Mihin kaikkeen uskotte lapsen voivan sopeutua?

Aikuisen on pakko sopeutua kaikkeen, mitä elämä tuo eteen, vaikkei tahtoisi tai jaksaisikaan. Lasta aikuisen tulee suojella ja varjella liian isoilta asioilta, vaikka pikkuihmiset ovatkin uskomattoman sopeutuvaisia.

koska ei muusta tiedä. Vasta paljon myöhemmin he alkavat kysellä.

Kyllähän lapset sopeutuvat vaikka asumaan kadulla, jos on pakko. Mutta psyykkeelle se ei varmastikaan tee hyvää.

Lapseen vaikuttavat kaikki eteensä tulevat asiat ja ne määräävät hänen kasvuaan ja kehitystään loppuelämän. Olisiko sopeutuminen sitten sitä, että lapsi kykenee kehittämään tarpeeksi järeät psyykkiset mekanismit pystyäkseen elämään "normaalia" elämää (mitä se "normaalius" sitten onkaan) traumasta huolimatta? Vai sitä, että ylipäänsä pystyy elämään, normaaliudesta edes haaveilematta? Vai sitä, että elää olematta vaivaksi lähimmälle aikuiselleen?



(Traumalla en tässä tarkoita pelkkää vakavaa fyysistä tai psyykkistä vammaa, kuten pysyvästi jätetyksi tuleminen, katastrofin näkeminen, vanhemman kuoleman todistaminen yms. vaan myös avioeroa, kiusaamista, väliaikaista eroa vanhemmasta... Sillä nämä kaikki jättävät jälkensä lapseen. Määrittele siinä sitten, mikä se "normaali" on, kuten jo mainitsin.)



Omat lapseni ovat adoptoituja, ja kaikkein absurdein mutta myös kysytyin kysymys on: Miten he ovat sopeutuneet? Eli tätä saarnaa on tullut mietittyä, joskaan ei montaa kertaa saarnattua...