Olisitko lapsena halunnut olla päivähoidossa vai kotona äidin kansa?

Morkkis oli kova kun laitoin oman lapseni 4-vuotiaana päiväkotiin.

Makasin keittiön lattialla ja huusin suoraa huutoa kun piti jäädä tarhasta pois pikkusiskon synnyttyä. En viihtynyt yhtään kotona vaikka mulla onkin ihan mahtavat vanhemmat, kaipasin niin paljon toisten lasten seuraa. Tilanne helpotti vasta kun sain puolipäiväpaikan englanninkielisessä leikkikoulussa.

tahdoin olla kotona äidin kanssa, ja sain olla.

Äitini hoiti kotona mua (ja hoitolapsia) kouluikään asti.

ja olin ikionnellinen kun pääsin päiväkotiin eskariin

Muistan, kuinka 5 v:nä pyysin päästä tarhaan, kun pihoilla ei ollut päivisin ikinä ketään ja keinuin yksinäni monta tuntia leikkien taisteluplaneetta galacticaa... : D Ihme juttuja sitä tuleekin mieleen. No, pääsin srk:n kerhoon ja tykkäsin ihan hirveästi, kun oli niitä kavereita! Ja eskarista on mahtavat muistot myös. Muistan sen tunteen, että kaverit oli äärettömän tärkeitä. Nimenomaan se, että ne eivät vaihtuneet, vaan vuosikausia leikin samojen tyyppien kanssa. On muuten vieläkin mulla yksi kaveri niltä ajoilta!

Olin viisivuotiaana jo aika yksinäinen päivisin, kun kaksi vuotta vanhempi paras ystäväni meni kouluun, veljet olivat koulussa, eikä muita lapsia asunut lähimaillakaan. Olisin halunnut kouluun. Niin kovasti, että yritin opetella isoveljen koulukirjoista kaunokirjoitusta. :)



Eihän tähän oikeasti voi vastata, jos ei ole kokenut molempia. Kotona hoidetut lapset ovat ehkä tylsistyneet ja hoidossa olleet ikävöineet äitiä. Tai sitten ei.

Äitini sanoman mukaan olen ihmetellyt, että miksi äiti ei mene töihin niin pääsisin päiväkotiin.

Kotihoidosta ei kuitenkaan ole jäänyt mitään negatiivista mielikuvaa ja ihan normaaliksi olen kasvanut :)

Viihdyin siellä tosi hyvin, mutta äiti halusi olla kotiäitinä. Vasta kolmas lapsemme, pikkusiskoni, pääsi päiväkotiin.



Nyt olen niin onnellinen, että omilla lapsillani on hyvät tarhapaikat, hoitajat ja kaverit.

ja sen mitä muistan niin en tykännyt.

Sitten olin kouluikään asti mummon kanssa ja kyllä minut olisi pitänyt edes eskariin laittaa. Kouluun meneminen oli ihan kauheaa. Enhän minä tajunnut yhtään mitään koulussa olosta, enkä juuri osannut olla toisten lastenkaan kanssa. Minun on edelleen vaikea ystävystyä kenenkään kanssa.

Itsellä tosi kivat muistot tarhasta. Muistan leikit ja laulut ja etenkin rakkaat kaverit. Sori vaan, mutta 5 veenä mulle ainakin kaveriseura kelpasi äitiä paremmin. Ei millään pahalla, äiti! ; D

Olin veljelleni kateellinen tästä Ja vieläkin koen, että veljelläni ja äidilläni on paremmat välit.

ensin jouduin tarhaan, joka oli suht. ok. Sitten ihan hirveälle perhepäivähoitajalle. Lopuks pääsin tosi ihanalle perhepäivähoitajalle. Mieluiten olisin ollut kotona kuitenkin äidin kanssa. Toivoin ihan aikuisiäelle asti, että äiti ryhtyisi perhepäivähoitajaksi ja olisi aina kotona kun minö tulisin kotiin. Toisin kävi, avainkaulalapsena kuljin ja yksin tulin kotiin vuosi toisensa jälkeen :(

Äitini teki pätkätöitä ja aina kun hän joutui töihin aloin heti laskea päiviä milloin äidin työt taas päättyy ja saan olla kotona. Hoitajat olivat enimmäkseen mukavia ja oli tietysti kiva kun oli kavereita. Inhosin aamuheräämisiä; paleli ja nukutti, en pitänyt päiväkodin ruuasta ja päivät tuntuivat hirveän pitkiltä.



Kotona oli ihanaa, kun sai nukkua aamulla ja syödä rauhassa aamupalan. Viihdyin yksin ihan hyvin ja äidin kanssa teimme kaikenlaista mukavaa, leivoimme usein ja ulkoilimme paljon. Muistan kuinka kerran sadepäivänä äiti lämmitti meille saunan ja sitten saunoimme ja söimme saunassa jäätelöä! Kavereitakin oli jonkin verran, mutta joskus oli pulaa leikkiseurasta. Ihaninta oli kuitenkin aina välillä kipaista äidin syliin.

Mua aina karmii ne kuvat, pienimpänä siellä kyyhötin. En kyllä pahemmin viihtynyt tarhassa vanhempanakaan.



Tunsin itseni yksinäiseksi. Myös kouluaikana olin yksin kotona, vanhemmat tulivat töistä vasta myöhään illalla.



Nyt isona haluan itselleni ison perheen, ja tykkään viettää aikaani perheen kanssa.

Ja halusinkin. Äiti oli pph siihen asti kun menen kasille. Oli ihanaa tulla koulusta kotiin kun tiesi että kotona on joku. Monesti mukana kotiin tuli kaveri jonka vanhemmat olivat töissä. On sen verran ihanat muistot että itsekin aion ryhtyä pph.ksi ja tarjota saman kiireettömyyden ja rauhallisuuden arjessa minkä itse olen saanut.

mahtava kaveriporukka, aidan takana oli kuitenkin lekari ja roikuimme aidalla aina kun lekarilaiset olivat ulkona. Pääsin sitten viisivuotiaana, puolta vuotta aikaisemmin leikkikouluun ja olo oli mahtava. Leikkikoulussa oli todella mukavaa. Jälkeenpäin ajateltuna en missään tapauksessa olisi halunnut olla kotona.

Halusin olla päiväkodissa, jossa äitini oli töissä. Tosin halusin olla siellä enimmäkseen siksi, että pari kaveria oli myös siellä, pph:lla ei ollut omanikäisiä tyttöjä koskaan ja hyvin harvoin edes omanikäisiä poikia.

olin myös isovanhempien luona hoidossa. Kyllä muistan itkeneeni joskus kun äiti lähti töihin. Päiväkotiin en osannut kaivata kun en ollut koskaan ollut. Eli vaikea vastata, mutta äidin kanssa halusin kyllä mielummin olla kuin esim. lastenhoitajan. Isovanhempien luona tykkäsin olla.

Esikoulun aloitin mutta lopetin senkin kesken.



Uskon että osapäivähoito olisi tehnyt minulle, epäsosiaaliselle ja aralle lapselle hyvää. Äiti tunsi ongelmani ja siksi yritti parhaansa mukaan suojella minua tilanteilta joissa olisin joutunut pärjäämään omillani, ilman vanhempien turvaa.



En kuitenkaan ollut erakkoluonne vaan kärsin samalla siitä etten osannut tutustua toisiin lapsiin ja haaveilin kavereista joiden kanssa voisin tehdä kaikkea kivaa. Muistan kun naapuriin muutti samanikäinen tyttö ja yritin parhaani mukaan juosta tätä karkuun etten olisi joutunut nolaamaan itseäni tapaamisessa ja illalla nukkumaan mennessä kuvittelin tuon tytön parhaaksi ystäväkseni.



Vaikka silloin varmasti ajatus päivähoidosta olisi pelottanut, loppupelissä se olisi tehnyt hyvää. Nyt jouduin ekan kerran tuohon pakolliseen ryhmätilanteeseen koulussa ja se oli kamalaa.

Menin 1-vuotiaana päiväkotiin.