Ongelma: käyn terapiaryhmässä ja...

Ja päätin olla menemättä. En vaan tahdo, ajatuskin ahdistaa.

ja ajatella, että olet ehkä kuitenkin, niistä muutamista vastaväitteistä huolimatta, antamassa siellä jotain niille muille?

mene vaan, nuo reaktiot kertoo siitä että et ole lähelläkään sitä tasapainoa mitä ehkä haet, vaan peilaat itseäsi muihin. Omnipotenssi eli alemmuuden/ylemmyydentunto... Jos kokisit olevasi tasavertainen (eli ns terve) tuntisit vain myötätuntoa.. Nyt olet vielä ihan solmussa ja reagoit muiden ongelmiin omillasi. Että pysy vaan siellä terapiassa, tie on vielä pitkä.

Vaikka kävisit yksilöterapiassa niin tulee kausia, jolloin ei huvittaisi yhtään mennä ja ahdistaa terapeutin ääni ja naama. Juuri silloin olisi kaikkein tärkeintä mennä ja kertoa ääneen se, että tänään en olisi halunnut tulla, mutta pakotin itseni tulemaan. Taustalta voi löytyä monenlaista ja tunnustaminen voi avata tärkeän keskustelun.



Toisaalta, jos koet olevasi noin eri tasolla muiden kanssa, miksi et hakeudu yksilöterapiaan tai toiseen ryhmään? Mitä terapeutti tai muut ryhmäläiset ovat mieltä tuosta kokemuksestasi?



Puhu siitä ääneen, sitä vartenhan se terapiaryhmä on!

että jos jo etukäteen kokee ylemmyydentunnetta, niin siellä voi sitten vuosia jaaritella omaa ylmemmyyttään eikä ikinä pääse eteenpäin. Ryhmässä on se etu, että tosiaan toisten kautta voi tajuta niitä asioita mitä itse ei haluaisi nähdä.

mene vaan, nuo reaktiot kertoo siitä että et ole lähelläkään sitä tasapainoa mitä ehkä haet, vaan peilaat itseäsi muihin. Omnipotenssi eli alemmuuden/ylemmyydentunto... Jos kokisit olevasi tasavertainen (eli ns terve) tuntisit vain myötätuntoa.. Nyt olet vielä ihan solmussa ja reagoit muiden ongelmiin omillasi. Että pysy vaan siellä terapiassa, tie on vielä pitkä.

Tämä tuli mullekin mieleen. Ap puhuu vihamieliseen sävyyn "draamakuningattarista" ja "teiniangstista" ja rivien välistä ymmärsin että ap:lla itselläänkin on tällaista problematiikkaa ollut aiemmin. Jos nuo jutut muissa ihmisissä ärsyttää noin paljon, niin se kertoo siitä ettei niitä ole itsessäkään oikein hyväksytty.

Ihan omien kokemusteni kautta mulle tuli tämä mieleen. Nimittäin mä olin nuorena sellainen hiljainen, ruma tylsä nörtti. En kai nyt oikeasti niin ruma ollut mutta kun uskoo olevansa niin se vaikuttaa paljon. Parikymppisenä erinäisistä syistä mulla alkoi "uusi elämä", aloin tajuta että olenkin ihan sosiaalinen ja mua pidetään kauniina jne. Mulle tuli ihan uusi identiteetti.

Mulla oli vaihe, kun sellaiset "rumat nörtit" ärsytti mua ihan suunnattomasti. Siis jos vaikka näin bussissa tai jossain entistä itseäni muistuttavan henkilön niin mulla jotenkin tulvahti mieleen ärtymys, jopa viha ja halveksunta. Jossakin vaiheessa sitten hoksasin, että mä taidan vain ärsyyntyä niissä ihmisissä siitä mitä en itsessäni hyväksy. Eli mä kuvittelin jotenkin uudestisyntyneeni ja olevani jotain aivan muuta kuin se entinen minä, ja sitten kun jokin elävästi muistutti mua siitä niin ärsytti tosi paljon. Ja tunsin itseni tosiaan niin paljon ylemmäksi kuin ne luuserit.

Nykyään mulla ei enää tule tuollaisia tunteita, pikemminkin tunnen sympatiaa.

Ehkäpä sun pitäis hakeutua kanssa jonnekin "ei-epävakaisiin"...?

Niin ja lisätään vielä, että mä tosiaan vähän niin kuin juoksin karkuun sitä vanhaa itseäni. Mulla oli tarve tuntea koko ajan olevani niin paljon parempi ja kehittyneempi kuin se vanha minä. Ja kyllähän mä tavallaan kehityinkin, mutta en sellaisella hyväksyvällä tavalla vaan jotenkin tuomitsevalla tavalla. Siis tyyliin "hyh, millainen luuseri mä olin silloin, nyt mä oon kyllä ihan muuta!".

Kivasti osa lähti taas päättelemään minua tuntematta...huoh. Faktaa on kuitenkin se, että en koe hyötyväni ryhmäosiosta mitenkään enkä saa ääntäni kuuluviin. Olen kyllä ylemmyydentuntoinen, mutta sellainen olen ollut ihan aina. Ja se draamakuningatar on oikeasti ihan sellainen, mitä jo sanoinkin: puoli tuntia käytti monologiinsa viimeksi ja loppuajan puhui muiden päälle, keskeytti jne. Aika ärsyttävää.



Joo, väkisinkin näin kolmekymppisenä on kokenut omat angstinsa aiemmin kuin nuo nuoremmat eikä siinä mitään. Mutta kun arvokasta aikaa tuhlaantuu niiden angstitilanteiden läpikäymiseen ja sitä en jaksaisi sitten millään! Se aika on pois tärkeämmistä jutuista, mm. ohjaajien luennoista ja esimerkeistä.



Yksilöterapiaan en ole hakenut, ryhmää tarjottiin ainoana vaihtoehtona (lieneekö pienen paikkakunnan kirous?).



T: Ap

Kivasti osa lähti taas päättelemään minua tuntematta...huoh. Faktaa on kuitenkin se, että en koe hyötyväni ryhmäosiosta mitenkään enkä saa ääntäni kuuluviin. Olen kyllä ylemmyydentuntoinen, mutta sellainen olen ollut ihan aina. Ja se draamakuningatar on oikeasti ihan sellainen, mitä jo sanoinkin: puoli tuntia käytti monologiinsa viimeksi ja loppuajan puhui muiden päälle, keskeytti jne. Aika ärsyttävää.

Joo, väkisinkin näin kolmekymppisenä on kokenut omat angstinsa aiemmin kuin nuo nuoremmat eikä siinä mitään. Mutta kun arvokasta aikaa tuhlaantuu niiden angstitilanteiden läpikäymiseen ja sitä en jaksaisi sitten millään! Se aika on pois tärkeämmistä jutuista, mm. ohjaajien luennoista ja esimerkeistä.

Yksilöterapiaan en ole hakenut, ryhmää tarjottiin ainoana vaihtoehtona (lieneekö pienen paikkakunnan kirous?).

T: Ap

Kummallista jos ohjaaja ei puutu räikeään toisten tilan viemiseen. Tuohon draamakuningattareen siis viittaan.

Toki ymmärrän, että ryhmä voi ihan aidosti ja oikeastikin olla epäsopiva ja että kaipaisit itse jo toisenlaista keskustelua. Aloituksestasi vaan tuli heti mieleen nuo omat kokemukseni joista kerroinkin.

Eikö ylemmyydentunto ole sinulla sellainen asia josta haluat pois?

10

Olen alkanut hyväksymään itseäni sellaisena, kuin olen. Ylemmyydentunto (salassa, toki) on yksi ominaisuuksistani. En usko että olisin onnellisempi ilman tätä ominaisuutta eikä se toisaalta vaikeuta elämääni mitenkään- ei siis mitään ongelmaa. Ja koska en tuo julki tuota ominaisuuttani edes terapeutille, eipä siitä ole tullut kommenttiakaan.



Ryhmä on sinänsä ihan ok ja keskenänsä tulevat juttuun, minä en vaan yleensäkään sovi ryhmiin. Olen joutunut ulkopuolelle ihan kaikkialla, missä olen ollut, vaikka osaan käyttäytyä enkä tunge väkisin seuraan tai toisaalta eristäydykään. Veikkaan olevani jotenkin sosiaalisesti sokea tms.



Ap

Ehkäpä sun pitäis hakeutua kanssa jonnekin "ei-epävakaisiin"...?

ovat kuulema tehokkaita juuri sen takia, että voi harjoitella pienryhmässä omaa käyttäytymistään.

Ja tuosta draamakuningatar/teiniangsti ->moni pitää epävakaita ihmisiä juuri tuollaisina.

Olen alkanut hyväksymään itseäni sellaisena, kuin olen. Ylemmyydentunto (salassa, toki) on yksi ominaisuuksistani. En usko että olisin onnellisempi ilman tätä ominaisuutta eikä se toisaalta vaikeuta elämääni mitenkään- ei siis mitään ongelmaa. Ja koska en tuo julki tuota ominaisuuttani edes terapeutille, eipä siitä ole tullut kommenttiakaan.

Ryhmä on sinänsä ihan ok ja keskenänsä tulevat juttuun, minä en vaan yleensäkään sovi ryhmiin. Olen joutunut ulkopuolelle ihan kaikkialla, missä olen ollut, vaikka osaan käyttäytyä enkä tunge väkisin seuraan tai toisaalta eristäydykään. Veikkaan olevani jotenkin sosiaalisesti sokea tms.

Ap

ryhmäsi jäsenillä, sillä sehän kuuluu "diagnoosiin". Tunnet itsesi hylätyksi kun muut jyräävät yli?

Olen alkanut hyväksymään itseäni sellaisena, kuin olen. Ylemmyydentunto (salassa, toki) on yksi ominaisuuksistani. En usko että olisin onnellisempi ilman tätä ominaisuutta eikä se toisaalta vaikeuta elämääni mitenkään- ei siis mitään ongelmaa. Ja koska en tuo julki tuota ominaisuuttani edes terapeutille, eipä siitä ole tullut kommenttiakaan.

Ryhmä on sinänsä ihan ok ja keskenänsä tulevat juttuun, minä en vaan yleensäkään sovi ryhmiin. Olen joutunut ulkopuolelle ihan kaikkialla, missä olen ollut, vaikka osaan käyttäytyä enkä tunge väkisin seuraan tai toisaalta eristäydykään. Veikkaan olevani jotenkin sosiaalisesti sokea tms.

Ap

Minusta oikeasti nyt tuntuu, että tarvitset yksilöterapiaa tai sitten erittäin paljon rohkeutta tuossa ryhmässä. Jos jäät ryhmässä vain sivustaseuraajaksi etkä suostu paljastamaan omia hauraita kohtiasi, et tule koskaan hyötymään siitä mitään. Tällä hetkellä käytät ryhmää vain vahvistaaksesi omia defenssejäsi, et parantuaksesi. Sinun pitäisi löytää jostain rohkeutta puhua koko ryhmän edessä siitä, että sinua ahdistaa käydä ryhmässä ja että tunnet useita ryhmäläisiä kohtaan ylemmyydentuntoa. Pystytkö siihen? Tajuatko, että juuri sen kanssa sinun pitäisi tehdä töitä?

Jos käytät terapiaasi vain siihen, että tarkkailet muiden käyttäytymistä ja suhtautumista sinuun etkä anna itsestäsi terapiassa mitään, et oikeasti hyödy siitä ollenkaan vaan vahvistat vain jo olemassa olevia skeemojasi ja toimintatapojasi, juuri niitä, jotka ovat jäykkiä, jotka rajoittavat elämääsi ja jotka ylläpitävät oireiluasi.

Vaan koen että käyn terapiassa, oli se missä muodossa tahansa, oman parantumiseni vuoksi. Jossen pysty ottamaan osaa keskusteluun kunnolla = kertomaan ajatuksiani, oivaltamaan jne. niin aika laihaksi jää kys. terapian hyöty. En käy terapiassa jotta voisin tarjota nenäliinoja tai kuunnella, miten joku riitelee sadannen kerran poikaystävänsä kanssa saman viikon aikana- terapia on ollut minulle ns. työprojekti ja nyt tuntuu, että se ei edisty.



T: Ap

Jos siis siitä olisit kertomassa siellä terapiassa? Mä luulen, että ap:lla on jotain ongelmaa ollut, jos kerran terapiassa kulkee. Ja jos ongelmiaan ei pysty ratkomaan itse, niin ehkä kannattaa kysyä jonkun sellaisen mielipidettä, jolla on kokemuksia asiasta. Jos joku tällainen on todennut, että ap saa apua ryhmäterapiasta, niin äänestäisin kyllä enemmän tämän tahon kuin ap:n puolesta terapian hyödyllisyyden arvioinnissa.

Voisitko puhua siitä vetäjälle/muille.

Ihan siksikin, että meitä on ohjeistettu puhumaan tämäntyyppiset asiat omien työntekijöidemme kanssa (psykiatrinen hoitaja tms.), niistä ei ole tarkoitus puhua ryhmän aikana. Ryhmässä ei siis käydä aktiivisesti läpi tekemisiä ja sanomisia, vaan nuo kertomani esimerkit ovat olleet kerroilta, jolloin olemme saaneet tehtäväksi vaikkapa kirjoittaa ylös jonkun mieltä vaivaavan tilanteen. Niitä ei tehdä jatkuvasti.



En käytä aikaani muiden kyttäämiseen tai heille tuhahteluun. Kyllä siellä on ollut sellaisiakin tapauksia, joiden myötä olen itse tajunnut omia ongelmakohtiani (ja antanut tästä ääneen kiitosta sille, joka asian otti puheeksi). Tuntuu vaan, että liikaa menee aikaa epäkiinnostaviin asioihin ja se syö mielenkiintoani suuresti.



T: Ap

75% ryhmän naisista käy läpi juttuja, jotka minä kävin läpi 5-10 vuotta sitten. En jaksa käydä niitä läpi enää, ne on setvitty oman hoitajani kanssa vuosia sitten ja muutenkin pistetty arkistoon Ö. Vertaisin tätä siihen, että harrastaisit intohimoisesti jotain vuosia ja sitten harrastusporukkasi koostuisikin jatkossa vaan aloittelijoista. Kuinka kauan jaksaisit? Kyse ei ole siitä, etteikö samoja asioita voisi käydä välillä läpi uusiksi tai että niitä aloittelijoita jotenkin halveksisi. Sinä olet vaan itse vähän pidemmällä joissakin asioissa kuin he, ja mielenkiintosi alkaa lähteä kun ei ole samantasoista kaveria ryhmässä. Parhaalla tahdollanikaan en osaa samaistua 21-vuotiaana eläkkeelle jääneen, raivareita ja itkukohtauksia saavan nuoren naisen olotiloihin, vaikka haluaisinkin.



T: Ap

Niihin ei voi vaikuttaa. Oman hoitajan kanssa voi toki jutella melkein mistä vaan, mutta minulla vaihtui hoitaja juuri ja uusi tapaus oli tälläkin viikolla sairaslomalla, kai siksi ärsyttää myöskin.



T: Ap