivät..Viimeksi olin 3 vuotta sitten töissä.
Ahdistaa kun ihmiset pitävät saamattomana. Luulisin ainakin pitävän. "Makaan päivät pitkät kotona". Tälläkin hetkellä on pääsykokeet kouluun tiedossa, ensi kuussa. En tiedä millä helvetillä saisin itseni sinne psyykattua, mutta toivon todella että uskallan. Ja että pääsen kouluun. Ja että valmistun sieltä. Työllistyn. Tulen normaaliksi. Jos saisin mitä vain, toivoa mitä vain maailmassa niin en ottaisi lottovoittoa enkä poistaisi nälänhätää. Toivoisin että heräisin yhtenä aamuna ja minulla olisi työpaikka. Työpaikka, jossa olen jo tutustunut työkavereihini ja hallitsen tehtäväni. Tykkäisin mennä töihin ja tunne töissä olessa olisi hyvä. Ei enää jännitystä, eikä ahdistusta joka on kohta syönyt minusta kaiken muun paitsi ulkokuoren.
Vastasin tällä samalla tekstillä kaksplussan "mikä on sinun ristisi" - keskusteluun mutta haluaisin herätellä keskustelua aiheesta. Jos jollakin täällä sattuu samoja diagnooseja löytymään :)
Kommentit (18)
Hyvä aloitus.
Minulla on samanlaisia ahdistuksia ja jännityksiä lievempänä, mutta kykenin viimein kouluttautumaan 30-vuotiaana ammattiin. Tosin olen sittemmin lähtenyt monesta työpaikasta noiden ahdistusten takia ja vaihtanut alaakin samasta syystä. Jotenkin ollut aina sellainen olo, että pakko selviytyä vaikka pakenemalla. Viime vuosina kylläkään ei ole tarvinnut kesken lähteä kun tajusin että voin hakea määräaikaisuuksia :).
Työpaikan ihmissuhteet käyvät joskus sitä raskaammiksi mitä paremmin tutustun porukkaan, koska tuntuu että se lisää minuun kohdistuvia odotuksia. Minä pyrin myös pitämään nämä ongelmani piilossa, mutta joskus olen uskoutunut jollekin pidempiaikaiselle työkaverille ja sen jälkeen katunut että tulikin kerrottua. Lisäksi jokaisella työpaikalla on tulehtuneita ihmissuhteita ja muita pompottavia alfanaisia, jotka ottavat juuri minut mielellään hampaisiinsa.
Mutta niin, on sitä tällaisenkin persoonallisuuden mahdollista jotenkin selvitä työelämässä. Epävarmuutta herättäneiden ammatillisten asioiden ylioppiminen ja tarkka teoreettinen hahmottaminen on auttanut minua jonkin verran.
Toivottavasti pääset kouluun ja selviydyit opinnoistasi ja löydät sen hyvän paikan tulevaisuudessa! Niin ja hae ja ota tukea vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap jatkaa. Lääkkeitä olen kokeillut, tosin ainoat mitä mulle on määrätty on masennuslääkkeitä. Venlafaxinia, cymbaltaa ja sitalopramia. Venlasta ehkä hetkellisesti apua mutta lopulta n. vuoden käytön jälkeen olin kävelevä zombi eikä mikään normaali tuntunut enää miltään. Ahdistus kyllä oli jäljellä..
Rauhoittavilla kuvittelin selviäväni työssäoppimisjaksosta. Ensimmäisen päivän jälkeen hakeuduin lääkärille kouluterveydenhuoltoon ja kuvittelin että poistun sieltä resepti kourassa ja voin jatkaa harjoittelua. Siellä vanhempi naislääkäri naureskeli kun avauduin ongelmastani että "ujohan sinä vain oot, ei sua voi aina olla joku kädestä kiinni pitämässä!" Apua olen yrittänyt 7 vuoden aikana hakea kolmesti. Koskaan ne eivät vain ole oikein mihinkään johtaneet. Yhdessä välissä kävin melkein vuoden juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, en osaa sanoa oliko siitä apua vai kun tuntui että hän ehti unohtaa kaiken kertomani aina tapaamisten välillä ja aina aloitimme ikäänkuin alusta. Ja joka ainoa kerta hän valisti että kun alkaa ahdistaa niin ota tuolista tukevasti kiinni ja hengittele syvään.. Hänen kauttaan pääsin kuitenkin psykiatrille. Sieltä "rikastuin" cymbalta reseptillä, emmekä sen jälkeen enää koskaan tavanneet.
Joskus katselin Mehiläisen sivuilta psykiatreja, tutkailin henkilökunnan esittelyjä ja aika monen omalla sivulla luki että en määrää rauhoittavia lääkkeitä. Tai jotenkin. Niin todella vaikea hakeutua yksityiselle hakemaan rauhoittavia kun sitä heti ajattelee että siellä oletetaan että valehtelen vain jotain saadakseni reseptin.
Ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Jos menee pieleen niin uudestaan vaan ja eri kautta. Sen olen huomannut että mitä kauemmin asioita jää yksin pohtimaan sen vaikeammaksi aloittaminen ja toimiminen käy.
Jos on itse itselleen rehellinen kun menee hakemaan apua, eikä se riitä avun saantiin, niin se on sen auttavan tahon häpeä.
Niin. Turhauttaa vain kun erityisesti tämän asia kanssa on vaikea lähteä edes hakemaan apua, saada itsestä irti sen verran että uskaltaa johonkin ottaa yhteyttä niin sitten sitä apua ei edes saa. Tulee entistä isompi kynnys hakea apua, kun edellisetkään kerrat eivät ole johtaneet mihinkään. Toki tiedän että olisi toimittava. Ja haluaisinkin. Kovin ovat hinnoissaan esimerkiksi mehiläisessä nuo hinnat mutta terveyskeskuksen kautta on varmaan turha lähteä tätä asiaa enää hoitamaan? Mistä te olette saaneet apua, tai mihin ottaneet yhteyttä?
Itse sain työterveyden kautta jonkin verran apua. TE-toimiston ammatinvalintapsykologi ehkä voisi auttaa sinua. Olen siis tuo vastaaja 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kappas, oma aloitus tuli googletellessa vastaan :D ahdistukset ja ongelmat edelleen samat! Tosin tuon aloituksen jälkeen sain yksityiseltä reseptin rauhoittaviin, ja valmistuin vuosi sitten toisen asteen koulusta. Nyt olen aloittanut korkeakouluopinnot ja päädyin googlettelemaan taas näin ensimmäisen työharjoittelun kynnyksellä.
Eipä se sen eletympää täälläkään ole, amiksen jälkeen jotain hajanaisia opiskeluyritelmiä, muttei nähtävästi ole koulun penkille meikäläisestä. Kaksvitosena eka vakituinen työpaikka, missä nyt oltu 10v suht kuppaisella palkalla ja välillä sitä miettii että tässäkö se nyt on, kun mikään muukaan ei kiinnosta. Parisuhdekelvottomaksikin olen itseni todennut (liikaa luonnevikoja), joten se siitäkin puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa lukea sellainen kirja kuin Irti sosiaalisesta jännittämisestä.
"Halu kouluttautua kova"
"Halu löytää parisuhde on kova"
Jep jep. Halu milloin mihinkin asiaan on kova. Helppo tunnistaa sama kirjoittelija. Hassua että ikä ja sukupuoli vaihtelee vähän väliä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Halu kouluttautua kova"
"Halu löytää parisuhde on kova"
Jep jep. Halu milloin mihinkin asiaan on kova. Helppo tunnistaa sama kirjoittelija. Hassua että ikä ja sukupuoli vaihtelee vähän väliä. :)
Tuo nyt on niin yleinen sanonta että 95% ihmisistä käyttäisi sitä jossain yhteydessä.
Mulla samat ja lisäksi epävakaa persoonallisuushäirö ja ADD. Minäkin olen 26v. ja pelkkä peruskoulu käytynä, mulla loppui useat opiskeluyritykset ahdistuksen takia. Lukio, ammattikoulu (useamman kerran) sekä työkokeiluhommat tyssäsivät kaikki paniikkikohtauksiin ja jatkuvaan ahdistukseen.
Nykyään olen kuntoutustuella ja käyn mielenterveyshoitajan luona juttelemassa ehkä pari, kolme kertaa kuussa. Olin joskus masennuslääkityksellä mutta siitä ei ollut kuin haittaa (ylläri), nykyään en suostu syömään mitään mielialalääkkeitä. Rauhoittavat vois joskus auttaa mutta niitä en saa.
Hyvin tämä näinkin menee, vieläkin ahdistaa mutta ei tarvi stressata opiskelu- tai työhommista, voin keskittyä saamaan itseäni kuntoon.
Kannattaa hakea apua, palat vain loppuun jos jatkat tuohon tyyliin. Muuta apua ei välttämättä saa muuta kuin hoitajan kanssa rupattelua, mutta ainakin voi keskittyä itseensä ja paranemiseen. Ei pelkkä sinnikkyys auta jos jatkuvasti vain ahdistuu ja joutuu lopettamaan työt.
Tsemppiä Ap, älä mieti mitä muut ajattelevat, tiedät ainakin itse ettet ole pelkästään saamaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Halu kouluttautua kova"
"Halu löytää parisuhde on kova"
Jep jep. Halu milloin mihinkin asiaan on kova. Helppo tunnistaa sama kirjoittelija. Hassua että ikä ja sukupuoli vaihtelee vähän väliä. :)
En nyt ihan saanut kiinni tästä? Vietän ilmeisesti liian vähän aikaa tällä palstalla :D olen siis aloittaja ja tuo tänään vastannut joka löysin oman aloitukseni.
Vierailija kirjoitti:
Vittu te sosiaalisten tilanteiden mitkä lie pelkääjät ootte naurettavia. Itsekin pelkään sosiaalisia tilanteita, mutta niin vaan olen koulut käyny ja työelämässä. Laiskoja paskoja te olette!
jutteletko tuohon sävyyn lapsillesi?
Tiedän mitä helvettiä käyt läpi. Itse olen 33-vuotias nainen ja estynyt persoonallisuushäiriö diagnosoitu, julkisten paikkojen ja sosiaalisten tilanteiden pelko+vaikea masennus siihen päälle.
Työelämässä olen kyllä elämäni aikana ollut moneenkin otteeseen, jättänyt pari koulutusta kesken näiden sairauksien vuoksi ja potkut saanut itsemurhayrityksen takia kun en enää jaksanut. Sinnikkäästi olen aina yrittänyt, kunnes stoppi tulee jossakin vaiheessa.Ihan niinkuin sinäkin.
Lapsia tai suhdettakaan ei tällä hetkellä ole juuri tästä syystä. Viimeisin suhteeni päättyi juurikin näistä ongelmista. Siitä on nyt aikaa, kun tänne olet kirjoitellut. Olisi mukavaa tietää, meneekö sinulla nykyään paremmin? Oletko hakenut apua? Voimia elämääsi.
tyypillistä työttömien selittelyä jossa vika löytyy aina yhteiskunnasta
Eikö sulla ole mitään lääkkeitä tuohon? Minulla oli myös nuorena paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö mutta bentsojen avulla olen saanut koulut käytyä ja työelämän käyntiin. Ja nyt 10 vuoteen en ole enää lääkkeitä tarvinnutkaan.