Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
äitini, huoh!
16.05.2012 |
Olen ihan henkisesti loppu äitini (työ)ongelmien vuoksi. Tilanne on aina ollut vaikea äitini työpaikalla (osaksi äitini syystä, osaksi naisvaltaisesta työporukasta) ja nyt viimeisen 6kk aikana tilanteita on kärjistänyt yt-neuvottelut. Äidilläni on huono itsetunto ja hän kokee aina olevansa se silmätikku ja kaltoinkohdeltu ja hän puhuukin asioista marttyroiden itsensä. Nyt näiden YT-neuvotteluiden takia tilanne on sellainen etten kykene enää edes puhumaan äitini kanssa ja tukemaan häntä tässä(kin) vaikeassa elämäntilanteessa, koska en jaksa sitä mustaa pilveä ja kivivuorta, jonka hän päälleni lataa. Ymmärrän stressin ja pelon tulevaisuudesta ja muutoksesta mutta vaikka yritän kuinka tukea ja kuunnella ja piristää, ei mikään auta tai ettei äitini pääse ahdistuksessaan eteenpäin. Aina ja jokakerta käydään tasan samoin sanoin samat keskustelut. Ei koskaan mitään muutosta siihen epätoivoon. Välillä luulen ja toivon, että äitini on saanut itseään niskasta kiinni ja tilanteen hallintaansa, kun hän esimerkiksi on hakemassa johonkin uuteen työpaikkaan mutta sitten taas löytyy se sama laulu siitä kuinka hän ei pärjää missään ja on huono ja entäs jos hän joutuu sielläkin silmätikuksi ja pitääkö heti alkuun kertoa, että on ollut ongelmatyöntekijä edellisellä työpaikalla. Hän ei näe uutta työpaikkaa uutena mahdollisuutena, ainoastaan uutena ongelmapaikkana. En vain enää jaksa luoda uskoa ja toivoa häneen eikä se käänteispsykologiakaan auta. Niin ja ei siis ole puhettakaan siitä, että äitini saisi jatkaa nykyisessä paikassaan "minustahan ne tietenkin haluaa eroon". VOIHUOH! Eilen taas illalla puhuin äitini kanssa puhelimessa ja äitini siellä itkua pidätteli ja vaikersi ja minun täytyi lopettaa puhelu, koska raivostutti se sellainen vikinä. Onneksi en ole vielä itkupotkuraivonnut päin naamaa hänelle mutta se tosiaan ei ole kaukana. Yleensä saan isästäni tukea näihin äitini ongelmiin, jotta sitten jaksan kuunnella äitiä mutta tämä tilanne on jo sellainen ettei saada tätä hallintaan ollenkaan. Molemmat vaan pyöritetään päitämme ja levitellään käsiämme ja yritetään parhaamme äitini tukemiseksi. mutta MINÄ EN ENÄÄ JAKSA!!!!!!! kiitos avautumismahdollisuudesta, helpotti.
Kommentit (8)
"Toinen mahdollisuus on mennä valitukseen mukaan ja voivotella oikein olan takaa, surkutella ja voihikia, miten kamala ja toivoton tilanne onkaan. Tämä voi saada äitisi etsimään niitä positiviisia vaihtoehtoja sinua lohduttaakseen - tai sitten ei."
Olen jo tätä kokeillut, ei auttanut..heitin vaan bensaa liekkeihin..pakko se on vaan itse yrittää keksiä ja tyrkyttää niitä positiivisia puolia ja auttaa niissä työhakemusten kirjoittamisissa.
Ja kiitos teille kaikille, että sain vähän avautua, helpottaa heti ja avaa tosiaan silmiä. Kyllähän näissä pointtia on, en saisi olla terapeutti, eikä kaikkeen tarvitsisi ottaa kantaa..Tosin aluksihan se olikin sellaista vain kuuntelua mutta tilanteen pitkittyessä on pakko ollut alkaa ottaa kantaa asioihin ja niihin mielipiteisiin, jotka välillä ovat aivan pimeitä (ainakin selväjärkisen mielestä). Ehkä me isän kanssa tosiaan tällälaillakin pidetään yllä sitä epätoivon roihua. Kun vaan voisi heilauttaa taikasauvaa ja sitten kaikki olisi taas normaalisti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä lapsuudenperheessä. Eihän äitisi ole se heikko, vaan vahva. Hänhän myrkyttää ja sairastuttaa muut ympäriltänsä.
Ulkopuolisen silmissä tuo asetelma näyttää siltä, että äitisi vetää teitä muita tuohon suohon. Ette te kannattele, vaan ajaudutte ja uhriudutte mukana.
Et sanonut hänen ikäänsä, mutta kyllähän iäkkäämmillä (naisilla) on vaikeuksia saada vakituista työpaikkaa, JOS hän siis työttömäksi joutuu. Toisaalta sinä et mielestäni ole paras mahdollinen tukija. Voisitko ehdottaa hänelle ammattiavun hakemista?
meidän äitillä oli samantapaista... mikään vihjasukaan uudesta työpaikasta oli aivan käsittämätön tilanne ei sellaista mahdollisuutta kertakaikkiaan ollut.
Onhan tuo vaikea tilanne äidillesi, en oikei osaa muuten autta muutakuin yritä jaksaa.
meidän äitillä oli samantapaista... mikään vihjasukaan uudesta työpaikasta oli aivan käsittämätön tilanne ei sellaista mahdollisuutta kertakaikkiaan ollut.
Onhan tuo vaikea tilanne äidillesi, en oikei osaa muuten autta muutakuin yritä jaksaa.
Niin, ei tässä muuta voi kuin jaksaa :) ja kuunnella ja tukea. Tulisi edes se irtisanosmisilmoitus, niin siitä tilanteesta ehkä voisi alkaa rakentaa jotain uutta mutta tämä tiedottomuus/odottelu ja huhujen spekulointi on sitä pahinta. Ei voi kun vaan vatvoa samoja asioita satoja kertoja. Ja hyvänenaika, jos häntä ei sitten irtisanotakaan, siitäkin voi ne negatiiviset puolet ihminen löytää.......kun molemmat ratkaisut tuntuu olevan huonoja ja vääriä...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti ymmärrän myötätunnon tiettyyn rajaan asti, jos siis ihminen haluaa puhua ongelmistaan ja murheistaan, mutta ei tuo ole enää oikein! Sulla lienee omakin elämäsi ja oma perheesi, joten... Ja eikö se ole ennemminkin sun isäsi tehtävä kuunnella omaa vaimoaan, he kun ovat pariskunta ylä- ja alamäissä. Sinä olet heidän lapsensa ja varmaanhan sulla on omassa elämässäsikin riittävästi asioita hoidettavaksi. Äitisi kuulostaa kyllä ihan käsittämättömän itsekkäältä. Ja sinä mielestäni aivan liiankin kiltiltä häntä kohtaan!
Ota ajatuksiisi etäisyyttä. Älä enää jumita itse näissä äitisi ongelmissa ja tuskaile, miten hän jauhaa koko ajan samaa. Lopeta hetkeksi tyyli, että puhut äidillesi järkeä päähän ja vaihda taktiikkaa. Esim. kuuntele vaan ja suhtaudu niihin VAIN ajatuksina, mitä ne ovatkin. Älä ota kantaa. Et voi muuttaa äitiäsi mutta voit muuttaa omaa suhtautumistasi häneen. Eli toimi itsesi kanssa aivan kuin nyt neuvot äitiäsi.
Toinen mahdollisuus on mennä valitukseen mukaan ja voivotella oikein olan takaa, surkutella ja voihikia, miten kamala ja toivoton tilanne onkaan. Tämä voi saada äitisi etsimään niitä positiviisia vaihtoehtoja sinua lohduttaakseen - tai sitten ei.
Tsemppiä!
Alue: Aihe vapaa
Niin se liian kiltti vanhin lapsihan minä olenkin :) Se on totta. Ja kyllä isänikin saa aivan riittämiin kuunnella ja vatvoa tilannetta. Minähän se onnekas olen, kun pääsen pois sieltä omaan kotiini tai voin lopettaa puhelun jollakin hyvällä tekosyyllä. Isänihän siellä joutuu elämään tämän tilanteen keskellä. Hänellä kuitenkin lienee miehille tyypillinen "pystyy sulkemaan korvat"-ominaisuus :) Tavallaan tällainen on ihan tavallista meidän perheessä, tällä kerralla ei vaan saada isän kanssa tätä "hallittua". Ja onhan se minun äitini ihan pimeä ajatusmaailmaltaan ja tosiaan itsetuntoa ei ole koskaan ollutkaan. On vissiin jäänyt koulun liikuntatunneilla aina viimeisenä valituksi....Mutta en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että minulla on tietty velvollisuus tukea äitiäni hänen elämässään. Hän nyt vain ui niin syvissä vesissä tämän asian kanssa ettei ole tosikaan. plaah, kylläpäs kuulostaa melkoiselta selittelyltä :) Mitä tähän voisi siis sanoa. Tiedän että puhut asiaa ja että jokaisella ihmisellä on tietynlainen selviytymisvelvollisuus omista murheistaan mutten tosiaan voi olla niin kylmä ja tunteeton (tai minusta se tuntuisi sellaiselta), että en yrittäisi kannatella (isäni kanssa) äitiäni vaikeiden aikojen keskellä. Vaikkakin oma sydän tykyttää lähes rytmihäiriössä ja rintaa puristaa ja tekisi tosiaan mieli olla menemättä käymään kotona tai olla soittamatta.