Lue keskustelun säännöt.
Mieheni kuoli tasan 3kk sitten ja vieläkään tästä elämästä ei tule mitään.
10.01.2006 |
Milloinhan tämä alkaisi helpottamaan? Joka ilta itken itseni uneen,herätäkseni vain aamulla kyyneleet silmissä. Kotona olo on vaikeaa,mutta lapset ovat vielä niin pieniä etten haluaisi heitä tarhaankaan laittaa. Haluaisin niin päästä jo johonkin elämässäni kiinni,mutta kun ajatukset eivät anna rauhaa..
En varmaan mitään kummaa tällä kirjoituksellani tarkoita,kuhan kirjoittelin että jos vähän helpottaisi......
Kommentit (19)
Jos nyt jo olisit päässyt tapahtuman yli, se tuntuisi tosi vaaralliselta. Sun kannattaa varmasti hakeutua läheisensä menettäneiden sururyhmään. Soita omaan seurakuntaasi ja kysy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3kk on todella lyhyt aika. suruprosessisi on vielä kesken ja kriisin eri vaiheet vievät aikansa.
onko paikkakunnallasi kriisikeskusta, johon voisit soittaa ja pyytää keskusteluapua? tarjoavat ilmaista keskustelua jopa 10kertaa.
olen todella pahoillani tilanteestasi. älä patoa kaikkea sisällesi ja anna itsesi surra.
En oikein tiedä mitä sanoa tai miten lohduttaa. Tuli niin paha mieli puolestasi.
vaikka sinusta se on varmaan tuntunut ikuisuudelta. Eikös jossain ole sanottu, että ainakin vuoden päivät kestää ennenkuin kaikki surun vaiheet on käyty läpi.
Anna itsellesi aikaa äläkä ole liian ankara. Kyllä se ajan myötä helpottaa, ihan varmasti!
Osanottoni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koeta jutella noista isoista päätöksistä jonkun kanssa, vaikka kukaan ratkaisua puolestas voi tehdä, niin avaa eri näkökulmia :)
Jaksamisia :)
Ammattiapua olen saanut ja saan edelleenkin,mutta kun silti on niin yksin. Jotenkin kaikki tututkin ajattelevat että olen jo surrut tarpeeksi,kun ovat jättäneet vähän niinkuin tyhjän päälle. kotona olen vain lasteni kanssa ja yritän elää normaalia elämää. yritän myös keksiä joka päivälle jotain ohjelmaa,mutta yleensä ne jää vain suunnitteluksi,en vain saa aikaiseksi..Vaikka esim.5minuuttia sitten olin innoissani lähdössä lasten kanssa ystävälleni kylään,nyt ei voisi enään vähempää kiinnostaa,enkä oikein jaksakkaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitään, mutta " pitäisi pinnalla" . 3 kk on todella lyhyt aika, anna itsellesi
lupa olla saamaton tai miltä sinusta ikinä tuntuukin. Toivon, että suru
helpottaa, vaikka ei varmasti koskaan mene kokonaan pois. Voimia sinulle ja lapsillesi.
onneksi he eivät vielä osaa kaivata isäänsä. se tästä vielä puutuisikin,jos joutuisin katsomaan kuinka lapset kärsivät,mutta onneksi ovat vielä noin pieniä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ole pakko jaksaa tai olla aktiivinen.
kaverisi voivat tulla nyt käymään luonasi ja mielestäni heidän tulisi muutenkin tehdä enemmän eteesi (autta lasten kanssa, käydä ostoksilla).
3
Olisiko osa-aikaisesta työstä mitään apua, saisit muutakin ajateltavaa päiviksi. Ei tarvitsisi murehtia neljän seinän sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun mieheni menehtyi puolisentoista vuotta sitten ja surun tie on pitkä kulkea. Nyt jo toisinaan ajattelen että selviydyn jotenkin ja taas toisinaan tuntuu etten selviä tästä ikinä millään.
Aika tekee tehtäväänsä, mutta kulkee ikävä kyllä turhan hitaasti. Traumaterapeutti Salli Saari kirjassaan Kuin salama kirkkaalta taivaalta nimenomaan suosittelee työn tekemistä melko piankin kuoleman jälkeen, tosin ei mitään huippuvaativaa. Silloin saa rytmistä edes keinotekoisesti kiinni.
Voisi tehdä lapsillekin hyvää, sillä ei heille välttämättä edes ole hyväksi olla itkuisen ja masentuneen äidin kanssa kaiket päivät. Itse vein lapseni hoitoon ja aloitin töissä puolipäiväisesti. Sitten kun tuntui pahalta ja ylitsepääsemättömältä niin hain sairaslomaa.
Tsemppiä
olethan tietoinen nuorten leskien suljetuista Winkut sivustoista joista saisit vertaistukea saman kokeneilta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äiti ole vieläkään päässyt yli siitä. Että surutyö vie todellakin aikansa. Aika helpottaa, mutta tulee tosiaankin hetkiä jolloin kaikki kaatuu päälle ja muistot saa itkemään. VOIMIA
sinulla on nyt tosi kovaa, olen pahoillani! Itseltäni kuoli veli yhtäkkiä 2 kk sitten ja vieläkin olen ihan rikki. Olen kuullut, että pahin olisi yleensä ohi puolen - puolentoista vuoden jälkeen, ja tuo puoli vuotta on tosi vähän - harva siihen pääsee. Pidän kuitenkin sitä jonkinlaisena valona taivaanrannassa: että voin toivoa, ettei keväällä enää sattuisi ihan näin paljon.
Nuorten leskien ryhmiä voi kysyä ainakin Punaisesta rististä, heillä on niitä joillain paikkakunnilla. Ks. aiheesta lisää:
http://www.stakes.fi/dialogi/02/dia20022/4.htm
SPR ei ylläpidä sururyhmiä. Mutta winkkuryhmistä saat tukea ja hyviä ystäviä jotka ymmärtävät tasan tarkkaan mitä käyt juuri läpi.
Mieheni kuoli auto onnettomuudessa, tai vammoihinsa 2 pv myöhemmin.
Onko sinulla ammattimaista keskusteluapua? Ystäviä tukena? Voisivatko lapset mennä kerhoon tms vähäksi aikaa, että voisit tehdä jotain itseksesi?