Pienet asiat ärsyttää kavereissa, onko muilla näin?
Siis nyt tulee juttua tosi pienistä asioista, jotka vaan ärsyttävät minua ajattelemattomuussaan. Olenkohan hieman herkkä? On siis kyse omista kaverisuhteista ja näkemisistä lasten kanssa. Monia " ohareita" tai muuten vain ajattelemattomuutta kavereiden tai lasten kavereiden vanhemmilta on ollut, eivätkä nuo maata kaada, mutta silloin yleensä ärsyttävät. Ovatko nämä tyylit siis normaaleja ja eivät ärsyttäisi muita?
Aikaisemmin kysyin yhdeltä äidiltä olisiko lähtenyt tyttönsä kanssa minun ja tyttöni kanssa Disney on ice prinsessat esitykseen. Sanoi jättävänsä välistä ja katsovansa asiaa sitten seuraavalla kerralla vuoden kuluttua. Nyt kuulin että oli menossa tyttönsä kanssa kuitenkin kyseiseen esitykseen. Hieman kirpaisi tuo ettei seura kelvannut, luulen ettei vaan muistanut kysymääni aikaisemmin. Vastaavasti aikanaan tämä äiti vaahtosi vastavuoroisuudesta lasten kyläilyistä (kun heillä naapurin pojat koko ajan kylässä, mutta heidän poikaa ei kutsuttu näille) ja vuoden verran meni niin että heidän lapsensa olivat meillä usein kylässä, mutta kutsua ei tullut toisinpäin- silloin jotenkin jo nauratti. No nykyään meidän lapset saavat kyllä jo kutsuja sinnekin.
Saman perheen isä (tuon perheen kanssa olemme viettäneet aikaa rannalla ja istuneet iltojakin ja oltu yhdessä reissussakin) on usein jäähallilla, jossa poikamme pelaavat jääkiekkoa samassa joukkueessa. Katsomossa istuu pariskunnan kanssa, jonka on nähnyt pari kertaa vuodessa kummilapsensa syntymäpäivillä, eivätkä ole muuten ystäviä tms. Ei siis tule juttelemaan mieheni kanssa, jonka kanssa on ollut tekemisissä paljon enemmän. Tuntuu jotenkin tylyltä on mielummin puolituttujensa kanssa, eikä edes yritä sen kummemmin olla meidän kanssa tekemisissä.
Sitten on yksi kaveriperhe (he ovat esikoisemme kummeja ja me heidän esikoisensa kummeja), joille ei oikein koskaan sovi näkeminen. Tai siis he tarvitsevat enemmän rauhaa ja vapaata perheen kesken ja kun yritän kysyä kyläilyistä puoleen tai toiseen, niin äiti ei yleensä jaksa (ja tämän syyn uskon sillä tunnen äidin jo ala-asteajoilta). Sitten kun näemme on ihan mukavaa ja heillä lapset ainakin viihtyvät meillä, meillä ei vanhin lapsi oikein enää viihdy kyllä heillä. Näkemiset vaan ovat harvakseltaan, joskus voi mennä lähes puolikin vuotta välissä, kun he eivät niin jaksa. Onhan se tietenkin tuo lapsiperhe-elämä tietyllä lailla rankkaa, mutta heillä ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Se etteivät halua pahemmin nähdä tuntuu välillä siltä etteivät arvosta kovin pitkälle kaveruus/kummisuhdetta.
Lisäksi on yksi perhe jonka kanssa silloin aikanaan ennen lapsia sovimme vuokraavamme mökin juhannukseksi, mutta peruuttivatkin sen vedoten siihen että heille tuli toinen kaveriperhe juhannukseksi kylään. Silloin nuoruudessamme jaksoimme olla miehen kanssa ideaalisempia ja sen jälkeen kun muutimme alueelta, jäi yhteydenotot tuohon perheeseen 2vuodeksi. Aikanaan ottivat itse meihin yhteyttä ja yhteydenpito jatkui lastenkin myötä. Enää eivät ole ihan vastaavaa tehneet, mutta välillä tulee peruutuksia näkemisiin hieman keksityin tekosyin (se on selvinnyt myöhemmin jutellessa mitä oikeasti ovat tehneet). Silloin aina ärsyttää. Ja heillä ainakin äiti on valittanut juuri kavereidensa kanssa samasta tavasta toimia heillepäin mitä he itsekin oikeastaan tekevät.
Sitten on muutamia äitejä joiden kanssa ei olla niin hyviä ystäviä, mutta ollaan joskus nähty lasten kanssa. Nämä äidit ovat sanoneet että kutsuvat vuorostaan meitä kylään, mutta kutsua ei ikinä tulekaan tai sitten puhuvat muita katteettomia asioita. Minua ärsyttää miksi niin pitää sanoa jossei asiaa tarkoita. No ajan myötä yleensä nämäkin sulavat ja hommat alkavat sujua, jos jaksan olla yhteydessä, mutta aikaa se vie vuosia ja turhauttaa.
Näiden ihmisten lisäksi on jämptejä perheitä ja äitejä joiden kanssa sopiminen sujuu ja tarkoittavat mitä sanovat. Että välillä olen oikein yllättynyt kun joku uusi tapaamani ihminen on tälläinen. Saa välillä tietyn uskon palaamaan ihmisten puheisiin. Mutta miksi aika moni perhe tai äiti on ajattelematon noissa ystävyyssuhteissan ja sopimisissaan? Vai onko tuo vaan normaalia käytöstä johon ei pitäisi sen kummemmin reagoida?
Kommentit (5)
Jep ystävät on eri asia kuin tuttavat. Mutta minusta on sama kummista on kyse, niin tietyllä lailla voisi olla huomaavainen toisia kohtaa: Ainakin niin että sanomisiin/sopimisiin voi luottaa.
Tuttavien ei kannattaisikaan antaa sellaista kuvaa että nähdään ja hän soittaa yms. jos ei aiokaan. Mielummin jättää sanomatta. Tuttavien kanssa ei tarvitse myöskään olla ylintä ystävää, mutta voi sitä silti olla huomaavainen toisia kohtaan. On meillä myös sellaisia tuttavia joiden kanssa ei tuollaisia ongelmia ole.
Ystäviltä (tuolta lapsuudenystävältäni) myös odottaisin hieman enemmän, mutta on rehellisesti yleensä sanonut ettei jaksa (tämä jaksaminen tosin tuntuu jo 5v käytön jälkeen hieman menettänyt merkitystään, kun ei ole varsinaisesti masennusta yms.). On minulla muutama ystävä joiden kanssa kyllä yleensä onnistuu näkemiset vaikka heilläkin on pieniä lapsia. Lyhytaikaiset elämäntilanteet, kuten raskaus, rakentaminen, vauva yms. ovat tietenkin ymmärrettäviä, mutta ne eivät yleensä ihan hirveän monta vuotta kestä.
Mietin vain että taidan olla hieman naaivi tai ideaali näiden asioiden suhteen. Moni tuttavallinen ja mukava/sosiaalinen tuttu on juuri tälläinen että puhuu ja sopii, mutta käytännössä homma ei toimi. Ja kyseiset esimerkit eivät olleet kaikki omien ystävien osalta, vaan osassa lasten kavereiden vanhempien- eli tuttavuuksien. Mutta soisin lastenkin pitävän ystävänsä, niin että vanhempien kanssa sopimiset/menot onnistuisivat. Eli siis näiden osalta on kyse lasten ystävyyssuhteista, ei omistani. Jotenkin siis arvostan kai lasten ystävyyssuhteitakin- ehkä turhaan?
Pitäisiköhän luovuttaa näiden lasten vanhempien kanssa joiden kanssa ei oikein suju ja jättää yhteydenotot lasten/menojen osalta? Ja mietin pitäisikö päivittää ystävien osalta hieman heille antamaansa aikaa, niin että ei itsekään tunnu panostavan niin paljon jos toisella ei ole aikaa? Vinkkejä: Luovutanko vai yritänkö pienistä takaiskuista huolimatta? Mitä muut tekevät?
Itse olen ainakin huomannut että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jaksaa sietää " ärsyttäviä" piirteitä toisissa ihmisissä ja sitä enemmän niitä todennäköisesti itselle tulee. Enkä usko olevani ainoa tällainen ihminen. Luulen että ihminen vain on nuorempana enemmän muovautumiskykyinen ja sopeutuvainen ja mitä enemmän sitten näkee, kokee ja löytää niitä omimpia toimintatapoja niin sitä huonommin jaksaa nähdä vaivaa tehdäkseen asiat toisin tai sopeutuakseen erilaisiin mielipiteisiin, asenteisiin ja toimintatapoihin... Sitä en osaa toki kestoa mitä asialle voisi tehdä, mutta ehkäpä näin on käynyt sekä sinulle että ystävillesi.
Toinen huomio on se, että kun ihmiset perustavat perheen, käyvät työssä, lapset harrastavat, omat vanhemmat ikääntyvät ja on ehkä talonrakennusta, kenties sairastamista ym. niin ihmiset saattavat olla ihan oikeasti kiireisiä. Ainakin meillä olisi periaatteessa halua viettää aikaa ystävien kanssa jne., mutta käytännössä sellaisia sopivia välejä on aika vähän ja sitten jos niitä yrittää sovittaa yhteen muiden aikataulujen kanssa niin se on joskus aika mahdotonta ja jo se pelkkä sopiminen ja kalentereiden yhteensovittaminen alkaa ärsyttää...
Tapaamisia " entisaikoihin" verrattuna hankaloittaa myös se, että ihmiset kai keskimäärin ikääntyessään muuttuvat krantummiksi: enää ei tapaamiselle riitäkään mäkkäri tai ostarin grilli vaan kotona pitää siivota ja järjestellä päiväkausia että voi kutsua vieraita ja pitää valmistaa gourmetruokaa. Tai jos tavataan jossain muualla kuin kotona niin sitten pitää olla joku erityinen paikka tai tapahtuma, joka ehkä pitää varata erikseen ja tehdä järjestelyjä, miettiä vaatetusta, järjestää lastenhoito tai raahata ipanat mukaan jne...
Sitten vielä tuohon viimeiseen huomioosi soittamattomuudesta toteaisin, että ihmiset ovat kovin erilaisia. Itse olen kovin huono ottamaan yhteyttä, kutsumaan kylään ja sopimaan tapaamisia. Kyse on varmasti jostain omista traumoistani ja kokemuksistani sekä siitä, että pohjimmiltaan olen ehkä kuitenkin jollakin tapaa hiljainen ja syrjäänvetäytyvä persoona... Minusta tuntuu, että en osaa " oikealla tavalla" ottaa yhteyttä, pelkään sitä että toiselle ei sovikaan tai että toinen ei sitten oikeasti haluaisikaan tulla tai lähteä. Pelkään ylipäänsä ehdottaa asioita. Olen varmaankin juuri sellainen, joka sovin että otetaan yhteyttä, mutta en sitten itse soita kuitenkaan. Se ei todellakaan tarkoita ettenkö haluaisi pitää yhteyttä, mutta en ehkä vain ole riittävän vakuuttunut siitä että toinen haluaa pitää yhteyttä.
Kaiken kaikkiaan siis ihmisten sosiaaliset taidot ovat kovin erilaisia ja nykyinen systeemi ja käytäntö että kaikki pitää aina sopia etukäteen, varmistaa ja soitella vain aiheuttaa sen, että on paljon " helpompaa" vain unohtaa koko juttu ja olla tekemättä mitään. Ja sitten kun ei ole viikkoon saanut soitetuksi ei enää kehtaakaan soittaa jne.. Itse kaipaan jotenkin sellaista entisaikojen välitöntä meininkiä jossa saattoi vain pistäytyä kylään ilmoittamatta.
Ihan lyhykäisesti ärsyttää:
- Se ettei saada kummilapsia muistettua kunnolla edes niitä paria kertaa vuodessa.
- Mukamas ollaan hyviä kavereita eikä ehditä tavata sitten millään.
- Sekä kuvailemasi itsekeskeinen tapaamisten peruminen ja siirtely.
Luotettaviakin kavereitakin löytyy, mutta tässä elämäntilanteessa ei kyllä löydy ymmärrystä näille toisille. En tiedä pitäisikö näitä vielä pitää ystävinään?
huojensi mieltä. En olekaan ainut " outo" tapaus.
Mua on välillä väsyttänyt ihan hurjasti tää pikkulapsielämä... ja se on tiennyt sitä, että oon joutunut yökylävieraita perumaan ja joskus muitakin tapaamisia. Se tietty voi loukata, mutta jos on tosiaan " omilla jaksamisen rajoillaan" niin tosiystävät ymmärtää. Meille on myös tosi tärkeetä viettää perheaikaa, se ei saa jäädä vieraiden/ystävien takia liian vähille. Eli siis sumplitaan tapaamisia niin, että väleihin jää myös hengähdystaukoja.
Tuo on taas asia erikseen, että keksitään tuulesta temmattuja verukkeita ja valehdellaan. Se on kai se mistä se paha mieli tulee, mutta joidenkin on vaikeampaa sanoa, että " oon niin kuitti, että on pakko peruuttaa sovittu juttu" kuin keksiä valkoinen valhe.
Me ollaan kyllä hurjan sosiaalisia ihmisiä ja meillekin on porukkaa yleensä tulossa vähän turhankin kanssa. Joudutaan aika paljon rajoittamaankin tietysti, koska muuten oltais ihan hullunmyllyssä, eikä sekään ole tarkoitus että ystävyydellä väsyttää itsensä... Joten ollaan opittu käyttämään kalenteria. Tälläkin hetkellä on tapaamisia sovittu jopa maalis- ja huhtikuulle, koska muuten ne ei onnistu, jos ei kaikkien kalentereita ole tarkastettu. (Tietty jotkut jutut sopii väleihinkin, mutta tärkeät ihmiset, joilla kaikilla on kiireitä, sovitaan pitkälle etukäteen, että myös toteutuuvat!)
Toinen mikä on ihan ehdoton, että on opittu sanomaan ei kohteliaasti mutta rehellisesti. Vaikka syy olis väsymys/flunssa, niin uskalletaan perua, koska tosiystävyys ei kaadu sellaseen, että suunnitelmat muuttuu. Epärehellisyyteen voi kyllä kaatua! Kaikki ei kuitenkaan meinaa tajuta ihan pientä " ei" :tä, joten esim. yksille yövieraille ollaan jouduttu perumaan moninkertaisesti, mutta heidän suhteen on niin että tyrkyttäytyvät tulemaan välittämättä meidän menoista (uskomatonta, varaavat lomansa ja ilmoittaavat tulevansa!!!), ja muutenkin tuntuu että ystävyys on enemmän heidän mielestään olemassa, kuin meidän mielestä. Eikä edes luoteta heihin, koska on yhteisiä tuttuja ja tiedämme että puhuuvat keskenään. Me siis joudutaan varomaan kaikkia sanomisiamme - ei rentouta vähääkään olla yhdessä!
Eli en osaa sanoa muuta kuin että maailmassa ei ole montaa sydänystävää, niitä suhteita kannattaa ylläpitää! Muut on joskus parempia joskus huonompia elämäntilanteista ja muista yhdistävistä tekijöistä riippuen. Ystävyyttä ei saa vaatimalla, joten keskity enemmän antamiseen, niin ei tule omien odotusten vuoksi paha mieli. Se myös auttaa, jos ajattelee ystävyys-tuttavuussuhteita mielessään eri tasoilla, silloin pitää itsekin tiettyä välimatkaa, esim. avoimuuden jne suhteen, eikä silloin pety niin helposti, jos joku ei olekaan syvän ystävyyden arvoinen pidemmän päälle.
Tää on mun omaa filosofiaa ystävyydestä. Oon joka päivä kiitollinen mun muutamasta parhaasta ystävyydestä. Tuttavuuksia solmin myös jatkuvasti ja pidän niitä suhteita yllä niinkuin jaksan, mutta en esitä sen syvempää ystävää heille yrittämällä syventää suhdetta millään tavalla. Ajan kanssa sitten näkee tuleeko kenestäkään tuttavuudesta oikeaa ystävää. Tuttavuustasolta jotkut yllättäin saattaa siirtyä oikeiksi ystäviksi, mutta sitä tapahtuu harvoin, koska ne tuttavuudet on niin sidoksissa yleensä elämäntilanteeseen, asuinpaikkaan ja muuhun yhdistävään tekijään (esim. lapset tulee toimeen keskenään, mutta kasvaavatkin ihan erilleen myöhemmin...) ja sitten myöhemmin tilanteiden muuttuessa sellanen hurjan aktiivinen yhteydenpito muuttuu jotenkin teennäiseksi. Siis ilo irti tuttavuuksista, mutta älä odota heiltä sellasta mitä vain ystävät voi antaa... :)