Olen ollut yksinhuoltajana kohta 5 vuotta. Ihmiset eivät ymmärrä, etten halua uutta

Minä uskon että oikea mies osuu kohdalle ihan arjessa, ilman että sitä pitää mitenkään metsästää.



Mutta ymmärrän kumminkin sen että moni kaipaa puolisoa, yksinäisyys ei ole kiva tunne. Lapset kasvaa ja muuttaa pois. Mitä sitten?

On parempi olla yksin, kuin huonohkossa suhteessa. Suurin osa fiksuista miehistä on kuitenkin perheenisiä.

niin tottakai sitä on parempi olla yhdessä kuin yksin. :)

Ehdokkaita olisi ollut. Ihaniakin miehiä, mutta aina jollakin tapaa... hmm, epäkiinnostavia. Ja todellakin varatut miehet käyvät kuumana; ei ole vaikeuksia saada sänkyseuraa varatusta miehestä, jos vaan baariin jaksaa lähteä (harva kohtaamani sinkkumies on ollut seksuaalisesti yhtään kiinnostavaa, valitettavasti...).



Minua kiinnostaisi tietää, vaikuttaako mulla alitajuisesti se ajatus etten halua vaarantaa lasten asemaa elämäni keskipisteenä. Eli katson, että lapsillani on ollut minun ja isänsä eron takia sekä isän naisseikkailujen vuoksi ihan riittävästi hämmennystä elämässään ilman, että äiti alkaisi raahata kotiin ties mitä prinssejä. Noh, tyyliin kahvilla meillä on miehiä käynyt parikin kappaletta, mutta ei mitään sen kummempaa lasten nähden.



Onneksi kukaan lähipiiristä ei ole kovin innokkaasti tuputtanut ketään sukulaismiestään tai serkkuaan.



Minusta on ihanaa olla vain lasteni kanssa. Omistautua heille ja antaa heille kaiken, minkä ikinä voin. Kakkossijalle jäävät isänsä elämässä automaattisesti, joten mielestäni on minun velvollisuuteni keskittyä heihin.



Sama havainto on lähimmistä sinkkuystävistä kuin ap:lla, että kova hinku on monilla saada suhde aikaiseksi. Miksi ihmeessä? Minä en tarvitse miestä juuri nyt mihinkään. Toki seksiä joskus tekee mieli, mutta konstit on monet ;)

Ärsyttää kun aina kysellään, että joko mies on löytynyt. Ei ole löytynyt, kun en ole etsinyt. Ei ole tarvetta. Ollaan onnellisia näin. Lapsikin huokaa monesti, että "äiti, ihanaa että meillä ei asu täällä ketään miestä". Huokaan minäkin ja totean, että "aivan". Tässä lähitienoolla yh-äidit ovat löytäneet itselleen miehiä, jotka ovat ihan kamaluuksia: eivät siedä naisen lasta ja ovat tälle töykeitä. Nainen ei huomaa mitään, tai välitä.

Lapseni tokaisi kun oli eräässä tällaisessa paikassa kylässä, että olipa töykeä ja epäystävällinen mies, ei edes vastannut tervehdykseen saati vilkaissut lasta telkkarin äärestä. Kiva elää tuollaisen urpon kanssa vaan sen takia, että voi sanoa että mies löytyy.



Niin kuin ap sanoi, hyviä miehiä ei joka oksalta löydy. En tosiaan pistä vastaan, jos joku OIKEASTI rehti ja hieno mies haluaa elää kanssamme, mutta toistaiseksi en ole sellaisiin törmännyt. Muuten, no thanks.

Mulla samanlaisia kokemuksia lapseni isästä. Hänelle on aina ollut tärkeämpää uusien naissuhteiden virittely kuin tasapainoinen ja lämmin suhde lapseensa. Lapsi ja isä ovat enemmänkin vain "kavereita". Lapseni on ehtinyt tautustua 10-vuotisen elämänsä aikana jo varmaan 7 isän naisystävään. Juuri kun yhteen on tutustunut, niin kohta on uusi emäntä vastassa. En millään soisi lapselle että vielä äitikin olisi samanlainen. Lapsella täytyy olla edes yksi ihminen, jolle on se kaikista tärkein.



Tällä hetkellä lapseni tarvitsee minua eniten. Miessuhteeni hoidan silloin kun lapsi viettää isäviikonloppua. Mutta visusti pidän huolen, että meidän koti on rauhoitettu lapsen läsnäollessa kaikilta ihme kulkijoilta.

Jos nyt eroaisin, olisin varmaan samanlainen. Olen jo etukäteen päättänyt, että jos ikinä ero tulee, ketään en siihen ota. Olisin lasten kanssa vaan.

Olen ihmetellyt tuota jo pitkään, kun lapset eivät ole vielä selvinneet erostakaan, niin jo esitellään uutta miestä/naista heille ja kohta taas uutta.

Jos ero tulisi niin lapsen kanssa jatkaisin ihan kahdestaan eloa enkä ketään 2-lahkeista siihen ottaisi.

itse olin yh pari vuotta ja otin miehen elämääni. Nyt hieman kadun sitä, lapsi on ehtinyt tottua mieheen ja itsestä tuntuu, että voisinpa aivan hyvin elää ilman miestä, vaikka ihan kunnollinen onkin...Ne pari vuotta oli aivan ihanaa aikaa, sain keskittyä lapseen. Toki arki oli välillä raskasta, töistä piti juosta päivähoitoon jne. Mutta en tuntenut oloa yksinäiseksi. Enkä usko, että tuntisin nytkään jos eroaisimme.