lapsilla ikäeroa 1,5v. Kokemuksia kaivataan.

Onneksi esikoinen oli jo noin pienenä tosi reipas pikku-neiti ja kuopus ei ollu mikään koliikkivauva tms... Tietysti esikoinen vaati huomionsa ja oli vähä mustasukkainenkin, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä.



Pikkuvauva-aika ei ollu kauhean raskas, kun tuo vanhempikin nukkui vielä aamupäivällä pikku-unet ja iltapäivällä pitkät päikkärit, ja sanomatta selvää että pienempi nukkui tosi paljon. Sitten kun neidiltä jäi aamupäiväunet pois, niin lapset nukkuivat vuorotellen. Mihinkään ei päässy, kun koko ajan oli jommankumman nukkuma- tai ruoka-aika! Lisäksi itsellä ei ollu mitään hengähdystaukoa...



Kuitenkin ehkä vaikein aika oli, kun vajaa 3-v. isommalla oli uhmaa, ja pienempi rupes enemmän liikkumaan ja häiritsi koko ajan isomman leikkejä. Ihan järkyttävää huutoa koko ajan! Pienempi roikku isomman tukassa ja puri ja härnäs, ja isompi löi, puri, raapi, töni, potki takaisin. Sai olla ihan jatkuvana erotuomarina!



Nyt vanhempi on jo 4-v. ja nuorempi 2½-v., niin on vähän seesteisempää. Leikkivät kivasti keskenään, mutta tietysti välillä tulee riitaa. Kiva on kun nuorempikin puhuu jo kunnolla, niin kommunikoivat paremmin. Vaikka ovatkin eri sukupuolta, niin silti niillä on sellainen " symbioosisuhde" . Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti on päivittäin! Kauhulla vaan odotan kuopuksen uhman tuloa...



Minusta 1½ vuotta on ihan kiva ikäero. Ainoa, mikä vähä surettaa, on että vanhemman vauva-aika jäi jotenki tosi lyhyeksi. Hänestä onkin tullut hieman sellainen pikkuvanha, ehkä just tuon takia. Nuorempi sai olla pikkuvauva paljon pidempään...

Ekan ja tokan lapsemme ikäero on 1v 4kk. Tiivistetysti voisin sanoa, että tein silloin tokan vauva-aikana sijoituksen, josta nyt kerään tuottoa. Oli se työlästä, mutta nyt ovat tosiaan kuin paita ja peppu, kaksi poikaa.



Ja kolmas syntyi juuri. Kun hoidan tätä vauvelia, isoveljet leikkivät keskenään. Tietysti joskus tulee riitaa.



Mutta eikö raskainta ole yhden pienen kanssa, kun täytyy yrittää " viihdyttää" ja keksiä ohjelmaa. Tällaisessa hulinaperheessä sitä ohjelmaa tulee ihan itsestään!

Kahdella ekalla ikäeroa 1v2kk:ta. Alku (tai no ehkä ekat kaksi vuotta) oli ajoittain aika hirveää.. Isompikin oli vielä niin pieni että olisi kaivannut ihan kamalasti syliä ja sitten piti vain pienenpää imettää.. Todella usein tuntui että kädet eikä syli vain riitä.. Mutta kyllä siitä kaikesta hengissä selvittiin!!!! Ja nyt meillä 4 ja 5 vuotiaat ovat aivan mahtavat kaverit keskenään!!!! Todella vilkkaita poikia että säpinää riittää!! Lisäksi 6kk pikkupoika ja toisaalta oikein harmittaa että hän ei saa sisarta noin pienellä ikäerolla. Toista kertaa en nimittäin jaksaisi siihen souhun lähteä. Ellei sitten luonto päättäisi toisin..



Mutta voimia sinulle!!! Ota vastaan kaikki apu (sukulaiset, ystävät yms.) mitä vain on tarjolla niin et väsytä itseäsi täysin!!



Tällä hetkellä minä näen pelkästään positiivisena asiana tuo pienen ikäeron. Vaipoistakin päästiin kertaheitolla, pyörällä pojat oppivat ajamaan samana kesänä. Päiväunet jäivät suht samoihin aikoihin..

Nuorempi tyttäreni on nyt 4kk, ja ikäeroa näillä neitokaisilla melkein päivälleen 1,5v. Raskaus oli TODELLA raskas kokemus, vaikka kaikki siis meni hyvin. Väsytti, yökötti, ja väsytti vielä lisää, ja silti piti jaksaa toisen kanssa mennä ihan täysillä, paljon kaipasi vielä syliä ja nostelua, jne.. Mutta kunnialla selviydyttiin - en vaan olisi osannut kuvitellakaan että se voisi olla sellaista " rääkkiä" kun esikon odotus oli niin seesteistä.



Ekat pari kuukautta esikko oli tosi mustis vauvalle, ja aina kun silmä vältti niin kävi vähän hivauttamassa vauvaa. Kaikki oli aina vauvan syytä, ja mikä tahansa meni pieleen, vauva sai tuta sen nahoissaan. Kantoliina olikin ihan must, joskin siitä hankala ettei esikkoa voinut sylissä loudutella kun vauva oli liinassa. Ihan pikkuinenhan se 1,5-vuotiaskin vielä on, joten oli vähän surullista ettei häntä voinut huomioida niin paljon kuin olisi halunnut. Isäntä saikin sitten puuhata ihan tosissaan esikon kanssa. Yritettiin kyllä tehdä esikosta tärkeää, annettiin auttaa vauvanhoidossa yms., mutta eihän se kaikkea pienen tuskaa lievittänyt...

Nyttemmin tuo mustasukkaisuus on pääosin unohtunut - toki pitäisi edelleen päästä juuri sen vanhemman syliin jonka sylissä vauva on, jne., mutta enää ei käydä vauvaan käsiksi. Auttaakin jo ihan innolla: tuo tuttia ja ohjeistaa äitiä jos vauva itkee (" anna tissiä!" ). :) Ja välillä ihmettelee miksei vauva leiki hänen kanssaan. Söpöä...



Yöt meillä meni aika hulinaksi vauvan syntymän myötä, ja lopulta kyllästyttiin ravaamaan huoneesta toiseen ja esikko muutti takaisin meidän makkariin. Väsymys onkin ollut se päällimmäinen tunne tämän vauva-ajan, vaikka vauvamme nukkuukin ihan hyvin. Ekat 3kk olivat pelkkää arjesta selviytymistä, nyttemmin olen vaan oppinut tinkimään monesta jutusta (siivouksesta nyt etupäässä).



Silti koen ettei tämä yhtälö ole ollenkaan mahdoton, päinvastoin aika mukava! Tulipa kerralla vähintään tuplaten lisää haastetta elämään, eikä ainakaan tartte miettiä mitä tekisi! Nyt toisen lapsen kohdalla tietää senkin ettei mikään ole ikuista, ja vaikeatkin vaiheet menevät ohi - se antaa paljon varmuutta ja voimaa arkeen. Välillä sitä huomaa heränneensä pesukarhuna, unohtaneensa käydä suihkussa ja kulkeneensa tukka pystyssä kaupungilla kun ei ole ehtinyt katsomaan peiliin, mutta hittojakos siitä... Lapset sairastavat vuorotellen eivätkä tietenkään nuku päiväunia yhtäaikaa, mutta kaikkea ei voi saada ja mikä ei tapa, kasvattaa. Hulinaa on, mutta olkoon...



Minäkin kehotan ehdottomasti ottamaan kaiken tarjotun avun vastaan - ja pyytämään lisää! Oman arkeni pelastus on esikon hoitopaikka 3x viikossa - pääsen vauvan kanssa kaksin kauppaan ja ehdin tekemään jotain kotihommiakin, joskus jopa jotain omia juttujani (= nukkumaan päikkyjä). Voihan se apu olla jotain muutakin (siivousapua, ruoka-apua, mitä vaan). Yhtään ei hävettänyt soittaa puistokaverille jotta " voisitteko tulla meille illaksi leikkimään, mulla on rintatulehdus ja kuumetta 40 astetta eikä mies ole tulossa ennen yötä, kämppä on räjähdyksen jäljiltä ja esikko hyppii seinille" . Mielellään tulivat ja ilta oli pelastettu!



Että vauhtia ja vaaratilanteita on riittänyt ja tulee varmasti lisää, mutta päivääkään en vaihtaisi pois! Ja uskon vakaasti että vuoden kuluttua mulla on toisiaan viihdyttävä vauhtikaksikko ja pääsen itse helpommalla... :)

Kahden iloisen ja terhaakkan pojan äitinä voin sanoa, että vaikka arki onkin raskasta ja omaa aikaa ei juurikaan ole niin joka päivä nautin pojistamme (2,5 v ja 11 kk).



Kuopus syntyi Haikaranpesässä ja saimme perhehuoneen johon otimme heti isoveljen mukaan. Se oli meistä kaikista äärettömän hyvä kokemus ja alusta asti isoveli oli kaikessa mukana. Olin todella hyvässä kunnossa joten ei tuntunut vaivalta olla kahden pojan kanssa se oli maailman luonnollisin juttu. Vauva-aikana kuopus nukkui paljon ja oli äärettömän rauhallinen joten arki oli normaalia vauvaperheen arkea. Pidin kiinni siitä, että vaikka väsytti ja vauvan imetys vei paljon aikaa kuten hoitaminenkin niin pyhitin aikaa esikoiselle ja kyllä hän sitä kaipasikin. Selkeäsi meillä oli vaihe jolloin oli mustasukkainen vaikkakaan tämä ei silloin vauvan ollessa pieni kohdistunut häneen, isompi ei siis yrittänyt tehdä mitään vauvalle mutta kapinoi muuten. Tilanne helpottui ajan myötä ja kun huomasi, että kyllä meiltä riittää rakkautta ja aikaa ja huolenpitoa kummallekin eikä kumpikaan jää mistään paitsi.



Parasta on ollut se, että isompi on ollut tarhassa kolme kertaa viikossa lyhyitä päiviä mutta nämä hetket ovat olleet aivan ihania. On aikaa olla vauvan kanssa + voi tehdä asioita joita on pakko tehdä. kahden lapsen kanssa olet totaalisesti kiinni arjessa ja kyllä on hullunmyllyä välillä ja pelkkää selviytymistä ajoitta mutta ne ovat vain hetkiä. Isompi saa myös olla mummun ja vaarin luona kerran viikossa koko pitkän päivän ja se on luojan lykky tosiaan. joten kuten muutkin ovat sanoneet niin apua ota vastaan.



Nyt meillä ollaan vaiheessa jossa asutaan kahden leijonanpennun kanssa jatkuvaa nahistelua, välillä riitelyä reluista, toisinaan kivaa leikkimistä ja nauramista mutta myös puremista ja jos ottaa päähän niin pikkuveli kumoon! Pitäisi olla erotuomarin pilli johon viheltää pelin poikki ihan mahdotonta on ajoittan. Mutta huomaa kyllä kuinka pienempi oppii hurjan nopeasti asioita paljon nopeammin kun esikoinen vain matkimalla ja kuitenkin loppupeleissä ovat toisilleen tosi tärkeät ja heti aamulla tervehditään iloisesti ja viiden minuutin päästä pienin isomman alla ja taas huudetaan;) Sitä se on ja kun vielä kaksi poikaa niin menoa riittää muttá en sano että mahdotonta ettei tästä selviä. Päivä kerrallaan ja nautin joka hetkestä kun huomaan kuinka paljon iloa heistä on toisilleen ja vaikka tämä ei todellakaan mene samalla vaivalla kun yhden hoitaminen niin monessa jutussa tässä nyt mennään ja sitten lopulta päästään pikkulasten jutuista eroon ja tulee isompien lasten juttuja ja kaikki aina samaan aikaan ei tarvitse sitten aloitella enää uudellene vauvajuttua. Tässä ainakin on tämä meidän jälkikasvu reippaasti jo kasvamassa.



onnea odotukseen äläkä murehdi kyllä hätä keinot keksii;)

mutta kehotan jo etukäteen miettimään keneltä voi pyytää apua jne. Meillä nyt tyttö 2v2kk ja vauva 6kk. Tämä on ollut todella rankkaa!! Jos olisin etukäteen pystynyt tämän tietämään, en ikinä olisi uskaltanut moiseen ryhtyä... Mutta lapsia ja vauvoja ja perheitä on erilaisia, eivätkä kaikki tietenkään koe asioita samalla tavalla.



Meillä mustasukkaisuus ei ole kohdistunut vauvaan, vaan johonkin muualle. Esim. puurohiutaleet on levitelty lattialle, piirretty seiniin, vedetty vessapaperirulla sileäksi yms yms sinä aikana kun olen imettänyt.



Raskainta on ehdottomasti se, ettei omaa aikaa ole yhtään. Siis ei todellakaan yhtään. Lapset eivät ole missään vaiheessa nukkuneet samaan aikaan ja nyt tuo esikoinen lopettelee kokonaan päiväuniaan. Myös ulkoilemaan on lähdettävä ja aamulla herättävä esikoisen tahtiin. Oli yöllä sitten itse nukkunut tai ei. Kun mies tulee töistä, niin hän hoitaa toisen lapsen. Toinen jää silti itselle. Ajoittain olen ollut todella väsynyt siihen, että koko ajan joku pyytää jotain ja jatkuvasti on joku " iholla" . Olen tavallaan kokenut, että olen joutunut luopumaan itsestäni.



Onneksi miehen kanssa on suhde hyvällä pohjalla ja molemmat ymmärtävät, että parisuhde joutuu nyt odottamaan. Kun ei jaksa eikä ehdi huolehtia edes itsestään, niin ei pysty toista aikuista huomioimaan kyllä oikeastaan mitenkään. Olemme nyt lähinnä työkavereita.



Se auttaa, että ymmärtää tämän menevän jossain vaiheessa helpommaksi ja kaikki apu tosiaan kannattaa ottaa vastaan!! Itse haaveilen tällä hetkellä, että saisin nukkua yhden yön, syödä edes yhden ruuan rauhassa ja käydä saunassa. Ehkä vielä joskus :) Ja tehokkaasti tämä torjuu vauvakuumetta. Ei meille enää vauvoja, koskaan. Se on päätetty!

Meillä on kaksi ekaa poikaa 1v4kk ikäerolla ja nyt on vielä vauva 1,5kk (pojat nyt jo 4 ja pian 3). Keskimmäisen vauva-aika oli rankkaa, sillä vauva itki todella paljon. Muistan siitä vauva-ajasta hämärästi pätkiä sieltä täältä, eli rankkaa oli. Puolen vuoden jälkeen muistan, että helpotti. Omaa aikaa tuolloin vielä osasi kaivata - nyt kolmannen kanssa ei sitä edes enää kaipaa, joten kaikki tuntuu nyt monin kerroin helpommalta...



Mutta nyt pojat on kuin paita ja peppu - molemmat puhuvat huonosti ikäisekseen ja he ovat kehittäneet leikkeihinsä oman kielen. (puheterapialle tarvetta) Kaikki jutut he haluavat tehdä yhdessä ja leikitkin sujuvat ajoittain hienosti. Toki itse toimii erätuomarina edelleen suurimman osan päivää, mutta kyllä pinna ja kaiken sortin kärsivällisyys on kehittynyt. Pojat ovat kaikin tavoin erottamattomat!



Kun keskimmäinen oli hieman alle 2v alkoi poikien yhteistyö sujua ja huomasin, kuinka hyvä ikäero todella on! Nyt tämä vauva kaipaisi myös ikäisensä pikkusisaruksen, mutta kuten joku jo mainitsikin, en taida olla valmis siihen rumbaan uudelleen (pienellä ikäerolla siis)



Kaikkea hyvää ja tsemppiä! Ihan pikkuvauva-aika on todella lyhyt ja kun muistaa karsia kaiken turhan tekemisen (siivoamisen yms) ja olla lempeä itselleen niin kyllä se siitä!

Pistin sulle pari sanaa tuonne odotuspuolen pinoon, mutta nyt tuli yksi asia mieleeni.



Nimittäin se, että arjen ja kaiken sujuminen riippuu ehdottomasti eniten (minun mielestäni) lasten temperamenteista, luonteista. Jos ensimmäinen on haastava luonteeltaan, alkavassa uhmassa, " mustasukkainen luonne" jo valmiiksi ja vauvalla esim. koliikki, on kuvio aivan erilainen kuin jos vauva on helppo ja hyvä nukkumaan ja isompi on omatoiminen, touhukas ja hoivaava.



Jokainen lapsi on kuitenkin yksilö, joten jokaisella perheellä on varmasti erilaisia kokemuksia. Meidän lapset nyt 4v, 2v ja 1vk ja erittäin ihanasti menee. Myös tuon ekan kaksikon kanssa meni helposti. Esikoinen oli kiltti ja hoivaava, nukkui yönsä hyvin ja oli rauhallinen. Vauva taas kova nukkumaan ja hyvä syömään, itkuton ja muutenkin helppo, joten mitään ongelmaa jaksamisen kanssa ei ollut. Nyt tämä ensimmäinen viikko kolmen kanssa on mennyt ihan samalla kaavalla. Isosiskot hoitaa vauvaa ja haluaa halia, mutta leikkivät myöt kovasti jo keskenään jolloin mä voin hyvin imettää rauhassa ja hoitaa vauvaa. Ja tietty vauvat nukkuu nämä ensimmäiset viikot miltei aamusta iltaan, joten senkin takia aikaa liikenee sisaruksillekin ihan normaalisti.



Kun päästää vain sisaruksen/-set hoitamaan vauvaa heti aluksi, ei mustasukkaisuuskaan pääse niin herkästi ehkä valloilleen. Kun antaa isomman sisaruksen pitää vauvaa sylissä, pyytää antamaan vaippaa ja valitsemaan vauvalle mieleisiään vaatteita päälle, hän kokee heti, että saa olla mukana vauvanhoidossa ja että vauva on myös hänen, ei vain äidin ja isin. Imetystilanteissa voi ottaa isomman kainaloon katselemaan kun vauva syö tai vaikka pitämään harsoa kädessään ja välillä pyyhkimään vauvan kasvoja varovasti. Meillä ainakin tytöt tykkäävät hirveästi auttaa. Vievät kakkavaippoja roskiin, tuovat vauvalle leluja jne.



Ja kun vauva nukkuu, pitää antaa sitä normaalia yhdessäolon aikaa myös sisarukselle, tehdä niitä samoja juttuja mitä ennen vauvaakin. Myös esim. kauppareissut niin, että äiti tai isä lähtee isomman kanssa, on tärkeitä sisaruksille. Että saa olla äidin ja isin apuna ja viettää aikaa vain kahdestaan.





Varmasti kaikki menee teilläkin hyvin. Niin sitä sanotaan, ettei luonto anna kannettavaksi enempää kuin mitä yksilö jaksaa. Luonto antoi teille nyt kaksi lasta pienellä ikäerolla, ja vaikka alussa voi olla rankempaa, niin kun lapset kasvavat, heistä on tosi paljon seuraa toisilleen.





Voimia sinulle! Ja tulehan tuonne Pitkiksiin tosiaan kertomaan kuulumisiasi kun ehdit.





Mikaela kera tyttötrion

Paljon olitte kirjoittaneet niistä asioista, joita tässä olen mietiskellytkin. Ja paljon varmasti riippuu vauvan sekä isomman lapsen tempperamentista, miten arki lähtee muotoutumaan.



Pelkään tosiaan eniten sitä, että esikko jää vauvan varjoon, kun aikaa ei jää hänelle enää niin paljon. Esikoinen on ollut kovin huono nukkumaan ja todella herkkä heräämään uniltansa. Herää mm. naapurista tuleviin ääniin. Ja laitokselta tullessaan nukkui kovin kovin vähän. Unet ovat siis 10kk vanhanakin vielä melko haastavia. Ja jos perheeseen tulee vielä samanlainen työläästi nukutettava vauva, niin aikaa ei taida jäädä päivästä ja yöstä muuhun kuin nukuttamiseen ja unen vartiointiin. Mutta turhaanhan näitä etukäteen jännittää. Voihan olla, että tulokas onkin hyvin nukkuvaa lajia. Ja onneksi on ihanat auttavat mummot olemassa.



Mikaela, onnea kovasti perheenlisäyksestä! Oli kiva kun kirjoitit ja kauniisti kirjoititkin. Tulen kurkkaamaan teitä pitkiksiin.



Myttö