Mitä perusteita on mennä naimisiin ennen lapsen tekoa? Perustelkaa mielipiteenne!
Kommentit (24)
Toinen syy oli, että äitini tuli raskaaksi - ajankuvan mukaan - ennen avioliittoa ja kärsi siitä niin valtavasti suurimman osan elämäänsä, että minä pidin hyvin huolen siitä, etten tekisi lasta ennen avioliittoa.
Kolmanneksi, kyllä meillä ainakin avioliitto lisäsi sitoutumista ja onhan se vaikeampaa lähteä litomaan avioliitosta kuin jos susiparina elää eli kun eroaa avioliitossa joutuu miettimään tosissaan pitkän prosessin aikana.
Neljänneksi, meille oli selvää, että perheellä on yhteinen nimi. Jos en olisi syystä tai toisesta hyväksynyt mieheni nimeä, olisimme hankkineet yhteisen nimen toisin.
Viidenneksi, on totta että puolisoiden lailliset oikeudet ja velvollisuudet ovat ihan toista luokkaa kuin avoliittolaisten. Kukaan ei ajattele vastarakastuneena, että puoliso jättäisi, mutta sellaista tapahtuu koko ajan ja paljon. On tyhmää jäädä oma-aloitteisesti kärsimään ko. tilanteesta taloudellisesti. Tosin meidän tilanteessa minä olen se varakkaampi, mutta kyllä olen sitä mieltä, että liittomme aikana on mieheni tehnyt vähintäänkin velvollisuutensa perheen elättämisen ja varallisuuden hankkimisen eteen.
Lapsuuden paras ystäväni oli eronneen äidin kanssa asuva ja ei hän kyllä ollut mitenkään ylpeä ja iloinen äitinsä miesjutuista. Yritti piilotella sen minkä pystyi.
Eivätkä kaikki lapset koskaan häpeä sillä tavalla vanhempiaan kuin ystäväni häpeili äitinsä miesseuralaisia - vaikka olivatkin ihan ok-miehiä.
Lapset jos ketkä vaativat ja tarvitsevat jatkuvuutta ja turvallisuutta elämäänsä. Juuri eilen siitä taas koulun vanhempainillassa puhuttiin. Erolasten käytös on erittäin usein levotonta, vaikka siihenkin poikkeuksia löytyy.
Nyt jälkiviisaana sanon, että olisi ollut ihan hyvä mennä naimisiin ennen lapsen suunnittelua.
-Kun perheessä on lapsi, on mukava olla " yhtä" , sama sukunimi jne.
-Lailliset asiat. Leskeneläke.
-Häät on perhejuhla. Koskaan ei ole liikaa juhlia! Ja kun menee naimisiin ennen lapsia, voi juhlia kahden kesken sitä kahden keskeistä rakkautta.
-Esikoiseni on nyt 5v. Hän haluaa usein jutustella hänen vauva-ajastaan, vanhempiensa elämästä ennen häntä jne. Hänestä on mukavaa kuulla, että äiti ja isä ovat menneet naimisiin koska rakastavat toisiaan niin paljon.
Uskonnollista näkökulmaa minulla ei ole, enkä todella uskonut koskaan meneväni naimisiin. Meninpä sitten kuitenkin ja hyvä niin. Häät olivat pienet, emme haluneet megabileitä.
Joten lapsi voi tulla vasta häiden jälkeen. :D
Näin molemmat ovat varmasti sitoutuneita ja lapsella on heti hyvä laillinen asema.
Tietysti kiva, jos koko perheellä on sama sukunimi ja isyyttä ei tarvitse käydä tunnustamassa jne., mutta itse pitäisin tärkeänä sitä, että minulla olisi perintöoikeus ja leskeneläke, jos puolisoni kuolee.
Ei olisi sitäkään vastaan mitään, että lapsi perisi yksin puolisoni, mutta jollakin pitäisi elääkin ja jossakin asuakin toisen kuoleman jälkeen.
On siinä sekin seikka, että jos tulee hankittua yhteistä omaisuutta, niin erossa menee omaisuus puoliksi ja toinen ei jää puillepaljaille.
Tietysti kaikki nämä edellämainitut voi myös hoitaa testamenteilla ja yhteisillä sopimuspapereilla. Ei ole pakko mennä naimisiin.
Puolisoiden yhteenlasketusta omaisuudesta leski saa pitää puolet, mutta lapsi/lapset perivät vanhempansa.
En olisi IKINÄ halunnut saada lasta avioliiton ulkopuolelle. En ikinä. Jos olisin tullut ennen naimisiin menoa raskaaksi, niin olisimme avioituneet sitten raskausaikana. Miehellä sama periaate.
Syitä:
*Avioliitto on yhteiskunnassa se vahvin perhemuoto. Halusimme avioitumalla ennen lasta todistaa sekä toisillemme että muille, että me todella olemme tosissamme, yhdessäolo tai lapsi ei ole vain päähänpisto vaan vakaasti harkittu päätös.
*Isyydentunnustusta ei tarvita
*Perheellä oli valmiina yhteinen sukunimi, joten ei tarvinnut miettiä, minkä sukunimen lapsi saa
Meille se oma suhde, sen vakaus ja lopullisuus (kunnes kuolema meidät erottaa) on kaiken muun perusta. Omalle parisuhteellemme rakennamme kaiken muun elämän. Avioitumalla teimme tämän suhteen laadun todella selväksi. Ja siis tarkoitan tällä sitä, että teimme sen selväksi etupäässä toinen toisillemme. Minun ei tarvitse arvailla, onko mies tosissaan tai päin vastoin, ei tarvitse miettiä, että jättääkö se jos tulee vaikeaa. Ei jätä (enkä minä), kun kerran olemme niin Jumalan kasvojen edessä luvanneet. Meille siis lupaus on nimen omaan pitävä siksi, että Jumala on avioliiton asettanut, eikä siihen kuulu ero muuten vain.
Jotenkin tuntuu oudolta, että lapsia uskalletaan tehdä, ihan kuin se ei olisi yhtä sitovaa, kuin naimisiin meno.
Aina tulee tietysti yllätysraskauksia ja tuolloin on mielestäni turha ruveta hätiköimään naimisiin menon kanssa.
Vaikka sanotaankin, että avioeron ottaminen on liian helppoa, niin on siinä silti sellainen psykologinen este, joka ehkä pitää suhteen koossa sen raskaan pikkulapsiajan läpi. Avioliitosta ei vaan ole niin helppoa lähteä kävelemään, vaikka toisen naama tympäisisi.
Eli jos käykin niin kurjasti, että lapsi kuolee kohtuun tai synnytyksessä, voidaan lapsi haudata yhteisenä lapsena.
Avioliitto ei ole mielestäni mikään sitoutumisen merkki nykypäivänä. Se on vain tapa ja syy järkätä kivat juhlat. Monet sulkevat avioehdolla kaikken taloudellisen hyödynkin pois.
en harrasta seksiä kuin avioliitossa, ei lastakaan voi syntyä avioliiton ulkopuolella.
- halutessa yhteinen sukunimi - eipä tarvitse selitellä mitään
- ei tarvitse mennä lastenvalvojan luo lapsen synnyttyä
- mies on automaattisesti minun omaiseni sairaalan papereissa. Esim. äitini ei hyväksyisi elinluovutustahtoani/en halua maata vihanneksena letkuissa, mutta mieheni ajattelee samoin ja hänellä on aviopuolisona valta toteuttaa minun tahtoni. Tästä olen tehnyt myös paperin - mutta senhän voi äitini repiä halutessaan.
- jos minä ja vauva oltaisiin molemmat kuoltu synnytyksessä (ja se mahdollisuus muuten olisi ollut olemassa), mies olisi perinyt meidät - en todellakaan halua että juoppo isäni olisi perinyt osuuteni.Tosin avoliitossa tämän voi tilanteen rajata testamentilla ulos, mutta perintöverot (jos kuolisin lapsen jälkeen) on silloin kolminkertaiset avioliittoon verrattuna. Ja jos kaikki lapsemme kuolisivat esim. jossain tsunamissa, niin leski perii ilman että tarvitsee testamenttiä tehdä -eikä vanhemmat.
- avio-oikeus ei ole pikku juttu, jos on lapsia. Puolisoiden varat ja velat tasataan ja sitten vasta katsotaan lasten perintö-oikeus. Tässä tapauksessa kun on yhdessä raadettu ja perintöjäkin on tiedossa, niin meidän perheessä sillä on merkitystä.
- leskeneläke auttaa elättämään lapsia, jos jotain sattuu
- jos uraa luonut mies esim. jättää ja minä olen ollut hoitamassa kotia ilman palkkaa, miehellä voi pitkässä avioliitossa olla elatusvelvollisuus minua kohtaan - en siis joudu ihan puille paljaille yksinhuoltajaksi + se avio-oikeus omaisuuteen. Eli tilanteessa jossa mies kartuttaa palkallaan pelkästään omaisuutta ja rouva pienistä tuloistaan maksaa kaikki juoksevat menot, sillä on merkitystä.
Alkoi halvatunmoinen painostus heti, kun kuuli että olen raskaana.
Toinen syy oli isyyden tunnustaminen, mielestäni se on alentavaa pitkään vakisuhteessa eläneelle pariskunnalle.
Kolmas syy oli vanhanaikainen: haluan, että minulla ja lapsellani on sama sukunimi. Eli isi sai valita, vaihdanko minä nimeä ennen synnytystä, vai onko hän perheen ainut eri sukunimellä varustettu.
Minä ja mieheni emme ole menneet naimisiin, vaikka olemmekin muuten kaikin tavoin perusperhe ja kaikilla muilla tavoilla kuin virallisella avioliitolla sitoutuneet toisiimme.
Omasta puolestani voin sanoa yhdeksi syyksi sen, että suvussani on niin vähän ns. onnellisia avioliittoja, että siitä on muodostunut minulle jo varhaisessa vaiheessa enemmänkin vastenmielinen instituutio. Suurin osa sukuni naimisiinmenneistä ihmisistä on eronnut varhaisessa vaiheessa, mukaan lukien vanhempani ja isovanhempani.
Miehelläni ja minulla sen sijaan on takana jo 20v yhteistä elämää, kolme lasta ja omistusasunto. Voin kertoa, ettei tästäkään kumpikaan lähde yhtään sen helpommin kävelemään kuin virallisesta avioliitosta, koska me olemme omalla kohdallamme asettaneet henkilökohtaisen sitoutumisen perheeseemme etusijalle verrattuna virallisiin papereihin. (Kuten tiedämme esim. avioeroluvuista, monilla avioliiton solmivilla henkilökohtainen sitoutuminen on kaikesta huolimatta jäänyt yhteiskunnallista sitoutumista heikommalle sijalle. Muuten ei tulisi eroa!) Se, että avoliiton päättäminen olisi kenties aavistuksen helpompaa mitä tulee käytännön asioihin (ei tarvitsisi jättää erohakemusta tms) ei tarkoita että siihen ryhtyminen silti olisi millään lailla henkisesti helpompaa.
Me emme ole myöskään kokeneet lasten isyyden tunnustamista mitenkään hankalaksi, se on vain yksi viiden minuutin käynti toimistossa / lapsi. Puhtaasti käytännön asiana huomattavasti helpompaa kuin naimisiinmeno. :) (No ok, ymmärrän että ne jotka perustelevat naimisiinmenoa sillä ettei tarvitse tunnustaa isyyttä kokevat sen ehkä pikemminkin henkisesti hankalana tai häpeällisenä, tiedä häntä. Niitä perusteita en sen kummemmin tiedä enkä ymmärrä, mutta täytyy kai siinä jotakin muutakin olla kuin sen toimistokäynnin skippaaminen.)
Emme ole kokeneet myöskään lasten sukunimen valintaa ongelmalliseksi, olimme siitä yksimielisiä. Mitään varsinaista miettimistä ei ollut, ainakaan pähkäilymielessä. Kaikkien perheenjäsenten sukunimet olisivat nämä nykyiset, vaikka a) olisimme menneet naimisiin ennen lasten syntymiä tai b) menisimme naimisiin tulevaisuudessa.
Tässä siis tällainen näkökulma, ei siksi että kuvittelisin olevani enemmän oikeassa kuin ennen lapsia avioituneet, vaan osoittaakseni että asiat voi nähdä useammalla tavalla kuin yhdellä. Kärjistettynä voisin vielä havainnollistaa tätä kysymällä, että jos suhteesta ollaan varmoja, miksi sitten toinen on sidottava siihen " vahvemmin" , laillisesti? Asian voi nähdä myös niin, että kun on riittävän varma, parin oma sitoutuminen riittää sekä nykyhetkellä että tulevaisuudessa.
Myönnettäköön vielä, että leskeneläkeoikeuden puuttuminen on kiistaton haitta. Mutta ei taida olla kovin suurista summista kysymys...
Emme halunneet sänkyyn ennen avioliittoa. Ja ensin halusimme sitoutua toisiimme julkisesti, ilman suuria hienoja juhlia.Meille avioliitto on edelleen sitoitumisen asia, ei se että saa juhlia ja bilettää.
Sitä suositellaan jo siksikin, jos toinen kuolee ja tulee perheen kanssa omaisuusriitaa. Voisi luulla, että perhe ja suku tietäisi ja tuntisi sen verran että jättäisi puolisolle ja/tai lapsille, mutta niitäkin on nähty, että sitten jäädään tyhjän päälle tai omaisuus menee toisaalle. Perintöasiat saavat yllättävällä tavalla toisilleen läheisetkin ihmiset kuohumaan, nähty on!
Molemmista on kokemusta. Puhuin aiemmin juuri siitä rankasta pikkulapsiajasta, jolloin ajatuskin kumppanista saattaa inhottaa. Tällöin ainoa asia, joka pitää liiton koossa, saattaa olla se yhteisön paine. Viime aikoinahan on ollut paljon puhetta näistä nuorista vanhemmista, jotka eroaa vauva-aikana tai jo raskauden aikana. Tällaisiin tapauksiin voisi auttaa se, ettei " kehdata" erota. Monilla meistä lienee kuitenkin kokemusta siitäkin, että paria vuotta myöhemmin tuolloin lähinnä rasitteelta tuntunut kumppani vaikuttaakin yllättäen aika mukiinmenevältä kaverilta. :)
Huom! En nyt puhu juuri sun tilanteesta 19, enkä tarkoita, että kaikkien tulisi kärsiä huonoista parisuhteista lopun ikäänsä. Tarkoitan vain, että joillekin liitoille se " pakko olla yhdessä" voisi olla pelastus.
äitini on ollut lähes 30 vuotta naimisissa isäni kanssa!
Olen hänestä niin ylpeä, ei tarvitse hävetä että kenenkähän kanssa se nyt on ja luoja ties mitä tekee.
Ei ole lapsena tarvinnut kuunnella että äiti rynkyttää toisessa huoneessa isäpuoli nro 17. kanssa.
Haluan samaa lapselleni, ei tarvitse hävetä äitiä eikä tarvitse olla kahden kodin välillä revittävänä.
Omilla lapsillasi on todennäköisesti aivan omat arvonsa ja häpeää omaa äitiään aivan taatusti jossai elämänsä vaiheessa. JA mitä tiukkapipoisempi olet, sitä varmemmin kauemman aikaa.
eihän naimisiin meno ole tae sille,ettei vanhempia tarvitse hävetä.
ja vielä enemmän ihmettelin sitä,että onko mielestäsi kaikki avoparit eronneita,tai sellaisia jotka rynkyttävät toisessa huoneessa mies nro.17 kanssa??mitä ihmettä? aika ahdasmielistä.