Mummo ja pappa liian tärkeitä, äitiä harmittaa?

Mutta koeta nähdä positiiviset puolet (niin kuin itse jo listasitkin niitä), eli että isovanhemmat haluavat viettää aikaa lasten kanssa ja että oikeasti kunnioittavat sinun mielipidettä vanhempana, eli käskevät kysyä sinulta luvan. Tiedän paljon isovanhempia, jotka vähän välittävät vanhempien mielipiteistä ja syöttävät herkkuja pitkin päivää ja muutenkin saa tehdä mitä huvittaa. Se kuitenkin on vanhemman tehtävä asettaa ne rajat. :)

ennemminkin siten, että on rikkaus lapsillesi, että heillä on vanhempiensa lisäksi kaksi niin tärkeää ihmistä elämässään!! Älä suinkaan ole mustasukkainen! Isovanhemmat SAAKIN vähän hemmotella lapsenlapsiaan ja minusta lapsien KUULUUKIN nauttia siitä erikoiskohtelusta, joita he mummilassa osakseen saavat. Vaikka sitten niin, että raivari iskee, kun pitäisi lähteä kotiin.



Minulla on kaksi lasta (5- ja 1,5-vuotiaat), joille niin ikään mummi ja ukki ovat todella tärkeitä. En ole koskaan kokenut, että se olisi minulta mitenkään pois. Päinvastoin, on ihanaa, että lapsilla on niin läheiset välit heihin.



Nauti tuosta tilanteestasi! Monella lapsella ei ole lainkaan isovanhempia tai ei läheskään noin läheiset välit kuin teidän lapsilla!

Luultavasti tunnet turhaan kateutta. Auttaisiko jos keskittäisit ajatukset isovanhempien ja lasten välisen suhteen sijasta omaan suhteeseesi lapsiin. Turha harmitella ja vertailla (ja varsinkin kun miettii mitä lapsesi saavat suhteestaan isovanhempiinsa), vaan keskittyä miten vielä voisit entisestään parantaa suhdettasi lapsiisi, jos asia vaivaa. Jostain lehdestä luin myös että joskus aikuiset saattavat kokea kateutta omien vanhempiensa antamasta huomiosta lapsenlapsilleen ja tuntea sen vääräksi jos ovat itse jääneet lapsena vähemmälle huomiolle. Tästä ei taida teillä olla kyse.



Sitten en tiedä onko tämä ihan oikea paikka kertoa, mutta tuli kieltämättä mieleen oma mummosuhteeni aikoinaan. Minun tilanteeni oli kyllä erilainen ja asuin jopa koko taaperoiän isovanhemmillani, lähinnä käyden vain kotona. Muutin sitten leikki-iässä 3v:na takaisin kotiin. Mutta kyllä koen mummon tärkeämmäksi ihmiseksi elämässäni kuin äitini (vaikka välissä onkin ollut aikoja kun emme ole olleet kovin tiiviisti tekemisissä, mutta aikuisena sen arvostuksen siihen työhön mitä hän teki minun kanssani huomasi). Ja sorry tosiaan, ei ole mitenkään viittauksena että niin olisi teillä ja ei ollut tarkoitus kiertää veistä haavassa. On vain yksi esimerkki ettei kaikki ole aina niin että vanhemmat ovat aina tärkeimmät.

Varmaan olisi minullaki samanlaisia fiiliksiä, jos olisin vastaavassa tilanteessa. Toistaiseksi meidän lapset on vielä paljon teidän lapsia nuorempia (vanhin 3-v), joten en osaa ehkä ajatella, millaista 4-5-vuotiaiden kanssa elämä sitten on, mutta tuo jotenkin pisti silmään, että mummolassa toimitaan eri tavalla kuin kotona ja kun sinä olet mummolassa lasten mukana, joudut tavallaan sitten siihen ilonpilaajan asemaan.

Meillä on vähän ollut isovanhempien kanssa kädenvääntöä yhteisistä pelisäännöistä nimenomaan tv:n katselun ja herkuttelun suhteen. Itse olen ajatellut niin,että mummolassa pätee aivan samat säännöt kuin kotona. Tellua ei tuijoteta tuntitolkulla ja herkkuja ei mätetä naamariin pitkin päivää (eikä mielellään edes joka kyläilyreissulla vaan erittäin harvoin). Näin ollen meillä saa luvan myös mummit ja papat opetella sanomaan lapsille, millon riittää.

Ehkä sinäkin voisit vähän viilata teidän perheen sekä isovanhempien kasvatusoppeja ja pelisääntöjä yhteensopivimmiksi, jolloin ei sinun tarvitsisi aina olla se, kuka kieltää eikä mummola olisi ainakaan siinä mielessä mikään ihmeellinen paikka. Mummot ja papat osaavat kyllä hemmotella mukulat muutenki ku dvd:illä ja karkkipusseilla, läheiset välit syntyvät olemalla läsnä ja huomioimalla lasten tarpeet.

Uuna:

mummo tekee työtä, että saa läheiset välit lapsiin ja koittaa olla heille mieliksi koko ajan. Joissakin asioissa toimii eri tavalla kuin äiti (mistä tulee huono äiti - fiili...) eli kun mummon mielestä näin saa tehdä ja äidin mielestä ei. Mummo sanookin usein kun ollaan perheellä kylässä, että äiti päättää saako dvd:tä katsoa nyt ja äiti päättää saako enää syödä karkkia jne...ja usein olen sitä mieltä, että ei enää ja tuntuu, jotenkin ikävältä olla se kieltäjä.

Meillä lapsi haluaisi mennä aina mummilaan, koska sielä saa herkkuja ja mummilta ja vaarilta saa koko ajan jakamatonta huomiota. Sielä ei myöskään ole samanlaisia rajoja kuin kotona ja siksi minun ei tee mieli lasta viedä mummilaan kun n. kerran viikossa. Kotiin ei haluaisi lapsi koskaan lähteä ja kun ollaan kotona ja sielä on rajat syntyy kamala uhmis-soppa!!! Kauheaa!

Olisi kiva viedä lapsi mummilaan senkin takia, että äippä saisi levätä välillä, mutta ei se ole sen kiukuttelun arvoista..=O(

Toisaalta ihanaa, että lapsella on paljon rakastavia ihmisiä ympärillä! Taitaa tämä mamma olla vaan mummille kade, kun ei sitä itse ole koko aikaa läsnä samalla tavalla kuin mummi, mutta ei se mummikaan varmaan olisi jos olisi lapsen kanssa 24/7. =O)



-Mimma

Ap, kirjoitit etta " KAi ne lapset kuitenkin äidin valitsisi, jos pitäisi päättää." Onneksi, onneksi ei tallaisia valintoja tarvitse lasten tehda eika oikeastaan sinunkaan tarvitsisi edes miettia. Sina olet lastesi AITI ja _varmasti_ heille ensiarvoisen tarkea ja korvaamaton. Usko pois, et varmasti ole kilpailuasemassa isovanhempien kanssa vaikka silta tuntuisi. Noin yleensakaan lasten rakkauden maara ei varmastikaan ole vakio, eli se etta he rakastavat isovanhempiaan ei mitenkaan vahenna heidan rakkauttaan sinuun. Ennen kaikkea nakisin hyvan suhteen isovanhempiin rikkautena lapsillesi. Ja tuonikaiset lapsethan tuppaavat saamaan hepuleita jos mista, ainakin meidan 4,5 vee on noin yleensakin hyvin " muutosvastainen" eli jos ollaan kotona, ei halua lahtea ulos, jos taas ollaan vaikka kylassa, ei halua lahtea kotiin, jne... Eli hanta pystyyn, ja luota omaan aityteesi!



Tuli myos mieleen etta voisiko olla etta mummo pelkaa reaktiotasi ja sen takia " Mummo sanookin usein kun ollaan perheellä kylässä, että äiti päättää saako dvd:tä katsoa nyt ja äiti päättää saako enää syödä karkkia jne..." kuten kirjoitit, eli siis ei halua ottaa sinulta paatantavaltaa lapsien osalta? Ymmarran toisaalta oikein hyvin myos sinua jos sinusta on tylsaa aina olla se joka kieltaa kaiken hauskan; ehka voisit keskustella tasta mummon kanssa ja selittaa taman puolen hanellekin, koska han ei ehka ole sita nain ajatellut?



Noista eri tavoista kotona ja mummulassa: itsellanikaan ei ole maailman paras suhde appivanhempiini, mutta jotenkin mulla menee raja siina etta tehdaanko asioita jotka ovat lapsille vaarallisia/haitallisia vai vaan erilaisia kuin meilla kotona. Jalkimmaista siedan hyvin, ensimmaista en ollenkaan (ja ikava kylla meilla miehen isalla on niin huono arvostelukyky mita tulee lapsiin etta jopa kaikki sen puolen sukulaiset, anoppi ja mies mukaanluettuina, ovat kanssani samaa mielta etta appea ei saa jattaa yksin lasten kanssa edes hetkeksi...). Luulen myos etta lapset oikeasti ymmartavat sita etta joka paikassa ei ole samat saannot, ainakin meidan tarhalaisille on sanomattakin selvaa etta tarhan ja kodin saannot eroavat joissain asioissa paljonkin.

koet mustasukkaisuutta lapsista. Eipä ole kiva olla se ainoa " ilon pilaaja" . Kannattaisi varmaan kertoa isovanhemmille, millaiset periaatteet sulla on rajojen laittamisessa, jotta osaavat asettaa rajat samoihin kohtiin. Toisaalta on hyväkin, että mummu on kysynyt sinulta, miten toimitaan, ettet joudu kieltämään kivoja asioita vastoin mummun ja papan tekemiä lupauksia. Hankalampaa olisi, jos he olisivat sinun mielipiteitäsi vastaan, mihin itse olen sukulaiskylässä törmännyt eli sanotaan, että " saahan sitä kyläpaikassa..." . Toivottavasti lastesi isovanhemmat eivät tarkoituksella jätä sinua kieltäjän rooliin ja kalastele lasten suosiota sinun kustannuksellasi. Oma anoppini juuri hiljattain sanoi yhdestä lapsenlapsestaan, että hän viihtyy hyvin mummulassa ja että lapsen äiti on mustasukkainen siitä. Rivien välistä saattoi lukea, että mummu olikin siitä mielissään. Anopin ja miniän välillehän saattaa muodostua kilpailutilanne lasten suosiosta. Voisin kuvitella, että itse tuossa sinun tilanteessa kokisin myös jääväni äitinä kakkossijalle, vaikka varmaankin todellisuudessa olet lapsille tärkein ihminen (isän rinnalla). Itse olen välillä kokenut mustasukkaisuutta lapsestani hänen isälleen, kun välillä tuntuu siltä, että lapsi tykkää enemmän isästään kuin minusta. Toisaalta olen todella iloinen siitä, että lapsella on niin mainio isä.

MEillä myös mummo on lasten supersuosikki, eikä se häiritse minua lainkaan. Kuitenkin on niin paljon aikaa olla lasteni kanssa ja tiedän kyllä että omat vanhemmat on lapsilleni tärkeimpiä. Kun mummo tulee, hän on yökylässä ja nukkuu lasteni huoneessa, pesee heidän hampaat, lukee unisadut ja saunoo ym. on heidän kanssa joka tilanteessa ja minusta se on mukavaa. Ei se ole keneltäkään pois jos lapsella on paljon tärkeitä aikuisia. Tosin meidän mummo asuu 200 km:n päässä eikä ole joka päivä lähettyvillä, tosin käy meillä noin joka toinen viikonloppu yhden yön reissulla joten aika usein kuitenkin.



Se on tärkeetä että isovanhemmat uskoo vanhempien määräämät säännöt. Eihän niitä tarvisi noin esittää että äiti päättää syötkö karkkia jne, vaan voisihan mummo sanoa itsekin että ei enää kun kerran tietää ettet hyväksy jatkuvaa telkkarin tuijotusta ja karkin mässäystä , silloin mummo ja pappa olisi vastuussa asiasta eikä tulisi tuollaista asetelmaa.

Mua vähän suretti kun luin viestiäsi ja vastauksia...Mun äiti (joka oli maailman paras tyyppi ja kaipaan sitä pirusti) kuoli kun mun tyttö oli vähän vajaa 6kk. Siinä meni maailman paras mummi. Toinen mummi (luonnollisesti miehen äiti ;)) elää jotain hormoonimyllerrystä vanhoilla päivillään sovitellen yhä pienempiä ja tiukempia vaatteita päälleen ja käy uuden miesystävänsä kanssa kääntymässä pikaisesti kahvilla ehkä kerran kolmen kuukauden välein..=/ Asutaan mun isän lähellä ja papasta onkin tullut tytölle tärkeä ihminen ja rakastaa touhuamista hänen kanssaan. Toinen ukki asuukin perheineen vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä ja näemme heitäkin suhteellisen harvoin.



Vuodatuksesta asiaan: joku taisi sanoakin, että isovanhemmat ovat rikkaus pienen elämässä (ja luonnollisesti sinunkin=)). Nauti heistä ja anna heidän hemmotella ja hellitellä lapsiasi! Rakkautta ei voi olla liikaa lapsen elämässä ja kysehän ei ole mistään kilpailusta..=) On mahtavaa, että on välittäviä ihmisiä ympärillä..=)



t. poppis ja Emiliina 1v

Otsikolla tarkoitan sitä, että jos joku tuntuu pahalta, niin se vaan tuntuu. Eli tunnetta ei voi kieltää vaan se on sulle ihan todellinen tunne. Oon joskus tän sisäistänyt jossain parisuhdeluennolla, että toisen tunnetta ei saisi mitöidä. Ehkä tärkeintä yrittää käsitellä itselle, että miksi tunnet mustasukkaisuutta isovanhempaa kohtaan ja voiko asialle tehdä jotain.



Mulla on itellä pikkasen sama ongelma anoppiani kohtaan. Appivanhemoani asuvat lähes 400 km päässä. Näemme noin 1-2 kk välein. Yleensä viikonlopun mittaisen ajan vähintään kerrallaan, mutta joskus olemme heillä tai he meillä jopa 2 viikkoa putkeen (mikä tuntuu minusta kyllä ikuisuudelta!). Mummu antaa lapselle (nyt noin 2-vuotias) paljon huomiota ja niitä herkkuja myös joka välissä. Harvemmin suoranaisesti arvostelevat kasvatustapaamme tai kieltojamme, mutta sitäkin kyllä tapahtuu. Eniten arvostelevat vävyään, ja tämä tapahtuu lähes kokonaan hänen selkänsä takana. Eli kyllä tunnen arvioivat katseet jatkuvasti omassakin selässäni. Eniten minua siis ärsyttää anopissani hänen vallanhalunsa ja kaikkitietävyytensä ja sitten kyllä tuo lastenlasten paijaaminen ja terve olla " se rakastetuin henkilö" lapsille. Myös jatkuva lahjojen antaminen ärsyttää. Välillä tekisi mieli sanoa päin naamaa, että " hanki oma elämä" .

Mua helpottaa, kun prosessoin ajatuksia itekseni, että miksi koen niinkuin koen. Kun asiat selkeytyy omassa päässä, niin vaikeetkin hetket on helpompi kohdata. Lisäksi on minusta tärkeetä, että pystyy puolisoina puhumaan aiheesta kutakuinkin avoimesti ja saa tukea.



Mä oon löytänyt syitä tuntemuksiini:



- Kemiat ei oikeen pelaa anopin kanssa. Syynä luonne ja kulttuurierot (hämäläinen/savolainen).

- Omassa lapsuudenkodissa ei oli aika vähän syliä ja vanhemmat ei ollu kovin kiinnostuneita meistä, kaikki meni " omalla painollaan" . Olivat kyllä paljon kotona ja perusturvallisuus oli oikein hyvä. Tästä johtuen musta on ehkä tullut sellanen, että haluan pärjätä omillani enkä oikein siedä toisten sotkeutumista omiin asioihini.

- Lahjojen antamisessa ärsyttää se, että tuntuu, että hän haluaa ostaa lapsilta ystävyyttä. Meille hän tuo myös ylenpalttisesti monenmoista, ja tunnen jatkuvasti olevani velassa heille. Omassa lapsuudenkodissa lahjat olivat minimaalisia, eivätkä he edelleenkään anna meille kuin ihan pieniä lahjoja esim. jouluna (puhutaan ehkä noin 20 e lahjasta, appivanhemmat satsaavat meille 200 e joululahjoja + kaikenlaista pitkin vuotta). Enää en osaa olla ollenkaan kiitollinen vaan lähes töykeä, mikä varmaankin näyttää siltä, että en ole mihinkään tyytyväinen..



Huh-huh, jopas tuli kirjoitettua. Että niinkuin näkyy, kohtalotovereita löytyy ;)

Tästä keskustelusta tuli mieleen tapaus muutaman kuukauden takaa, kun parivuotiaani sairastui kesken hoitopäivän. Hain pojan hoidosta ja mumminsa tuli hoitamaan pariksi tunniksi ennen lääkäriin lähtemistä, että pääsin hoitamaan kesken jääneen homman loppuun. Mummi on pojalle tosi tärkeä ja joskus poika on yrittänyt esittää, että on paljon mieluummin mummin kuin äidin kanssa.



Vaan mitä tapahtui, kun tulimme lääkäristä ja pistimme väsynyttä poikaa unille. Poika lähetti mummin pois huoneesta. Vain äiti kelpasi, kun oli kurja olo.



Ja toinen juttu...



... yleensä poikaa ei saa millään mummilta lähtemään, mutta kun olin ollut kokonaisen yön poissa kotoa (poika kahden isänsä kanssa) ja seuraavan päivän mummilla, niin ei tarvinnut poikaa kotiin maanitella. Riitti kertoa, että äiti on palannut.

tylsäksi niuhottajaksi. Ettei vain teillä olisi käynyt niin?

Itselläni oli anoppini ja hänen tyttärensä kanssa vastaava tilanne, kuin mistä katve tuossa alla olevassa lainauksessa kertoi.

Etenkin juuri miehen sisko kilpaili vahvasti lasten suosiosta, ja aina jos jotain olisi joutunut kieltämään - se olikin äidin tehtävä. Jolloin äiti sai lapsilta haukut ja marinat ja rakas täti kylpi suosiossa:(

Etenkin kun paljon oltiin tekemisissä, näitä tilanteita tuli viikkotasolla lukemattomia, ja lopulta itselle jäi tunne että vain täti ja mummo olivat kivoja ja tärkeitä, äiti oli ' tyhmä kieltäjä' ja ' taloudenhoitaja' . Jolla ei muuta virkaa sitten ollutkaan. He luistivat minun ja mieheni lapsille asettamista säännöistä mennen tullen, karkinsyönnissä, lelujen ostamisessa ja vähän kaikessa mentiin lopulta heidän säännöillään.

KUNNES, pinna paloi meiltä vanhemmilta ja nyt ei sitten olla enää missään tekemisissä. Tuli sanottua asiat paikalleen.. Oltiin tosin nätisti yritetty sanoa jo lukemattomia kertoja, ilman tulosta.

Toivottavasti muiden sukulaiset uskoisivat hyvällä.

katve:

Toivottavasti lastesi isovanhemmat eivät tarkoituksella jätä sinua kieltäjän rooliin ja kalastele lasten suosiota sinun kustannuksellasi. Oma anoppini juuri hiljattain sanoi yhdestä lapsenlapsestaan, että hän viihtyy hyvin mummulassa ja että lapsen äiti on mustasukkainen siitä. Rivien välistä saattoi lukea, että mummu olikin siitä mielissään. Anopin ja miniän välillehän saattaa muodostua kilpailutilanne lasten suosiosta. Voisin kuvitella, että itse tuossa sinun tilanteessa kokisin myös jääväni äitinä kakkossijalle, vaikka varmaankin todellisuudessa olet lapsille tärkein ihminen (isän rinnalla).