Tuleeko teille huono omatunto jos kiellätte lapsiltanne

Tai lähinnä joskus epäilen, että olen liian mielivaltainen kieltoineni ja komenteluini... :/

Mutta yleensä ei tule.



Minusta lasten on hyvä oppia että kaikkea ei saa eikä aina ostella jotakin.

Mutta se on ihan normaalia. Kasvattamisen ei kuulukaan aina olla hauskaa ja nautittavaa. Terveetkin periaatteet ja rajojen laittaminen voi välillä olla ikävää ja aiheuttaa mielipahaa ja negatiivisia tunteita. Välillä pitää kieltää asioita ja olla tylsäkin. Kiitos kasvatustyöstä tulee pidemmällä aikavälillä kun saa kasvatettua normaaleja tasapainoisia lapsia eikä mitään maailmannapanarsisteja. Tässä nopeiden nautintojen maailmassa kuvitellaan, että kasvattamisenkin pitäisi olla aina kivaa eikä itsellekään (lapsen lisäksi) saisi koskaan tulla ikävä fiilis. Kuitenkin, kun rajojen laittaminen tehdään järkevällä tasolla, se on vain ja ainoastaan lapsen parhaaksi. Jos kuuntelisi pelkästään omia fiiliksiä ja alkaisi välttää kaikkia ikäviä tunteita, joita kasvattaminen joskus aiheuttaa, menee hakoteille lastensa kanssa. Aikuisen pitää olla joskus jämäkkä ja olla ennen kaikkea aikuinen lapsen elämässä.

Lapset tietää, että saavat uusia juttuja tietyin väliajoin, mutta arkisin ei ostella mitään "turhaa" sen mukaan vaikka haluaisi. Tekisihän se itselläkin usein mieli saada joku uusi juttu, mutta eihän sitä useinkaan voi ostaa. Lapsesta asti kun on tottunut siihen, että aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa, niin sen osaa aikuisenakin sitten hyväksyä helposti.

Tätä toteutan omillekin lapsilleni, ehkä pode siitä huonoa omaatuntoa, miksi lasten pitäisi saada jotain vain siksi, että haluavat?

Mitä tuntisit isomman lapsen kanssa, joka haluaa uuden tietokoneen, iPhonen, iPadin ym. ym.? Jos olet pienenä totuttanut lapsen siihen, että mankumalla saa tahtonsa läpi, niin olet oikeasti liemessä sitten kun lapsi on teini-ikäinen...

Miksi tulisi? Siitä tulisi huono omatunto jos aina lapsen pyyntöihin suostuisin - tietäen että tällainen kasvatustapa tuottaa aikuisia joilta realiteetit hukassa ja pettymisen sieto alhainen.



HYvin harvoin mitään leluja yms. ostelen ja lapsetkin hyvin vähän niitä pyytävät. Ja voi sitä riemua silloin tällöin kun jotain saa!

Olen lapseton lto ja olen todella huolissani tästä nykyisestä kulttuurista, jossa lapsille annetaan kaikki.



Miksi jonkin turhn tavaran kiletämisestä tulisi paha mieli? Lapsen on ennemmin tai myöhemmin opittava ettei kaikkea voi saada.



Entä sitten kun lapsi haluaa auton? tai tietokoneen? Saako sen ihan vaan sormia napsauttamalla, kuten lelut aikaisemmin?



Entä jos lapsi haluaa, jotkin mitä ei saa rahalla? Uuuden ystävän? Opiskelupaikan? terveet jalat onnettomuuden jälkeen?



Kyllä pettymyksiä on ihan hyvä opetella jo pienestä saakka. Kaikkea ei vaan voi saada tässä maailmassa, vaikka äiti ne kuinka haluaisi antaa.



Lisäksi ajattelisin tätä yhteistä palloamme ja opettaisin myös lapselle, ettei materia ole kaikki kaikessa.

Minulla tuli huono omatunto pikemminkin siitä, että tulin ostaneeksi jotain turhaa krääsää.

Leluostokset tehdään ennen syntymäpäiviä, ja jouluna joulupukki tuo jotain mitä on toivonut. Muuten, jos haluaa jonkun tietyn lelun, saa tienata sen itse. Meillä on tietyt summat mitä saa esim roskien viennistä tai kenkien järjestelystä. Oman huoneen siivous ja sängyn petaus ei ole maksettavia kotitöitä.

Kyllähän minäkin haluan vaikka mitä ja kaikenlaista, miksi ei sitten lapset? Meillä tehdään kuitenkin hankinnat pääasiassa tarveharkintaan perustuen ja jos kiellän jonkun tavaran ostamisen, siihen on joku syy. Leluja ei osteta "mä haluuuuun"-syyn perusteella. Leluja saadaan synttäri- ja nimpparilahjaksi, jouluna ja joskus muutenkin, esim. kesäleluinventaari tehdään aina keväisin ja hankitaan sellaisia, jotka on järkeviä ja joille tiedetään olevan käyttöä (ei siis jokaista päähänpistoa).



Meillä kuopus haluaisi jokaisen vastaantulevan pehmolelun. Niitä on meillä jo aivan tarpeeksi, joten uusia ei enää tule ennen kuin vanhoista luovutaan ja koska vanhoista ei haluta luopua, uusia ei tule.

kerran kuukaudessa.