Kuka tietää lapsensa parhaan?

Kuten itsekin sanoit, äiti on yleensä se joka on piene vauvan kanssa suurimman osan ajasta. Isä on yleensä töissä tai muussa toimessa päivät, joten äidille kehittyy isää nopeammin tottumus siitä, mitä vauva milloinkin tarvitsee ja miksi se juuri nyt itkee. Meillä ainakin näin. Kun isä tulee töistä ja vauva alkaa itkeä, isä ei voi mitenkään tietää onko itku nälkää vai väsyä, kun ei ole lasta päivällä hoitanut.



Viikonloppuisin isä osallistuu näihin arkijuttuihin aivan samalla tavalla, joten silloin hänkin jo pystyy tulkitsemaan vauvan tarpeita toisella tapaa. Mutta noihin " isompiin" juttuihin, sellaisiin että " pitäisikö aloittaa jo kiinteät, olisiko syytä vähän muuttaa rytmiä yms" isä osallistuu meillä ainakin yhtä paljon kuin minä. Tai yleensä se menee niin, että minä olen muutaman päivän ääneen pohtinut jotain asiaa, kuten vaikka kiinteän aloitusta, ja jossain vaiheessa isä kuulee ääneen mietiskelyni ja sanoo oman mielipiteensä. Sitten asiaa pohdimme yhdessä eri kannoilta.



Käytännön esimerkki meiltä viikko sitten: Vauva 10kk nukkui kahdet päiväunet. Suurin piirtein viikon välein hän yöllä valvoi ilman mitään syytä 2-3h. Aivan pirteänä siis. Lopulta isänsä sanoi, että nyt neidin rytmiä pitää muuttaa niin että kuviossa on vain yhdet päikkärit, unta ei muuten riitä' yöllä tarpeeksi. Mulle ei vielä tollanen vaihtoehto tullut mieleenkään. Mutta saatiin rytmi muutettua yksiin päiväuniin sopiviksi, ja nyt on neiti nukkunut lähes tulkoon heräämättä yönsä.



Joten tässä tapauksessa isä tiesi lapsen parhaan. :)



No, aika sekava sepustus mutta tällaista mulle tuli mieleen..

niin tottahan toki äiti on se, joka parhaiten vauvansa tuntee. Hän kuitenkin viettää kaiken aikansa vauva kanssa. Mutta kun lapsi kasvaa, voi isä olla mielestäni jopa äitiä parempi tulkitsemaan lapsensa tarpeita.



Meillä on kaksi lasta, kohta 4-vuotias esikoinen ja 4-kuinen vauva. Mieheni on aivan loistava isä ja mielestäni minua itseäni parempi ja kärsivällisempi vanhempi ja kasvattaja. Hän myös osaa aina tulkita minua paremmin tuon esikoisen mielialoja ja osaa vetää juuri " oikeista naruista" . Mutta kuopuksen kanssa hän on toistaiseksi aivan avuton. Kyllä hän perushoidon taitaa, muttei samalla tavoin tunne vauvan rytmejä ja tarpeita kuin minä. Mutta miten hän voisikaan, kun on päivisin kuitenkin suuren osan töissä ja minä taas vauvan kanssa 24 h vuorokaudessa. Tilanne kuopuksenkin osalta varmasti muuttuu, kun vauva kasvaa eikä ole niin riippuvainen minusta.

Äidin ja vauvan välillä on " näkymätön" napanuora, jolloin se äidinvaisto ohjaa meitä tietämään, mikä on vauvalle parasta. Ehkä me äidit joskus liikaakin haalimme tätä hoitovastuuta itsellemme. Itse olen tietoisesti yrittänyt pitää näppini kurissa, kun isä vaihtaa vauvalle vaippoja tms. Otteet eivät ehkä aina ole yhtä hyvin hallussa kuin meillä äideillä, mutta tekemällä oppii. Ja totta kai isällä voi olla ihan yhtä hyviä ajatuksia vauvanhoitoon liittyvissä asioissa kuin äidilläkin. Mutta totuus on se, että kun vauva yöllä huutaa nälkäänsä, isä voi aina kääntää kylkensä ja jatkaa uniaan. ÄIti ei voi, niin kauan kuin hän imettää. Näin se vain on

Mutta onko se juuri sitä opittua juttua, että isällä ei ole otteet niin hallussa? Samanlaiset edellytyksethän iseillä on olla hyvä vaipanvaihtaja mutta koska kaikilla edeltäjillämmekin ollut tapana, että äiti on se, joka lapsensa asiat tietää ja taitaa niin onko siksi nytkin niin?!



Toki jos äiti imettää, niin onhan se itsestäänselvää, että hänen täytyy hoitaa yöheräämiset ja -syötöt.

Meillä tietää vauvan tarpeet kyllä isäkin yhtälailla. Olemme aika kiinteä kolmikko minä, mies ja vauva.:) Toki miehellä on kodin ulkopuoliset työt, ja minä olen ajallisesti enemmän vauvan kanssa, mutta silti...:)

Ensinnäkin minusta olisi hyvä erottaa sellaiset asiat, jotka koskevat lapsen tapoja, tottumuksia ja reagoimistapoja asioista, jotka vaativat paljon enemmän perehtymistä, asiantuntemusta ja ajattelua, mutta jotka pidemmän päälle ovat paljon oleellisempia lapsen kehityksen kannalta kuin se, onko vauvalla nyt yksi nuttu liikaa vai liian vähän päällä.



Vauvan tavat, tottumukset ja reagointitavat tuntee parhaiten tietysti henkilö, joka vauvan kanssa eniten viettää aikaa. Useimmiten se on äiti, mutta ihan yhtä hyvin se voi olla isä tai joku muu lapsen hoitaja. Ei äitiys sinänsä tai henkilön sukupuoli ole merkittävä asia vaan se, että vauvan oppii tuntemaan parhaiten viettämällä aikaa vauvan kanssa, hoitamalla häntä, välittämällä ja rakastamalla.



Muut noista mainitsemistasi asioista olivat ehkä näitä tottumuksia ja tapoja, mutta tuo kiinteiden antaminen ei minusta ihan sopinut joukkoon. Ei kai kiinteitä ole kuitenkaan järkeä ruveta antamaan sen mukaan miltä äidistä tuntuu vaan kyllähän se nyt on ihan tutkittu juttu, milloin lapsen suolisto on niille valmis ja milloin lapsi niitä alkaa tarvita?



Sitten paljon vaativampi juttu minusta on ns. " lapsen parhaan" tunteminen. Tähän vaikuttaa moni muukin asia kuin pelkästään lapsen tunteminen - ihmisen itsensä elämänkokemus, asenteet, koulutus, kokemukset ja ennen kaikkea kyky asettua toisen asemaan ja eläytyä toisen tilanteeseen sekä ajatella johdonmukaisesti ja järkevästi.



Valitettavasti läheskään kaikki vanhemmat eivät oikeasti osaa, pysty tai halua ajatella lapsensa parasta. Ääriesimerkkejä tästä löytyy vaikka kuinka paljon ja ne ymmärtää jokainen.



Minusta olisi kuitenkin hyvä ymmärtää myös se, että myös ihan tavalliset, normaalit ja hyvät vanhemmat saattavat joskus sotkea omat valintansa ja oman tahtonsa lapsen parhaaseen. Lähestulkoon kaikki perustelevat ainakin joskus lapsen parhaalla ratkaisuja, jotka oikeasti johtuvat heidän itsensä kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta tehdä asioita toisin tai jotka ovat vain heidän omien pinttyneiden ajatusmalliensa tulosta. Pahimmillaan näillä asioilla käydään toisten vanhempien kimppuun ja näin nostetaan omaa häntää ja morkataan toisia koska sillä tavalla voi tuntea itsensä edes hitusen paremmaksi vanhemmaksi eikä tarvitse myöntää omaa radollisuuttaan ja sitä ettei itsekään ole täydellinen.



Myönnän edellämainitun myös itsestäni. Olen myöskin realisti sen suhteen että tässä mielessä kovin monesta tuskin koskaan tulee täydellistä vanhempaa. Itse kuitenkin uskon, että tällaisten piirteiden tiedostaminen ja myöntäminen saattaisi tehdä meistä kaikista hitusen parempia vanhempia ja lapsistamme ehkä aavistuksen verran onnellisempia.

Eiköhän se ole suurimmaksi osaksi sitä, että harva isä on 24h vauvan kanssa kotona isyysloman jälkeen. Jos isä jäisi pienen vauvan kanssa kotiin tai ei olisi äitiä ylipäätään, eiköhän ne vaistot kehittyisi myös miehelle. Kun päivittäin noita tilanteita tulee eteen, että lapsi esim. itkee, niin kyllähän siinä oppii, että mistä se voisi johtua, mitä voisi kokeilla. Mutta jos viettää vain illat ja viikonloput vauvan kanssa ei näitä tilanteita tule niin monta eteen. Oma mieheni on mielestäni vauvallamme vähintään yhtä hyvä vanhempi kuin minä. Äidinvaisto on jotenkin ylimainostettu juttu. Meistä äideista löytyy loistavia vanhempia ja täysiä hirviöitä. On myös äitejä, jotka omivat vauvan niin, ettei isälle jää mitään sijaa ja se on kyllä tosi surullista.

samaa mieltä mm. nipon ja Kamu75 kanssa



miettikääpä myös tätä biologinen / sosiaalinen äiti kysymystä... Tarvitseenko äidiksi tulemiseen liittyä raskaus+synnytys, vai riittääkö halu rakastaa ja kasvattaa?



Monet teistä saattavat tuntea äitejä, joiden lapsi/lapset on huostaanottu tai sijaisperheitä/adoptioperheitä, joissa tämä äitiys ja sen ylivoipaisuus eivät olekaan niin itsestäänselviä kuin perinteisessä äiti+isä+avioliitto+2lasta+kultainen noutaja - mallissa.



suurin osa naisista ja miehista pyrkii olemaan lapsilleen hyvä äiti ja isä, mutta kaikki siihen ei kykene, eikä synnyttäminen tai muut äitiyteen liittyvät seikat sitä muuta.

koska en voi sanoa mitenkään, että minä äitinä tietäisin aina 100% varmasti mikä on vauvan/lapsen paras ja toisaalta taas isä osaa tulkita lasten tarpeita joissain asioissa minua paremmin :)



Olen vauvan kanssa lähes 24h ja lähes aina osaan tulkita itkusta onko kyseessä nälkä, väsymys vai märkä vaippa. Vaan kovin hyvin osaa miehenikin. Toki hän osallistuu vauvan hoitoon melko paljon, vaihtaa vaipat tai lämmittää pullon oma-aloitteisesti, jos vauva sitä vaatii, eikä oleta että minä olen päävastuussa vauvasta. Mies ei myöskään käännä selkäänsä ja jatka uniaan, jos vauva herää yöllä vaan menee lämmittämään pullon tai rauhoittelee lasta sillä aikaa kun minä menen. Imettässä oli toki toisin, mutta silloin vauvat on nukkuneet perhepedissä ja minäkin olen saannut jatkaa unia heti kun pieni löysi rinnan suuhunsa, mitäs siihen miestä herättelemään.



Joskus taas minä joudun kokeilemaan lävitse kaikki temput (tarjoan pulloa, tuttia, vaihdan vaipan, yritän nukuttaa, viihdyttää...) ennenkuin oikea keino rauhoittaa vauva löytyy eli aina en tiedä missä vika. Ja niin joutuu toisiaan toimimaan miehenikin tai sitten yhdessä pähkäilemme että " jaaha, väsymystä taitaa olla kun edellisistä unista on jo aikaa" tai " olisikohan kuitenkin nälkä kun viimeksi söi niin vähän" .



En siis usko että kyseessä olisi mikään äitien erityisominaisuus tai edes äidinnvaisto vaan vanhemmanvaisto. Sitä huolehtii omasta lapsestaan parhaalla mahdollisella tavalla ja keinot tosiaan oppii käytännössä ja kokeilemalla eli isäkin osaa kun saa mahdollisuuden osallistua vauvan hoitoon, eikä äiti omi vauvaa vain itselleen. Tosin aina on olemassa vahempia, niin isiä kuin äitejä jotka eivät ole kiinnostuneita lapsensa parhaasta tai lapsesta ollenkaan vaan oma etu menee sen edelle (esim alkoholi, huumeet, toisilla ihan vain vaikka työ, harrastukset). Jokainen äiti tai isä ei ole automaattisesti lapselleen se paras hoitaja/huoltaja, mutta onneksi suurin osa vanhemmista kuitenkin on.



Täytyy myöntää, että minä aktiivisemmin haen tietoa eri aiheista lastenkavatuksesta ja hoidosta kuin mieheni ja saan sitä enemmän esim neuvolasta, jonne mies harvoin pääsee työnsä vuoksi. Päätökset kuitenkin tehdään yhdessä ja yhdessä keskustellaan esim milloin aloitetaan kiinteät. Ja etenkin lasten kasvaessa joudutaan miettimään kompromissejä kuinka toimitaan, koska kaikesta emme ole automaattisesti samaa mieltä ja yhteinen sävel pitää kuitenkin löytyä, koska lapset ovat yhteiset, eivät äidin omaisuutta.