Lue keskustelun säännöt.
Sinulle joka olit vuoden kellarissa!
28.12.2005 |
Kokemuksesi on niin uskomaton, että on pakko kysyä, minkä ihmeen voimalla pysyit järjissäsi sen vuoden? ja ne ihmiset, joiden talossa olevassa kellarissa asuitn, olivatko nekin hirviöitä tai psykopaatteja?
Kommentit (15)
jälkeen päin ajateltuna kirjeissä olisi kenties kyennyt vihjaamaan äidilleni asioideni tolasta, mutta sitä oli jonkinlaisessa shokissa tai jotain. Myöhemmin olen kehitellyt kaikenlaisia pakoratkaisuja yms, mutta vaikea jossitella tai mutkutella nyt vuosien jälkeen.
Lasta minä rakastin varauksetta alusta asti. Syytön se lapsi on isänsä tekosiin. Olen yrittänyt jotakin suhderintamalla jälkeenpäin, mutta ilman sen kummempaa menestystä. Luottaa en voi miehiin enää. Kenties en koskaan. Meidän on hyvä näin.
-kellarinainen-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hyviä enkeleitä elämääsi.
Kirjoita kirja elämästäsi jos pystyt, sille olisi varmasti aika useakin ostaja.
Tässä siis yksi kellariketju, ei se ensimmäinen
olivat varmaan aika tietämätöntä sakkia itse. Maahanmuuttajia ko. maassa, jotka tahtoivat helppoa rahaa. Samasta maasta alkuperältään kuin silloinen mieheni ja jotenkin tuntuivat olevan palveluksen velkaa tms, " maanmiehelleen" . Kulttuurierojakin varmaan, ko. kulttuurissa nainen voidaan sulkea kotiinsa koko elämäksi ns. purdah-käytännön perusteella, etteivät kenties edes ajatelleet, että tekeillä oli mitään kummallista.
Siellä oli pienet katonrajassa olevat ikkunat, joista näin palasen taivasta ja toisinaan ohilentäviä lentokoneita. Se auttoi. Vaikkakin olin kyllä itsemurhan partaalla ja jaksaminen oli tiukassa. Jonkin ajan päästä minulle tuotiin muutamia valikoituja kirjoja, jotka tuli tankattua aika tarkkaan. Samoin löysin vanhoja sanomalehtiä jostakin nurkasta ja luin niitä vanhoja uutisia maasta josta en vieläkään tiedä oikein mitään. Yritin myös toisinaan kuunnella ihmisten ääniä yläkerrasta.
Pahinta oli se, ettei ollut ihmiskontaktia juur minnekään. Ennen nautin yksinäisyyden hetkistä, nykyään minulle tekee tiukkaa olla pari tuntia ihan itsekseni. Toiseksi pahinta oli, ettei tiennyt milloin piina loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä miten pääsit pois tuosta piinasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies kävi hommissa siellä kellarissa? Miten pystyit niissä olosuhteissa seksiin?
Otitko poliisiin yhteyttä tapauksen jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos epäillään että tyttö on tehnyt huorin niin eikun saatetaan jopa loppuelämäksi sulkea huoneeseen.
Lue: Prinsessa, hunnun takaa kirja.
Noh, ainut ihminen mitä tapasi ja näki... ihastuivathan keskitysleireilläkin vangit vartijoihinsa toisinaan. enkä minä siitä seksistä nyt niin nauttinut.
Ja en ihan oikeasti jaksa kelata tätä juttua taas...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi uteliaisuuteni, kiinnostaa vaan, kun olen itsekin joutunut tai siis ajanut itseni tilanteisiin, jotka tuntuvat nykypäivänä ihan käsittämättömiltä.
Mutta haluaisin vielä tietää, olitko järjissäsi, kun lopulta pääsit pois. Kun sinua vietiin lentokentälle ja Helsinki-Vantaa alkoi häämöttää, uskoitko, että se on nyt ohi?
Tiedän, mitä on menettää omanarvontuntonsa täysin.
mulla meni pari vuotta paluun jälkeen aikamoisessa sumussa. Turvassa tunsin olevani vasta sitten, kun olin eron saanut lailliseksi ja oma asunto jne. Mutta ensi alkuun viereisessä kerrostalossa oleva veljeni tarkisteli aina, ettei mies olisi missään lymyämässä ja toinen veljeni hoiti suuremmat ostokseni ja äidistäni oli suuri apu ensi alkuun vauvan kanssa. Olin aivan suunniltani pelosta, että mies vie vauvan. Tai jotain. Aikamoista paniikkia ensi alkuun ja sellasta. Sitten tilanne vähän rauhoittui ja masennuin. Aloin vaan vatvomaan asiaa jne. Sain sitten terapiaa plus mielialalääkityksen jonkin ajan kuluttua. Ei tästä ole kovin monille julkisesti viitsinyt puhua, alun perinkin neuvolantäti pisti minut " synnytyksen jälkeisen" masennuksen takia pyskologille, missä sitten purkauduin lopullisesti.
Mies vaati eron aikaan lasta itselleen ja uhkasi lähettää jonkun tuttavansa hakkaamaan minut järkiini yms. Se oli kova paikka ja on edelleen. Tulee ihan paha olo ja itkettää kun ajattelee taaksepäin. Kun mies kävi kellarissa ja oli siellä vaikka 24 tuntia ja lähti sitten pois. Minä anelin polviltaan, hysteerisesti itkien, että veisi minut pois, etten kestäisi enää yhtään siellä, että tapan itseni. Miten tuollainen ihminen kykenee sanomaan rakastavansa minua, vaikka samalla lämäsee oven kiinni nenäni edestä? Usein hänen vierailunsakin kellarissa menivät niin, että kyhjötin nurkassa itkien. Hän useimmiten vain nukkui, oli aivan kuin " lomalla" .
En varmaan koskaan tule kertomaan lapselle täyttä totuutta hänen isästään, vaikkakaan lapseni ei kyllä tule koskaan minua sitten täysin ymmärtämään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoit toisessa viestissä, et lähetit kirjeitä äidillesi. Kai niissä mainitsit missä tilanteessa olet?
Anteeksi uteliaisuuteni, mutta ajattelin, sattuisitko olemaan linjoilla, kun jäin miettimään, oletko myöhemmin kyennyt solmimaan uutta ihmissuhdetta? Miten olet kyennyt muodostamaan ns. normaalin suhteen lapseen? Äidillesikin oli varmasti shokki kuulla tilanteesta, ihanaa, että hän auttoi vauvan kanssa! Toivottavasti elämällä on tarjottavana teille aurinkoisempia hetkiä tulevaisuudessa!!