Olisitko lapsena halunnut olla päivähoidossa vai kotona äidin kansa?

..mutta jos olisin ollut, en tiedä olisinko halunnut kuitenkin hoitoon muiden lasten kanssa.. etenkin jos minulla ei olisi ollut sisaruksia.

Eskarissa olin päiväkodissa ja vaikken kamalasti kärsinytkään niin en kovin viihtynytkään. Kotona ei kyllä äidillä ollut mitään tekoa, en muista ikinä tehneeni mitään hänen kanssaan. Ainoastaan moitteita ja muuta ahdistusta muistan. Mutta pihalla kavereitten kanssa vapaana oli hauskaa. N. neljävuotiaasta leikittiin vapaasti ympäristössä ilman vanhempia.

joten sanon, että mielummin pk. Mutta en mä kyllä ikinä asiaa noin ajatellut. Minä menin päiväkotiin, äiti töihin. Ei siitä keskusteltu eikä sille ollut vaihtoehtoja.

Minä olin vauvasta saakka päivähoidossa, kun molemmat vanhemmat tekivät töitä.

Se oli niin luonnollinen osa elämää ettei ikinä tullut mieleenkään sitä kyseenalaistaa.

Aamulla ylös, aamupala, tarhaan, isä hakemaan, kotiin, syömään, nukkumaan ja seuraavana päivänä uusiksi.

Arki on arki ja vapaa-aika vapaata. Toisaalta kaikki vapaat oltiin aina mökillä. Viikonloput ja lomat. En osannut koskaan edes kuvitella millaista olisi ollut olla äidin kanssa vaan kotona. Pirun tylsää varmaan.



Musta tuntuu että tuo päiväkotikärsimys on ihan äitien korvienvälissä, kun ei itse haluta luopua siitä lapsesta.

ennen ei päässyt tarhaan jos ei molemmat vanhemmat olleet töissä.

Koska pihan kaikki muutkin lapset olivat. Olin kateellinen. Äidissä ei todellakaan ollut mitään vikaa, ihan huippuäiti. Olisin vain halunnut kaveriseuraa päivisinkin. Muistan vieläkin kuinka iloinen ja ylpe' olin kun pääsin eskariin.



En koe mitää morkkista kun vien lapseni tulevaisuudessa päiväkotiin. Varsinkin kun meidän 3vuorotyön takia ovat siellä todella vähän.

ennen ei päässyt tarhaan jos ei molemmat vanhemmat olleet töissä.

riippuu laspen luonteesta kumpi parempi, kotihoito vai päiväkoti.

Tulin ekana ja lähdin viimeisenä.. Ja monesti yksin siellä. Olin arka ja ujo ja välillä oli vaikea saada kavereita.



Äiti jäi pph:ksi mentyäni kouluun ja oli mukavaa, ettei tarvinnut olla yksin kotona koulun jälkeen. Olinhan pelokas lapsi. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tympimään oman rauhan puute ja onneksi äiti meni kodin ulkopuolelle töihin.



Minusta osapäivähoito tms. tekee hyvää ujoille lapsille, mutta en ihan pientä haluaisi päiväkotiin. Mutta sen monesti säätelee vanhempien elämäntilanne. Onneksi itse olen saanut hoitaa omani melkein kolmevuotiaaksi kotona ja lisäksi hoitopäivät isommilla päiväkodissa ovat kohtuullisia.

"kaikki" muutkin oli päiväkodissa. Viihdyin.

Olin esikouluun asti vain kotona (maaseudulla) ja tosi yksinäinen. Mulla oli mielikuvituskavereita, oikeita ei yhtään.

Olin tosi innoissani kun esikoulu alkoi mutta en osannutkaan oikein olla siellä. En uskaltanut puhua kenelläkään, muistan vieläkin sen pihan nurkan, jossa seisoin yksin ja katselin muiden puuhia. Kerran joku "tarhantäti" yritti saada mua mukaan toisten leikkiin mutta ne lapset sanoivat etteivät halua leikkiä mun kanssa. Se tuntui vielä pahemmalta...

Onneksi koulussa tapasin toisen yhtä ujon ja olemma vieläkin hyviä ystäviä. Tätä kaveria joskus kadehdin kun hän sai olla yksin kotona koulun jälkeen, minä en koskaan, kun äiti oli edelleenkin kotiäiti.

oli pitkään kotona, koin itse sen huonoksi vaihtoehdoksi. Kaipasin jo pienenä sitä, että olisin päässyt normaalisti hoitoon ja äiti olisi mennyt töihin. Kysyinkin monesti asiaa äidiltäni, uskoisin jopa näin jälkikäteen, että vaihtoehto olisi ollut parempi jopa hänelle itselleen. Mielestäni yli kolme-vuotias kaipaa jo muutakin kuin sen kodin ja äidin.

Itse olin pph:lla. Jossain vaiheessa olisin halunnut olla kotona äidin kanssa, jossain vaiheessa olin kateellinen naapurin lapselle, joka sai olla pk:ssa, vaikken edes tiennyt minkälaista siellä oli. Toisaalta viihtymiseen kyllä vaikutti sekin, että minulla oli kolme eri hoitopaikkaa,joista vain yhdessä tunsin olevani tervetullut ja tärkeä

Viihdyin oikein mainiosti.

Synnyin 70-luvulla ja aidin piti menna toihin 4 _viikkoa_ synnytyksen jalkeen. Tarha- tai seimipaikkaa minulle han ei saanut, ja minulle otettiin kotiin hoitajia, joista osa paljastui ajan kanssa oikeasti vaarallisiksi (mm. yksi heitti minut 3 vuotiaana uimataidottomana uima-altaan syvaan paahan etta "oppisin uimaan" ja toinen vei minut vanhemmilleni kertomatta toiseen kaupunkiin kavereidensa luo kylaan; sanomattakin on selvaa etta molemmat saivat lahtea, mutta mita tahansa olisi voinut tapahtua...). Kun vihdoin paasin tarhaan usean vuoden jalkeen, se oli minusta mukavaa; itse olisin mieluiten ollut joko tarhassa tai aidin kanssa, mutta nain aitina jalkikateen ajatellen sen ajan hoitojarjestelyt olivat kammottavia ja vaarallisia.

Lapsuuteni oli oikein ihana vaikka olin pääasiassa aikuisten seurassa. En varmaan edes tajunnut joidenkin olevan päiväkodissa. Eskarissa kävin parina päivänä viikossa pari tuntia. Kouluun mennessä olin ujo, mutta taitava. Pelkäsin hieman muita lapsia, heidän kohellustaan ja äänekkyyttään. Nopeasti kuitenkin totuin koulumaailmaan ja sain kavereita. Olen siis erittäin tyytyväinen lapsuuteeni ja "normaali" aikuinen.

Minulla on kokemuksia molemmista. Olin 5,5-vuotiaaksi asti kotona äidin kanssa ja sen jälkeen puoli päivää tarhassa, että ryhmäytyisin muiden lasten kanssa. Mikä oli ihan naurettavaa, koska kulmillamme asui parikymmentä samanikäistä leikkitoveria, joiden kanssa olin ryhmääntynyt jo 3-vuotiaana.



Tarhassa oli kivojakin hetkiä, mutta mielummin olisin ollut kotona. Oli ihan typerää, ettei saanut leikkiä tai laulaa kun huvitti, vaan kesken leikkien piti mennä lauleskelemaan juhlasaliin. Miksei se kelvannut, että olisin laulanut leikkiessäni?



Tarha tappaa luovuuden ja omatoimisuuden. Kun oli pienen ikänsä itse keksinyt kotona tekemistä itselleen, oli aikamoinen stressi, kun kaikki ohjelma annettiin tarhatätien (ja yhden sedän) puolesta valmiina. Vapaata leikkiaikaa oli ihan liian vähän. Typerintä oli se, että askartelutkin tehtiin valmiin mallin mukaan. Kun kotona äidin kanssa askarreltiin, nostettiin vaan tarvikkeet pöytään ja kumpikin teki, mitä itse halusi. Onneksi olin jo niinkin iso tarhaan joutuessani, että osasin jo vähän ajatella itse ja vastustaa typeriä käytäntöjä ainakin mielessäni, muuten olin kiltihkö lapsi.



Kyllä puoli päivääkin tarhassa on lapselle käsittämättömän pitkä aika. Myös silloin, kun tarhassa on hauska päivä. Koskaan ei ollut sellainen olo, että äiti olisi liian pian tullut hakemaan. Pikemminkin tuntui helpotukselta, kun pääsi aidan sisältä pois tarhapihan vankeudesta. Kotona kun juoksimme vapaasti pitkin leikkipuistoja ja metsiä.

tai kerhossa esim. 4-6 tuntia ja sitten loppupäivän kotona. Olisi ollut kavereita, mutta sitten olisi saanut olla kotonakin.



Sen sijaan olin yhdessä paikassa ensin aamupäivällä 3-4 tuntia ja sitten toisessa paikassa iltapäivän. Äiti haki kotiin klo 17 ja sitten petiin klo 19.30 - aamulla klo 6.30 ylös taas.

Meilläpäin ei ollut mitään, opin lukemaan ja kirjoittamaan 4-vuotiaana.

En muista että olisin ikinä halunnut olla kotona äidin kanssa.