Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kylmä kivimuuri aviomiehenä
16.03.2009 |
Olen niin lopullisen tympääntynyt, loukkantunut ja ärsyyntynyt parisuhteemme nykytilaan, kiitos armaan siippani.
Hänessä on monia loistavia puolia, joita toden totta osaan arvostaa. Hän on luotettava kuin kallio, pitää raha-asiamme kunnossa, hoitaa kaiken ajallaan, täsmällisesti, huoltaa kaiken kotonamme priimatavalla jne. Kolmen pienen lapsemme kanssa on hän on ihana, osoittaa tunteitaan avoimesti, jaksaa hassutella, hullutella ja ryhtyä leikkeihin, joita lapset rakastavat. Lisäksi hän kokkaa mielellään, siivoaa, käy kaupassa jne Tältä osin unelma-aviomiesainesta, siis.
Vaan sitten on tämä parisuhdepuoli. Mulla tulee jo korvista kaiken maailman parisuhdeoppaat, joissa kehotetaan pariskuntia opettelemaan puhumaan keskenään, huomioimaan toinen jne. mitäs, jos toinen ei lotkauta korvaansa moiselle?
Mies on lukossa tunteidensa ja eritoten tunteenilmaisunsa kanssa, mitä aviopuolisoon tulee. Tiedän, että hän sisimmässään rakastaa mua, mutta yleisestä käytöksestä sitä on perin, perin vaikea havaita: Hän ei halaa minua, ei juuri pussaa, ei sano milloinkaan mitään positiivista ja/tai hellää. Liittomme on alkanut olla miltei seksitön. Jokaisen oman aloitteeni hän torjuu vastaamatta millään tavalla hyväilyihin. Minä kuuntelen hänen puhettaan työpaikkaongelmista yms, mutta jos itse äidyn joskus valittamaan jostain, saan kuulla olevani aina tyytymätön, lapsellinen paska ihmiseksi.
Meikä ei todellakaan ole mikään itsesäälissä vellova marttyyri, joka vaatisi miestään alati viehkeisiin keskusteluihin tunteista, päinvastoin! Jotakin on sentään tullut opittua tällä maisella vaelluksellani! Heitän huulta, olen peruspositiivinen ja tsemppaan miestäni monessa. Seksiäkään en ole alati vonkaamassa, kun tiedän, miten hektistä elämämme tällä haavaa on. Siksipä satuttaa, kun joka ikinen harva kerta, kun jostain lopulta uskaltaudun hänelle sanomaan, on välitön reaktio torjunta, mun solvaaminen, nimittely ja piikittely, varsin aggressiivinen verbaali reaktio.
Eilen sanoin yksinkertaisesti, että taannoinen keskenmeno surettaa minua yllättävän paljon vieläkin. Ei vastausta. Illalla sängyssä tuli silmiin kyyneleet, jolloin mies käänsi oitis kylkeään halaamisen sijasta ja aloitti tyypillisen torjuntalitaniansa: on se kun olen aina niin saatanan onneton, miten jaksankin vouhottaa vielä tollasesta, en mä voi ikinä sanoa menettäneeni siinä lasta jne. Olenko lapsi vai aikuinen, kun moista suren (keskarista on puolitoista kuukautta). Hän ei minua ala lohduttaa, kun ei siedä moista valitusta. Siinäpä oiva avioparin lämminhenkinen tuki toisilleen!
Minun tulee siis kuunnella häntä, kannustaa, löytää ratkaisuja jne, vaan itse en yhden ainoaa heikkoa hetkeä saa tuoda esille - saati kaivata jotain spontaania rakkauden- ja hellyydenosoitusta.
Pohdinkin, miten pitkään jaksan itse antaa näiden toisen mitätöimistyrskyjen (hänellä on ollut myös muutama järkky mustasukkaisuuskohtaus, aivan järjettömiä! ja muuta tekemisteni mitätöimistä, heikko itsetunto siis) pauhata vasten vakaata kalliota, hyvien hetkiemme ja lasten vuoksi. Yhden ainoaan terapiaan tai perheviikonloppuun häntä en luonnollisestikaan saa, sillä hänestä vikahan on pelkästään minussa. Alkaa olla niin näivettynyt, turhautunut ja yksinäinen olo tässä koko elämän pituiseksi tarkoitetussa liitossamme.
Neuvoja, kokemuksia???
Kommentit (10)
samankaltainen tilanne.
Mä olen panostanut suhteeseemme puoli vuotta - vuoden- kaksi vuotta. Uskomatonta miten aika kuluu... Muuta vastakaikua en ole saanut, kuin myönnytyksen mieheltä, että hän näkee kuinka tosissaan olen yrittänyt.
Ja meillä siis se ero, että minä oletin meidän jo pahimmasta karikosta selvinneen ja kriisin tuolla puolen jo olevan helpompia aikoja kohti menossa.
Kunnes kaikki taas hajosi käsiin.
En tiedä. Onko meillä nyt sitten ero vain edessä? Yksin en pysty tekemään kahden ihmisen suhteelle mitään. Surettaa lasten puolesta. Joutuvat kärsimään kun iskä on kuin kakara.
Ja ei se helppoa ole minullekaan. Tunnen olevani niin petetty! Lähes 11 vuotta ja turhan takia? Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä en sietäis tommosta.
naisien täytyy osata nykypäivänä näyttää miehille, eikä alistua sinne tossun alle.
ihan todella.
henkistä väkivaltaa.
Itse kestin sellaista vajaan vuoden. Sitten romahdin henkiseen uupumukseen.
Neuvoa en osaa. Minä myös ihmettelin liittoamme silloin kun tuo oli menossa, mutta kun se ratkesi, kävi se äkkiä. Eroon, miehellä oli toinen ja sitä rataa jne enkä nyt sano että teillä on sama juttu.Tuon henkisen uupumukseni jotenkin ratkoin ja setvin itse ennenkuin eroasiat tulivat esille, uskoisin että olisin voinut olla siinä liitossa elämän loppuun asti mutta verrattuna tähän nykyeloon, kitumista se olisi ollut.
Jaksamisia kuitenkin.
ero tuli ja onneks. Ei se ollut liitto, josta nuorena haaveilin. Se oli vaan tyhjä kulissi. Mulla oli huono itsetunto ja vuosikymmenen luulin, että en ansaitse enempää kuin henkistä monoa tasaiseen tahtiin. Vuosi eron jälkeen olen onnellisempi. Exä löysi uuden naisen jota kiduttaa ja mä olen aika tarkkana, kun miehiä tapailen, että toista kylmäkiskoista p-kaa en ala kattella, mielummin olen yksin. Ja meillä sentään sujui seksi, vaikka torjuntoja tulikin. Nyt saan sitä enemmän ja parempaa ;) ja exä haukkui mua rumaksi ja läskiksi. Hah, otti itselleen uuden pulleron ja mä laihdutin.
Nosta pää esiin piilosta ja tunnusta tosiasiat. Jos elämäsi mies ei näytä sulle rakkauttaan, tee töitä suhteenne eteen, kyseessä todennäköisesti ei ole elämäsi mies.
eikä kestä sinussa sen vuoksi minkäänlaista heikkouden häivähdystäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että aika moni pyristelee tämänkaltaisten ongelmien parissa, kun niin moni poika opetetaan tukahduttamaan tunteensa, saati osoittamaan niitä tärkeälle ihmiselle - aivan kuin se olisi itseltä heti pois, kun paljastaa herkkiä sopukoitaan. Blaah.
Meikä ei tosiaan ole alistunut herran äksyillessä, vaan suhteen alussa otin kovastikin yhteen. Nyt olen (psykoterapeutti-!) äitini opastamana koettanut pysyä itse viileän rauhallisena, lähtemmättä mukaan prvosointiin - ja tehnyt aina kuitenkin oman pääni mukaan, tosin häntä kuunnellen.
Jos olisin tuntenut mieheni "pimeät" puolet ennen suhdetoimintaa, olisin harkinnut kahdesti leikkiin ryhtymistä. Nyt, kun elettyä elämää on takana melko lailla, hyvääkin, yhteiset lapset, talot yms, niin sutjakkaan eron ottaminen on paljon monimutkaisempi juttu. Kun hänessä noita hyviäkin puolia on melko lailla, ja ne liittyvät juuri yleiseen hyvinvointiin ja lasten turvalliseen elämään. Näitä omia "keskusteluja" kun ehditään käydä läpi vasta, kun lapset nukkuvat, joten he eivät niistä ole tietoisia.
Vaan parisuhdepuoli tökkii, tökkii, tökkii! JA lujaa.
Ap
osuvan havainnon! Siltä väliin tuntuukin, vaikken moiseen rooliin millään tavoin pyri! :) Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli juuri noin,miehen suhtautuminen muuttui kun aloin odottaa esikoista eikä asenne ikinä parantunut. Minä olen siis se joka aiemmin kirjoitti että mies petti ja erottiin.
(ja seksiäkin mies halusi harrastaa kanssani yhtä paljon kuin äitinsä eli ei yhtään.jee..)
Miehesi pitää sinua äitinään eikä kestä sinussa sen vuoksi minkäänlaista heikkouden häivähdystäkään.
sen voin sanoa, sillä elän samanlaisessa avioliitossa. Tosin jo paljon paljon kauemmin. Lapsetkin ovat jo aikuistuneet ja luen kaksinkertaisena mummona tätä palstaa.
Minun olisi pitänyt lähteä avioliitostani jo ajat sitten, sillä vuosien mittaan aloin oireilla mitä ihmeellisin sairauksin. Jotka onneksi (?) olivat fyysisiä. Ja joihin ei koskaan löytynyt mitään syytä. Jossain vaiheessa vain älysin, että elimistöni protestoi mieheni emotionaalista tunteettomuutta ja henkistä julmuutta vastaan.
Nyt mieheni on sairas, enkä koe voivani jättää häntä. Mutta suhteeni häneen onkin enää vain verrattavissa hoitajan ja hoidettavan suhteeseen.
Totta kai toivon, että saisin jonakin päivänä kokea aitoa rakkautta. Mieheltäni en sitä ole saanut kokea enkä tule kokemaan. Kuten sanot: tiedän että mieheni tavallaan rakastaa minua... Mutta kyse ei ole miehen ja naisen välisestä rakkaudesta vaan tietynlaisesta omistushaluisesta kiintymyksestä, jossa myös minun mieheni on jatkuvasti puolustuskannalla (siis jos hän missään lainkaan kokee joutuvansa nuhdelluksi (?) tai minkä tahansa puheenaiheemme kohteeksi arvostelumielessä.
Jos sinulla on mahdollisuus aloittaa oma elämä, tee sem ennen kuin katkeroidut ja ennen kuin alat sairastua, fyysisesti tai henkisesti.
Alue: Aihe vapaa
Lapikasta, ja äkkiä!