Naisen vartalo

Viittaan tässä keskusteluihin " mikä naisissa ärsyttää eniten" ja " mikä miehissä ärsyttää eniten" . En viitsi kommentoida kummassakaan ketjussa, mutta oheinen artikkeli on minusta sopivaa luettavaa molempiin ketjuihin osallistuneneille.



Itse en ennen näitä ketjuja ole miettinyt ärsyttävyyttä, mutta nyt karvani nousivat pystyyn, kun ajattelin, että onko tosiaankin niin, että naisen ja varsinkin synnyttäneen naisen ulkoinen olemus on se, mikä tässä maassa on kaikkein ärsyttävintä?! Surullista!



Ja tässä artikkeli:



Vaikka jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen kauneuskäsityksensä, tuskin kukaan pystyy täysin sulkemaan tietoisuudestaan ympäristön tyrkyttämiä odotuksia ihmisen ulkonäön suhteen. Useimmat ihmiset on kasvatettu kiinnittämään huomiota ulkonäköönsä ja valitettavasti myös monet ihmiset arvostamaan ja arvostelemaan muita - ja itseään - ulkonäön perusteella.



Ulkonäön muokkaamiseen käytetään paljon aikaa ja rahaa. Ulkönäön merkitys on tietenkin jokaisen itsensä määriteltävissä, mutta ulkoisen kauneuden varaan rakennettu itsetunto ja kenties ihmissuhde joutuvat ajan kuluessa väistämättä koetukselle. Ikä muokkaa sekä kehoa että kasvoja, mutta yleensä pikkuhiljaa. Sen sijaan, kun nainen tulee raskaaksi, ovat nopeat muutokset ulkonäössä yleensä väistämättömiä. Vatsan kasvu on ilmeisin. Rintojen kasvua monet pitävät positiivisena muutoksena, koska suuret rinnat liitetään toivottuun ulkonäköön. Alkuraskauden pahoinvoinnista johtuva raju oksentelu saattaa aiheuttaa verenpurkaumia kasvoihin. Toiset saavat aknea, toisilta näppylät katoavat.



Sitten tulee vatsan kasvu. Samalla nousee monilla myös paino, johtuen lisääntyneestä ruokahalusta, vähentyneestä liikunnasta tai hormonien aiheuttamasta aineenvaihdunnan muuttumisesta. Jotkut eivät liho lainkaan, ja on myös ihmisiä joilla vatsa ei juurikaan näy ulospäin, tai sitten se pyöristyy ulospäin vasta aivan loppuraskaudesta. Tämä on kuitenkin ihmisen itsensä hallitsemattomissa oleva asia. Moni pitää raskaana olevan ihmisen vatsaa esteettisenä, eikä Suomessa raskauden piilotteluun yleensä ole ympäristön paineita. Lapsia syntyy vähän ja suunnitellusti, iloisesta perhetapahtumasta kertova vatsakin saa erottua.



Parisuhteessa pullottava vauvamaha ei välttämättä aina ole riemun aihe. Kun oma ulkönäkö muuttuu, muuttuu usein suhde seksuaalisuuteenkin. Miltä näytän, olenko enää kumppanini silmissä kaunis, entä seksikäs? Katseleeko kumppanini hoikempia ihmisiä sillä silmällä? Voiko ylipäätään raskauteen liittää eroottisia ajatuksia? Nainen on usein kasvatettu näkemään itsensä muiden silmin ja etsimään hyväksyntää omalle ulkonäölleen muilta. Jos parisuhde on rakentunut seksin ja toisen ulkoisen miellyttävyyden varaan, voi vatsan kasvaessa ja halujen kenties muuttuessa ilmetä ongelmia, ellei sitten kumppanin - ja raskaana olevan naisen omaan - kauneuskäsitykseen mahdu myös raskaana olevan naisen pyöristynyt ulkomuoto. Vankkaa parisuhdetta kaksikymmentä lisäkiloa ja rantapallon kokoinen vatsa ei heilauta. Mutta jos yhteiset eväät ovat muutenkin vähäiset, voi oman tilansa vaativa vatsa aiheuttaa rakoa kumppaneiden välille. Lisäksi seksuaaliset halut voivat muutenkin muuttua toisella tai molemmilla uuden elämäntilanteen myötä, joka voi osaltaan aiheuttaa erimielisyyksiä.



Suuren vatsan ja mahdollisten lisäkilojen koristeeksi voi kehoon ilmestyä myös raskausarpia. Ihon venyvyys on yksilöllinen asia, niinpä jotkut saavat vain pari vaaleaa viivaa lantiolle, toinen kirkkaanpunaisen raidoituksen koko kehoonsa. Kosmetiikkayritykset näkevät tässäkin markkinarakonsa; monenlaista voidetta ja emulsiota on raskausarpien ehkäisemiseen ja poistamiseen myytävänä. Tästä voisi päätellä, että raskausarvet olisivat jotenkin kielteinen asia, vaikka niiden ilmaantuminen on täysin luonnollista ja asiaankuuluvaa.



Naiset, jotka muutenkin ovat tottuneet tarkkailemaan ulkonäköään huomaavat pienimmätkin muutokset itsessään raskausaikana. Vatsaan saattaa tulla pystysuora viiva. Hiukset saattavat haurastua tai vahvistua, vaihtaa jopa väriä. Karvankasvu voi lisääntyä. Ihoon voi ilmaantua maksaläiskiä, turvotus tehdä paksut sormet. Keho on kiistatta muuttunut, mutta onko se huono asia? Miksi raskaana olevan ihmisen pitäisi näyttää siltä kuin ei olisikaan raskaana? Miksi normaalit muutokset ulkonäössä olisivat rumentavia? Uusi vauva on ihana asia, vauvalle elintilaa antaakseen pullistunut vatsa hurmaava, raskausarvet koristavia.



Kenties joidenkin kohdalla kielteinen suhtautuminen muuttuvaan ulkonäköön on muutoksen pelkoa uuden elämäntilanteen edessä. Yhtä varmasti kuin keskikeho pullistuu, arvet pitenevät ja vatsanahkaan kasvaa karvoja, on myös uusi lapsi kasvamassa ja hänen saapumispäivänsä on yhä lähempänä. Varsinkin joillekin ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tuleville tilanne saattaa olla epävarmuutta aiheuttava, pelottavakin.



Muutos vauvan syntyessä perheeseen on väistämätön. Joillakin elämä ei ihmeemmin hetkahda, vaan pikkuhiljaa arjen asioissa mennään eteenpäin uudella kokoonpanolla. Toisilla taas muutos on kertarytinä jonka jälkitäristyksiä kestää monta kuukautta. Vastasyntynyttä vauvaa hoitaessa ulkonäöstä huolehtiminen ei useinkaan ole ensimmäinen mieleen tuleva asia, ja yhteen hiileen puhaltavassa vanhemmuudessa sen merkitys on yleensä parisuhteelle vähäinen. Joillakin ihmisillä keho palautuukin nopeasti entiselleen ja tätä äitiyden mallia myös julkinen kuva meille tarjoilee. Hoikat, hymyilevät ja pirteät julkisuuden henkilöt poseeraavat lehdissä tyytyväisen oloisten vauvojensa kanssa. Äitiyden onnea hehkuva, äitiys on kaunistanut, toimittajat kirjoittavat kuvien oheen. Lötköttävissä vaatteissa tukka laittamattomana kotona haahuileva, silmänaluset tummina tuulipuvussa hiekkalaatikolla istuva nainen on kauhistus. Nainen on unohtanut naisellisuutensa, kirjoittelevat psykologit. Ulkonäöstä huolehtiminen piristäisi naista itseäkin, vakuuttavat naistenlehdet.



Entä kun huomaa itse olevansa kuin kuva noista stereotypioista? Kun kilot eivät kadonneetkaan imetyksen myötä. Kun vatsa jäi veltoksi ja nahka arpiseksi ja roikkuvaksi. Kun imetyksen jälkeen rinnat ovat litteät ja nännit osoittavat maata kohti. Kun huonosti nukutut yöt nostattavat silmien alle sinertävät pussit. Kun meikkaamiseen ja tukan laittamiseen ei jää aikaa eikä kenties mielenkiintoakaan. Kun mieluiten pukeutuu käytännöllisiin, löysiin vaatteisiin jotka eivät kiristä lattialla ryömiessä eivätkä kauhistu vauvan pulautusta. Pitäisikö ehkä tuntea huonoa omatuntoa, laihduttaa, mennä rasvaimuun ja rintojen kohotukseen?



Kauneuskäsitys, sekä niin sanottu yleinen kuin henkilökohtainenkin, on opittu asia. Meidän länsimaisessa kulttuurissamme nuoruus on ihannoitua, äitiys ei. Maissa, joissa lastenteko on naisen tärkein tehtävä - ja samalla usein ainoa keino saada osakseen arvostusta - raskausarvet ja vatsapoimut ovat naisella kauniita ja toivottuja ominaisuuksia. Meillä taas naisella on samat mahdollisuudet tehdä valintoja elämänsä suhteen kuin miehilläkin, mutta äitiydellä ei yleistä arvostusta saa. Äitiys ei saa häiritä työntekoa, se ei saa näkyä ulkonäössä. Vaikka meillä on monta yleisesti hyväksyttyä vaihtoehtoa miten naiset voivat elää elämänsä, meillä on silti vain yksi vaihtoehto ulkonäölle. Jos naiset eivät täytä tätä ulkonäkövaatimusta, siitä voidaan etsiä syitä parisuhteiden hajoamiselle, epätyydyttävälle seksielämälle, ja sillä voidaan perustella äitiyden alhaista arvostusta.



Uimahalleissa ja yhteisissä saunailloissa näkee kehojen monimuotoisuuden. Harva teini-iän ohittanut nainen muistuttaa vartaloltaan postimyyntiluettelon alusvaatemalleja. Miksi tällaistä vaatimusta silti pidetään yllä vaikka se on niin kaukana todellisuudesta? Miksi monet ensi kertaa äideiksi tulevat surevat vartalon " pilaantumista" ? Miksi synnytyssairaalaankin pitäisi ottaa peräkärryllinen kosmetiikkaa mukaan ja muistaa kestovärjätä ripset ja kulmakarvat etukäteen siltä varalta ettei sairaalassa ehdi niitä ehostaa? Tietenkin ulkonäöllä rahaa tekevien tahojen, kuten kosmetiikkayritysten, on pidettävä yllä tätä käsitystä. Mutta miksi ihmiset menevät siihen mukaan?



Vanhemmuuden arvostamisen voisi aloittaa arvostamalla sitä vartaloa, joka lapsen on yhdeksän kuukautta sisällään kantanut ja hyväksymällä ja arvostamalla tämän tapahtuman jättämiä jälkiä.