Huono/hyvä äiti

Mä äitinä tunnen koko ajan syyllisyyttä milloin mistäkin, komentamisesta, huutamisesta, siitä etten tee tarpeeksi hyvää ruokaa, siitä että en koe antavani lapselleni tarpeeksi rakkautta, siitä että en halaa tarpeeksi usein, siitä että en harjaa lapsen hiuksia, en katso mitä hän pistää päälleen (lapsi 7v), en patista tarpeeksi usein hampaan pesulle, annan syödä karkkia.. Eli lähes kaikesta mitä vaan voi liittyä lapsen kanssa elämiseen. Tunnen siis olevani täysin epäonnistunut äitinä ja tunnen siitä syyllisyyttä vaikka meillä eletäänkin aikalailla normaalia perhe-elämää.

Tunnetteko te muut äitit tässä laajuudessa epäonnistuneenne äitinä tai syyllisyyttä? Kertokaa mistä erityisesti tunnette syyllisyyttä tai epäonnistumista?



Pelkään tulevaisuutta, haluan aina olla lapseni elämässä mukana ja lähellä mutta minusta tuntuu, että joudun koko ajan vain kauemmaksi ja kauemmaksi. Isänsä kanssakin tuntuu pärjäävän paremmin kuin minun kanssani. Tämä äitinä oleminen taitaa olla elämän vaikein tehtävä, koskaan ei voi olla tarpeeksi hyvä, läsnä tai rakastava. Vai voiko?