Onko muita, jotka pitävät yksinolosta enite

ei kiinnosta mitkään tapahtumat tai työporukan virkistystoiminta.

ahdistun juhlissa, eikä ystävienkään seura kovin usein kiinnosta. Pidän yhteyttä heihin muuten.

Mutta välillä innostun tapaamaan kavereita. Saatan vaikka 2 viikon aikana tavata kavereita lähes joka päivä. Sitten vietän taas kuukauden hiljaiseloa.

olen vieläpä sinkku mutta ei minua kiinnosta mitään ihmisseuraa saada. Joskus kun on ns. pakko mennä vaikka jonnekin sukulaisten juhliin se tuntuu tympeältä, olisin mieluummin kotona vaan itsekseni.

Olin tämän vuoksi 10 vuoden ajan sinkku, en halunnut seurustella, vaan olla yksin. Nykyäänkään en halua olla kuin perheen kanssa.

Stressaannun kyläilyistä. Ystäviä näen tosi harvoin, riittää minulle. En halua edes puhua puhelimessa kenenkään kanssa, paitsi lasteni.

Ilmottaudun samaan joukkoon.

Oma perhe, siis mies ja lapsi ja niiden seura riittäis.

Tietty muksulle, 5v, pitää jotain ohjelmaa joskus järjestää... ja sen kavereita päästää kyläilemään.



Hermot menee, kun mies sukulaisissa käydessä haluaa yöpyä toisten nurkissa... eikä millään lähtis hotelliin tai vuokrais mökkiä jostain läheltä.



Työelämä nyt on tätä... mulla kiva pieni työporukka, niiden kanssa joskus jotain "virkistystoimintaa". Mutta työpäivän jälkeen en oikeen jaksais tavata ketään. Silloin kun oli hoitovapaalla, silloin kävin useammin moikkaamassa niitä "oikeita ystäviäni".

Mä en kaipaa edes miestä, saati lapsia!

Mä en kaipaa edes miestä, saati lapsia!

Itse elin näin reilu 30 vuotta, tosin välissä oli useampi lyhytaikainen suhde, ei toimineet kun halusin olla yksi.

Nykyään tulee oltua lapsen kanssa, lapsen kavereita käy päivittäin, muuten näen lähinnä töissä ihmisiä. Ystäviä pari kertaa vuodessa.

Kaikki juhlat ym ahdistavat.

Olen ollut ns. ikisinkku. Kun olin vajaa 30-v tapasin ex-mieheni, jonka kanssa sain tuplat. Suhde kesti n. kuusi vuotta, sitten olin yksin kuusi vuotta. Nyt parisuhteessa ja se, mitä kaipaan eniten yh-ajoilta on joka toinen vapaa viikonloppu. Silloin sai itse päättää onko yksin vai ei. Nyt siinä on tuo mies, aina MINUN vapaana viikonloppunani.



No, pitää vaan ottaa sitä omaa aikaa, en totaalisen yksin lasteni kanssa myöskään tahtoisi olla.

Mieheni kanssa olemisessa on kaikki samat hyvät puolet kuin yksin olemisessakin, paitsi että se on vielä parempaa. :) En osaa selittää tarkemmin; mulle vain sattui vihdoin kohdalle se oikea mies. Sukulaisista ja tuttavista ei oikein kumpikaan ole kiinnostunut.

Ei koske osittain miestäni, eikä yhtään lapsiani. Vanhempiani näen joskus, ystäviäni harvoin. Kyläilyjä = ei.