Kerran vielä Pojan raivokohtaukset.

Ihana kuulla, että on ihmisiä samassa tilanteessa. Meillä perheessä 5-vuotias poika, joka on luoteeltaan aktiivinen ja vaikutteille altis lapsi. Temperamenttia ja omaa tahtoa löytyy. Poika kävi perhepäivähoitoa nuoremman sisaruksensa kanssa. Tilanne meni vaan pahemmaksi koko ajan. Joka asiasta alkoi raivoamaan. Hoitajat olivat ihan ymmällään. Kotona ei jaksettu muuta kuin huutaa.



Tilanne muuttui, kun meidät pyydettiin juttelemaan perhepäivähoitoon yhdestä konfliktitilanteesta. Poika oli heitellyt tavaroita, huutanut, potkinut sylkenyt ja raivonnut. Meiltä kysyttiin mahd. fyysisestä väkivallasta poikaa kohtaan. Se oli järkytys. Meidän perheessä ei ole fyysistä väkivaltaa, ainoastaan sitä huutamista. Joskus olen saattanut ottaa niskavillasta kiinni, mutta siitäkin on jo aikaa. Mutta mitään lyömistä tms. sellaista ei ole ollut. Kuitenkin päätettiin, että nyt loppui huutaminen. Lisäksi otettiin käytäntöön jäähyt. Huomattiin, että ollessaan poissa meidän vanhempien hallinnasta poika alkaa käyttäytyä miten itse huvittaa. Jäähyjen tarkoituksena oli siis palauttaa poika takaisin meidän hallintaan. Ensin kokeillaan ihan käytännön keinoja, kuten " tehdäänkö yhdessä" ja sitten kaksi varoitusta ja jos edelleen jatkaa raivoamista tms. otetaan jäähylle. Jäähy on paras kun se kestää minuutti per ikävuosi eli meillä sen viisi minuuttia. Lapsen ei tarvitse olla rauhallisena, vaan jäähyn tarkoitus on, että lapsi saa turvallisesti purkaa omat tunteet. Paras jäähy on sellainen, että lapsi on huoneessa ja vanhempi istuu oven takana ja pitää ovea kiinni. Tarkoitus on jutella koko ajan, että lapsi ei tunne oloaan turvattomaksi. Meillä ei tämä toiminut, vaan ainoa keino oli kiinnipitäminen. Ensin tulee armoton vastarinta eli potkiminen ja huitominen, huutaminen, sylkeminen eli raivo, sen jälkeen lapsi kokee vihan tunteet, sitten surua ja lopuksi pelkoa. Jäähyn tarkoitus on siis, että lapsi käy nämä kaikki tunteet sen jäähyn aikana läpi. Ja siihen riittää tuo minuutti per ikävuosi. Jäähy toimi meillä tosi hyvin ja jäähyjä edelleen käytetään jos tarve vaatii. Tärkeää on se, että vanhemmat on pomoja. Lapset yrittävät ottaa vallan itselleen ja rajoja koetellaan. Jäähyt tavallaan myös palauttavat lapsen mieleen, että vanhemmat on ne jotka päättää. Tärkeää on se, että jäähylle ei jätetä lasta yksin. Silloin lapsi ei saa purettua tunteita turvallisesti, vaan joutuu antamaan tunteilleen periksi. Jos lapsi on yksin ei ole sitä vanhempaa, joka lapsen raivon ottaisi vastaan. Lapsen raivolle ei voi olla vihainen. Ja jäähy ei ole rangaistus, vaan palautus takaisin hallintaan. Mutta tiedän hyvin, että se todellakin vaatii vanhemmilta voimia.



Meidän viisivuotias on rauhallisempi kuin koskaan. Olen tosi iloinen, että olen saanut apua. Olen paljon lukenut, keskustellut ja itse tajunnut, miten oikeasti voi elämä muuttua rauhallisemmaksi. Se vaatii paljon töitä, vanhemmilta yhtenäistä linjaa ja yhteistyötä. Mutta lopussa kiitos seisoo!



Toivottavasti tästä jotain ymmärsitte. Jos haluatte kysyä tai joku asia jäi kiinnostamaan. Mielelläni voin omia kokemuksiani kertoa. Tässä sähköposti: mariasusanna74@gmail.com

Poika on tosin jo 4,5 vuotta, mutta edelleen saa hirveitä raivareita, jolloin on ihan poissa tolaltaan ja nyt on alkanut myös purea ja lyödä meitä vanhempia silloin. Joskus otan (tai mies ottaa) tiukasti syliin noissa tilanteissa, mutta poika inhoaa sitä ja raivostuu vaan lisää, enkä mä saa poikaa kunnolla edes pidettyä kiinni, kun niin voimalla raivoaa. Kenenkään kaverini saman ikäinen lapsi ei ole enää aikoihin saanut tollaisia raivareita (jos on koskaan edes saanutkaan), joten vähän ihmeissäni olen, että onko tämä näinkin vanhalla (vrt. 2-3-vuotiaat) vielä ihan normaalia?!

kohta jo viittä vuotta lähentelevä pikkuherra on läpikäynyt ihan samanlaisen vaiheen. Nyt poika on selvästi rauhoittunut, raivareita tulee paljon harvemmin ja lievempänä. Poika itsekin joskus toteaa, että " äiti eikö olekin nyt kivaa, kun minä en enää hermostu ihan jokaisesta pikkuasiasta" . Siis uskoisin, että tuo raivoaminen kuuluu ikään, joillakin se vaan on voimakkaampaa kuin toisilla.



Minäkin luulin aikoinaan, että meidän poika on ainoa 4-vuotias, joka saa raivareita, mutta sitten kun vähän keskustelin tuttujen kanssa, niin kyllä se näyttäisi jokaisella tuon ikäisellä olevan päällä. Ne raivarit vaan tulee yleensä kotioloissa.



Mutta siis meillä nämä raivarit alkavat jo olla enimmäkseen takanapäin. Noiden raivokohtausten aikana meillä kaikista parhaiten toimi se, että ensin poika omaan huoneeseen huutamaan ja sitten kun hän hieman rauhoittui, hänen huoneeseen mentiin asia keskustelemaan läpi ja lopuksi halattiin ja tehtiin sovinto.

Itse olin pienenä juuri tuollainen kamalia raivokohtauksia saava lapsi, ja koin tukistamisen todella epäoikeudenmukaisena. Tavallaan kyseessä oli tuplarangaistus: olin pahoittanut mieleni jo jostain asiasta (ihan oikeasti, en siis kokenut olevani tuhma tms.) ja sitten siihen päälle vielä tukistettiin.



No joo, vanhempi voi tietenkin kokea asian aika eri lailla. :)



Lainasin äskettäin kirjastosta kirjan " Tulistuva lapsi" (Ross W. Greene). Siinä oli ainakin alle kolmevuotiaan uhmiksen kanssa aika huonosti sovellettavia neuvoja (lapsen kanssa tulisi käydä neuvotteluita), mutta peruspointti oli mielenkiintoinen: lapsi tulistuu, koska hänellä ei ole riittäviä taitoja hillitä itseään. Toiset oppivat nämä taidot helpommin, toiset vaikeammin. Kyse ei siis ole siitä, että lapsi olisi tuhma, ja hän myös itse yleensä tietää toimivansa väärin raivotessaan, hän ei vain osaa hillitä tunteitaan.

Moi!



Ihana lukea, että muillakin potkitaan, syljetään, raavitaan ym. Siis sain vertaistukea, ei siinä muuta ihanaa ole... Meidän 3,5-vuotias tempperamenttinen neiti on viime kuukausina alkanut tulistua milloin mistäkin. Tiedän, että ruummillinen rangaistus on laissa kielletty ja että siitä ei johda mitään hyvää, joten yritämme jaksaa muuten. Naama punaisena huutamisestakaan ei ole hyötyä, mutta siihen sorrumme joskus väsyneinä. Parasta kai olisi olla provosoitumatta ja pysyä rauhallisen (hah, kuinka se mukan on mahdollista!) tai sitten se kiinnipito. Yleensä se vain pahentaa tilannetta, joskus olen onnistunut puhumaan tyttärellemme, että hän on tosi vihainen ja että voisin auttaa, jos kääräisen hänet peittoon ja pidän sylissä. Ja joitain kertoja hän on sitä ihan toivonut. Usein (viimeksi pari tuntia sitten) ei sitten auttanut yhtään mikään ja ajattelin ottaa yhteyttä neuvolaan, jos saisin jotain apua. Kuinka pitkään teillä muilla tämä vaihe on kestänyt? Onneksi meillä nykyään jo sentään nukutaan suurin piirtein hyvin, muutoin tätä ei kyllä kestäisi.

En olekaan pitkään aikaan käynyt vauvan keskustelupalstalla. Tänään meillä on ollut aika hankala päivä ja tuntuu että poika on huutanut ja kiljunut joka ikisestä asiasta. Hakeuduinkin keskustelupalstalle vertaistuen toivossa, sillä oman ystäväpiirini jälkikasvuun ei kuulu yhtä räjähdysherkkiä lapsia. Helpottaa kuulla että muillakin... ja että jollakin on jopa menossa ohi. Yritin keskustella neuvolassa asiasta, mutta siellä oltiin kyllä kiinnostuneita äidin jaksamisesta, mutta mitään neuvoja näihin tilanteisiin ei ollut. Itse olen välillä huolissani lapsen mielenterveydestä, kun käytös tuntuu joskus niin äärimmäiseltä. Tekisin mielelläni lapseni kanssa kaikkea kivaa, esim osallistuisin lastentapahtumiin yms., mutta en oikein enää jaksa huutoa ja taistelua julkisilla paikoilla. Rattaista ei voi edes laskea pois kun herra ottaa jalat alleen ja on sekunnissa kadonnut. Tuntuu vain niin turhauttavalta odotella että lapsi kasvaa ja rauhoittuu.

Tulin katsomaan onko kohtalontovereita ja onhan täällä. Tuo juuri , kun ei tiedä miten pitää suhtautua ja pahaa oloaanhan se lapsi siinä huutaa.Oloa, jota ei muuten osaa kertoa. Yksi ystäväni on lasten psykologi ja keroi juuri tuosta viltissä pitämisestä. On kuin kohtu, tuo turvallisen tunteen. He käyttävät sitä osastolla oikein pahoissa tapauksissa. Uskon, että meillä kellään ei sellaisia ole. Mutta keinona varmaan hyvä.. Pitää itsekin kokeilla. Meillä on tänään ollut rauhallista, johtuu kai ? siitä, että ollaan touhuttu koko päivä ulkona kelkkamäessä...( Lunta juuri juuri, että maan peittää. Mutta vielä on iltaa jäljellä...

Voimia meille kaikille ja pärjäillään.

Tosin poika on nyt jo 7v ja erittäin voimakastahtoinen ja edelleen lyö,potkii ja sylkee jos tarpeeksi suuttuu ja siinähän ei paljon mitkään keinot auta kun 7v poika saa semmoisen raivarin,diaknosoitavanakin poika ollut eikä ole, siis mitään muuta kuin uhmaa ja erittäin voimakastahtoinen ja ittepäinen poika.

Nyt nuorempi poika vasta 1v alkaa myös näyttää jo että mitä hän haluaa ja milloin,auta armias jos ei saa mitä haluaa, huutaa ja heittäytyy lattialle itkemään ja murjottaa,joten tullut valitettavasti veljeensä ittepäisyytensä puolesta...

meilla, neiti 3,5.



Nyt on vahan auttanut se, etta mielletaan yhdessa raivari ' kankkarankaksi' (sori, mulla ei aakkosia nappaimistossa), joka on siis ilkea lasten oma noita joka tulee, kun vasy tai nalka. Tassa yksi paiva heti kun lapsi alkoi suuttua, todettiin yhdessa, etta kankkarankka on tullut, ja heitettiin se yhdessa pihaovesta ulos... muttei aina auta.



Ihan hyva kun kirjoititte tuosta kiinnipitelysta tai rauhoittamisesta fyysisen kontaktin avulla. Mulla on intuitiivisesti monen raivarin kohdalla ollut sellainen tunne, etta tytto pitaisi ottaa syliin, mutta olen jarjella ajatellut, etta en ota, koska en halua ' palkita' raivoamista. Olen ajatellut, etta syliinotto raivaritilanteessa lahettaa viestin, etta hyvaksyn raivoamisen ja otan syliin... etteko ole ajatelleet tata?



Mutta raivoava lapsi on jollakin tapaa niin hukassa, etta tunnetasolla minustakin tuntuisi hyvalta tarjota lapselle silloin turvaa ja jutella sitten siita raivon syysta kun lapsi rauhoittunut. Monasti lapselle huutaminen tassa tilanteessa on tuntunut, kuin olisi vain lisannyt syita raivoon ja epatoivoon, niin kuin varmasti onkin.



Mulla on yksi ystava, joka jarjesti lapselle oman ' raivotyynyn' , jota oli lupa hakata kun suututti. Eli viesti oli, etta raivo on ihan ok, sita ei tarvitse tukahduttaa, mutta sita ei saa kohdistaa muihin ihmisiin. Tyynya hakkaamaan siis. Ja etta huutaa saa, mutta pitaa menna kaytavaan huutamaan, niin ettei aidin ja isan korvat mene lukkoon. Kuulemma toimi hyvin. Parasta oli, etta pojan aiti, ystavani siis, kertoi itsekin muutaman kerran 3-vuotiaan poikansa neuvosta, kayneensa hakkaamassa raivotyynya!



Mutta mita lastenpsykiatrit tms asiantuntijat sanovat???

Olen koulutukseni puolesta ollut tekemisissä myös lastenpsykiatrian kanssa ja siellä nimenomaa neuvotaan tuota fyysista rajoittamista (sitä eräskin melko tunnettu lastenpsykiatri on omiinsa soveltanut). Se ei ole palkinto raivoamisesta (lapsihan rimpuilee vimmatusti ja ainakin meillä kiukku aluksi yltyy), vaan tarkoittaa, että aikuinen tarjoaa turvaa lapselle, joka voi itsekin säikähtää aggressioitaan. Kiinnipitoon meillä kuuluu se, että lapselle puhutaan rauhallisesti (itse sanon esim., että " nyt olet todella vihainen, äiti rakastaa sinua ja haluaa auttaa" ). Toistan myös papukaijan lailla lausetta " saa olla vihainen, mutta ei saa satuttaa" . Pahinta, mitä voi tehdä, on menettää malttinsa. Lapsen kannalta on turvallista kokeilla rajojaan ja vaikka raivota hullun lailla, jos lapsi tietää, että vanhemmat pitävät tilanteen hallinnassa ja auttavat, eivätkä jätä lasta, teki hän mitä hyvänsä. Mielestäni raivoavaa lasta (joka on eri asia kuin lapsi, joka on suuttunut, kun ei esim. saa jäätelöä) ei saa jättää yksin raivonsa kanssa. Itse pysyn lähellä, vaikka hän ei kosketusta sallisikaan, ja puhun ajoittain rauhallisesti. Kokeilen välillä myös ottaa häntä syliin ja kun se onnistuu, puhun, että " joko paha olo alkaa mennä pois" tms. Sitten vielä teen jälkipuinnin eli jutellaan lapsen kanssa, mistä hän suuttui, kuinka hän oli tosi vihainen (mutta esim. hienosti ei satuttanut ketään tms.) ja todetaan yhdessä, että taas selvittiin. Lopuksi suukko ja hali.



Ja välillä väsyneenä huudan naama punaisena ja olen menettänyt koko tilanteen.





Nämä vuoden ovat opettaneet melko luoviksi ja mielestäni osaan nykyään puhua kuin Runeberg lasta ohjaillakseni... :)



Voimia kaikille haastavien lasten vanhemmille!

mutta suosittelen sitä vain silloin, kun aikuinen varmasti pystyy tekemään sen rauhallisesti ja viemään loppuun saakka ts. pitämään varmasti kiinni.'



Oma poikani alkoi 3-v. saada raivareita ja kaikki rutiinit muuttuivat hirveäksi tappeluksi. Osaksi syynä oli ikä ja temperamentti (herkkä, mutta tulistuva)mutta myös elämänmuutokset:päivähoidon vaihto, sairastuminen jne.



Eräänä aamuna päätin, että nyt riitti jatkuva tappelu, minä määrään täällä. Olimme taas lähdössä pk:iin myöhässä, kun mikään ei onnistunut. Soitin töihin, että lapsi sairas. Nappasin syliin ja päätin, että pitelen niin kauan, että on varmasti rauhallinen. Kiinnipidossa meni tunti. Puhuin koko ajan rauhoittavasti, kerroin mitä teen ja miksi. Rauhoituttuaan nukahti viereen ja nukkui tunniin verran. Olin vieressä koko ajan ja herätessään huomasin saaneeni pitkästä pitkästä aikaa takaisin pojan, johon minulla oli taas kontakti.



Sinä päivänä seuraava raivari tuli ulos lähtemisestä. Pidin taas kiinni enkä neuvotellut tilanteessa. Raivari kesti puoli tuntia ja meni ohi. Illalla vielä yksi raivari, kiinnipitoa 15 min ja oli ohi. Siitä päivästä alkaen tilanne asettui niin, että raivarin alkaessa nappasin aina syliin ja yleensä selvisimme vartin kiinnipidolla. Kiukutella annoin ilman kiinnipitoa, mutta jos homma jatkui ja alkoi kiihdyttää raivariin, niin nappasin kiinni.



Meillä auttoi oleellisesti. Puhuimme myös usein siitä, miten isommaksi kasvaessaan oppii muita keinoja rauhoittua eikä tarvitse niin paljon aikuisen apua. Vieläkin on kiihtyvää sorttia, mutta pärjää jo paljon paremmin.



Valitettavasti se oma rauhallisuus on kyllä valttia, mutta niin niin vaikeaa välillä.