Äitiys ja häpeä, tabuko?

itse kolmen lapsen äitinä (16 v, 4 v ja 2,5 v) joutunut tilanteisiin jos toisiin, julkisillakin paikoilla.

Toki välillä " hävettää" ja nolottaa, suututtaa ja naurattaakin, mutta yritän aina ajatella, että muillakin on tämmöistä ;)

Perin tavallista JOKAISESSA perheessä, enemmän tai vähemmän, useammin tai harvemmin.



Toiset sen pystyvät myöntämään, toiset yrittävät esittää, että omat lapset osaisivat käyttäytyä AINA hyvin.

JOKAISELLA meistä, niin aikuisilla kuin lapsillakin, on huonoja hetkiä, joten....ihmisten pitäisi paremmin ymmärtää...



Meillä yksi murkku, ja kaksi uhmaikäistä, joten arvata saattaa, että on niitä keljumpiakin päiviä.



Annan itselleni " luvan" olla vihainen lasten tempuille ja kiukutteluille, ja yritän puhumalla selvittää rauhoituttuamme, että noin ei kuuluisi käyttäytyä, joskus viestini jopa menee perillekkin ;)



Vanhemmuus on haastava tehtävä, ja vaatii varsin pitkää pinnaa :)

Et taatusti ole yksin ajatustesi kanssa....

Lapset saattavat tehdä ja keksiä asioita ja en häpeä lasten tekemisiä, se on normaalia. Esim. jos kaupassa tulee joskus huutoa, niin ei minulle tuota tuskaa napata lapsi syliin ja kävellä kaupasta pois (joskus seuraan huvittuneena toisten äitien käytöstä lasten ollessa hankalia). Periaatteessa osaan siis hanskata lasten käytöksen ja siitä en tunne mitään hävettävää. Mutta joskus kun olen liikenteessä ja en itse jaksaisi ja käyttäydyn vähemmän aikuismaisesti lasta kohtaan (tiuskin ja sanon pahasti), niin sitä häpeän ja paljon. Tätä häpeän tunnetta en osaa sitten niinkään käsitellä. Näitä tilanteita ei ole onneksi ollut monta, mutta ne muistan aina vuosienkin kuluttua ja häpeän niitä edelleen.

Tajusin juuri, että ei mua hävetä yhtään. Mua väsyttää, ja rasittaa. Mutta ei mua hävetä. Lapset ovat lapsia, ja meidät ainakin tunnetaan kaupassa sekä hyvässä että pahassa.



Joskus väsyneenä tekisi kaupassa mieli antaa kiljuva kekara, ostokset, rahat ja osoite jollekin luotettavan näköiselle tädille ja sanoa, että nyt mä en vaan enää jaksa. Voitko hoitaa nämä kaikki tähän osoitteeseen. Mun täytyy nyt vähän levätä ja rauhoittua.



Myöskään marttyyriä en itsestäni kauhean usein löydä, vaikka yksinhuoltaja olenkin. Mä usein säälin itseäni ja säälittelen itseäni, mutta lapselle tulee harvoin oltua " kylmä" . Ja säälin itseäni muista asioista kuin siitä, että minulla on lapsi tai lapsi on tollo. Yksinäisyydestä, ja raskaasta työ-tarha-kauppa-koti rumbasta tulee joskus sääliteltyä itseään.



Tottakai lapsi käy hermoon, ja kaikenlaisia tunteita tulee pintaan. Mun keino selvitä on karjaista kunnolla, että " nyt ärkele olet kunnolla" , jonka jälkeen pääsee aika helposti takaisin rauhalliseen naputtavaan käskemiseen. Nalkuttaminen lapselle joskus harmittaa kovin.



Jokaisella meillä on omat defenssimekanismimme, ja niiden kanssa on hyvä oppia elämään. Häpeä on kauhean kuluttavaa, joten sitä voisi harjoitella kääntämään johonkin muuhun tunteeseen. (helpommin sanottua kuin tehty)

Minulla on kaksi lasta ja heidän kanssaa vastaavia tilanteita on tullut vastaan jo jonkin verran. Jos esim kaupassa tulee raivokohtaus ja ihmiset katsovat olen ajatellut sen niin että KAIKKI joilla on omia lapsia tietävät mitä tilanteessa tapahtuu ja se on sattunut HEILLE KAIKILLE. Ja heille, joilla omia lapsia ei vielä ole, tilanne selviää ihan varmasti jos lapsia saavat. Ja loppujen ei tarvitsekaan ymmärtää sillä he eivät todellisuudessa tiedä millaista on olla äiti kiukkavan lapsen kanssa. Eli sillä eliminoin stressit ja paineet tilanteen olessa käynnissä. Sinun ei tarvitse hävetä lapsesi käytöstä sillä ihan varmasti jokainen lapsi käyttäytyy joskus niin. Siinä tilanteessa huomaat vain oman lapsesi huonon käytöksen ja vertaat sitä muihin lapsiin. Näin on käynyt itsellenikin ja olen myös ollut tilanteessa jossa viereisessä kassajonossa olevan lapset ovat olleet hankalia ja omani niitä hienosti käyttäytyviä. Voin lyödä pääni pantiksi että ei ole lasta joka olisi aina kiltisti ja tottelisi ja toimisi niinkuin vanhempi ajattelee. Älä lannistu tästä teidän vastoinkäymisestä ja turhaan häpeät lapsesi käytöstä, hän on vasta LAPSI ja toimii vaistojen varassa. Jos jokin ei miellytä, hän huutaa koska ei osaa kommunikoida vielä muuten. Äitiys vaatii ymmärrystä vaikkakin se on vielä tässä vaiheessa aika yksipuolista, ehkä lapset ymmärtävät sitten meitä kun kasvavat isommiksi.



tsemppiä sinulle!

Aloin oikein miettimään omaa suhtautumistani lapseeni. Itse asiassa useimmiten kun lapseni on saanut kyseisen raivarin niin olen suhtautunut asiaan huvittuneesti. Tällä en tarkoita sitä, että näyttäisin sen lapselleni vaan olen varmaan sellainen luonne etten helposti hötkyile.



Minulla on sellainen ajattelutapa, että lapsi on niin oma erillinen persoonansa, että häntä ei välttämättä edes pidä muokata muuten paitsi tietysti normaaleihin käyttäytymissääntöihin. Toki itsekin joskus väsyneenä hermostun, mutta olen oivaltanut sen että lapselta ei pidä odottaa kiitollisuutta vasta kun aikuisena jolloin hän on itse sisäistänyt millainen maailma oikein on. Esimerkiksi kun olemme viettäneet todella kivan päivän vaikkapa huvipuistossa ja lapsi alkaa kiukutella poislähtiessä rankasti niin osaan ajatella että lapsen ei kuulukaan tuntea vielä niin pienenä kiitollisuutta siitä että hänelle on järjestetty jotain kivaa, vaan että se on lapsen mielestä niin kivaa ettei hän haluaisi lähteä.



Auttaisikohan joidenkin lapsen maailmaa käsittelevien kirjojen lukeminen. Ainakin eräs kaverini sanoi että hän ymmärtää lapsensa sielunmaailmaa paremmin kun hän oli lukenut pari aihetta käsittelevää teosta.



Tsemppiä

Hei!



En minä suuremmin kiinnitä huomiota siihen mitä muut tilanteesta ajattelevat. Moinen kuuluu lapsen kehitykseen ja jokainen sen jollakin tasolla kokee oman lapsensa kanssa.



Toki koetan opettaa lasta käyttäytymään oikein erilaisissa tilanteissa ja toisaalta koetan välttää tarkoituksellisesti esim. viemästä erittäin väsynyttä lasta pitkälle kauppareissulle.



Eli jos muksu kiljuu kaupassa niin sitten kiljuu. Kyllä lapset pikku hiljaa oppivat, että kiljumalla ei asioita edistetä ja kiljunta vähenee. Jos siinä sitten joku asiaa ihmettelee niin ihmetelköön.



En odota lapsen olevan kiitollinen siitä mitä teen hänen hyväkseen, sen lapsi ymmärtää sitten kun hoitaa omia lapsiaan. Ehkä hyvässä lykyssä joskus aikaisemminkin.



Eli jos muksu heittäytyy kassan vieressä lattialle kirkumaan niin nostan hänet kainaloon ja hoidan asiani mahdollisuuksien mukaan loppuun. Kun muksu rauhoittuu niin keskustelen hänen kanssaan asiasta ja kerron miksi käyttäytyminen ei ollut sopivaa ja miten asiat pitäisi hoitaa.

Esikoisen ensimmäisen uhman kohdalla tunsin aivan samoin kuin sinä! Häpesin (niin itseäni kuin lastanikin) ja ajattelin, että eihän muiden lapset näin käyttäydy...mitä teen väärin....olenko huono äiti jne. jne. Ja olin 100% varma, että olen maailman ainoa äiti jonka lapsi käyttäytyy näin!!!!! Tunsin selässäni miljoona tuomitsevaa silmäparia enkä oikein tiennyt miten toimia. Juu-u, kuulostaa nyt todella typerältä, mutta myönnän!!



Mutta siihen se sitten jäikin...kaikkeen tottuu näköjään =). Nyt kun lähden esim. kauppaan kahden uhmaikäisen kanssa, osaan suhtautua tilanteeseen paljon paremmin. Eli minulla ainakin kokemus toi varmuutta ja osaan toimia pattitilanteissa mielestäni hyvin =). Erilaiset opukset jotka käsittelivät lasten uhmaa ja käyttäytymistä, olivat myös suurena apuna...pääsi vähän sisälle siihen lapseen, mitä siellä oikein tapahtuu =) !EIKÄ ENÄÄ HÄVETÄ YHTÄÄN (ei oma, eikä lapsen käytös)!



Ennen lapsia minulla ei ollut kokemusta lapsista enkä tiennyt mitä uhmaikä voi edes tarkoittaa...edes lievimpänä...voi että sitä shokkia = ) !! Mutta nyt siis odottelen kolmatta turvallisin mielin, joten mitään traumaa ei päässyt syntymään, = ) hehheh!!



Mutta esim. mieheni joka käy todella harvoin lasten kanssa esim. ruokakaupassa ei osaa vieläkään suhtautua julkisiin hermokohtauksiin...eli siinäkin uskoisin, jos mieheni joutuisi päivittäin tai edes viikottain liikkumaan lasten kanssa kodin ulkopuolella, hänkin tottusisi siihen, eikä hermoilisi turhia. Lapsetkin osaavat käyttää hyväkseen vanhemman hermostunutta ja avutonta olotilaa (tällä tarkoitan siis kokemattomuutta, mieheni on niin paljon töissä ja lasten kanssa yleensä vain peuhaa ja leikkii, eli eipä siinä isille kerkiä uhmistellakaan...ehkä jos koko viikonlopun on kotona niin sitten).



Eli en oikein muuta voi sanoa kuin että tsemppiä ja kyllä se siitä...ja jos se nyt yhtään helpottaa..kanssasisaria löytyy varmasti pilvin pimein!!!! Ja ne tuijotavat katseet siellä kaupassa ovatkin usein sympatia katseita!! Itse ainakin tunnen suurta sympatiaa jos törmään äitiin ja raivoavaan lapseen!!! Hyvää syksyä!!!!

kasvatettu lapsena? Häpeällä ja syyllisyydentunteella kasvattaminen on tyypillistä suomalaista kasvatusperinnettä. Olikohan se MLLn nettisivuilla, missä oli tosi hyviä pohdintatehtäviä ja tekstejä liittyen just näihin vanhemmuuden aiheuttamiin tunteisiin ja oman lapsuudessa imetyn kasvatuksen vaikutuksesta nyt omaan vanhemmuuteen.



Kannattaa koettaa pohtia, mistä se häpeä nousee - lapsen kiukkamisessahan ei oikeasti ole mitään hävettävää. Itse olen paljon työstänyt näitä vanhemmuuden nostattamia tunteita ja aika usein jäljet johtavat sylttytehtaalle eli omaan lapsuuteen. Hyvä tiedostaa, ei siksi, että haluaisi jotenkin syytellä omia vanhempiaan vaan siksi, että voisi vapaammin valita, mitä kasvatustapoja haluaa itse välittää eteenpäin.

Siinä vaiheessa, kun meidän esikoinen oli suurin piirtein vuoden vanha, saatoin etukäteen pelätä hankalia tilanteita ihmisten ilmoilla. En ollut tottunut niitä hoitamaan enkä myöskään tiennyt, miten tilanne päättyy ja päättyykö se. Oma tottumattomuus ja epävarmuus oli meillä se tekijä, joka laukaisi sen, että mua hävetti, jos tilanne ei pysynyt mun hallinnassa = lapsi käyttäytyi epäsopivasti.



Nyt tyttö on reilut 2 vuotta vanha ja hankalia tilanteita tulee ihan yhtä lailla. Nyt vain mulla on niin paljon enemmän kokemusta siitä, miten pitää toimia, että ei kyllä hävätä enää yhtään. Tiedän ja tunnen tyttöni, tiedän, miten kohtaus etenee ja osaan aika hyvin ennakoida niitä. Pyrin välttämään kaupassa käyntejä väsyneenä/nälkäisenä, jolloin huono käytös yleensä saa vallan. Olen myös niin vankkumaton, että esim. ostoskärryistä ei nousta pois, koska minä sanon niin. Näissä säännöissä olen täysin valmis menemään vaikka huudatukseen asti, tosin sitä ei ole koskaan tarvinnut toteuttaa. Tyttö kai aistii äitinsä päättäväisyyden...



Toki olen _useita kertoja_ kantanut lattialle heittäytyneen tenavan kainalossa autolle. Ja eihän siinä mitään hävettävää ole. Yleensä totean, että " jaahas, tällaista siis tällä kertaa" ja kopsautan lapsen kainaloon. Ihmiset ympärillä hymyilevät pelkästään myötätuntoisesti, yleensä kaikki ovat tietoisia siitä, että lapset ovat lapsia ja käyttäytyvät välillä tosi huonosti. Ja onhan niitä jopa huonosti käyttäytyviä aikuisiakin... :-) Etsi oma vahvuutesi, harjoittele näitä hankalia tilanteita jo kotona ja opi olemaan pomona tilanteessa, silloin häpeän tunne katoaa.

Nyt osaan jo nauraa meidän muksun episodille ja omalle reaktiolleni. Oikeasti soitin nyyhkyttäen miehelleni töihin kotiin palatessa...Kaikki varmaankin johtuu siitä, että tähän saakka kaikki kokemukset " ulkomaailmassa" liikkumisesta ovat olleet näitä - ompa suloinen vauva, lirkun lirkun - juttuja, ja vauvan kanssa on ollut helppo ja mukava liikkua. Nyt sitten oma tahto alkaa taaperolla puskea esiin aika voimakkkaastikin ja tilanne on ihan erilainen.

Luulen, että kokemus tekee minustakin konkarin ja oikeasti on ihanaa, että lapsen kasvua seuratessa saa itse kasvaa samalla ainakin saman verran. Kasvatusopuksia on tullutkin jo luettua ja tosiaan, omaa kasvatustani pohtiessa huomaan tulleeni kasvatetuksi häpeällä ja syyllisyydentunteella kuten lempiesteri kirjoititkin. MLL:n sivut vaikuttivat hyviltä, täytyy paneutua oikein ajan kanssa, kiitos!

Moi



LUulen, että ei ihmiset oikeasti kauheasti arvostele (vaikka itsestä niin saattaa tuntua).

En ainakaan silloin kun omia lapsia ei vielä ollut, ikinä ajatellut, että onpa huono vanhempi jos lapset saivat raivokohtauksia.



Ennemminkin saatoin kyllä ajatella vanhemmista huonoa, jos nämä eivät ymmärtäneet että lapset saavat kohtauksia, ja olivat sen seurauksina liian lepsuja (=suostuivat vaikkapa karkkivaatimuksiin) tai eivät laittaneet illalla nukkumaan lasta sen takia, että lapsi halusi valvoa.

Niinhän vauvat usein tekevät! kyllä sen muut tajuavat.

myös monimutkainen tunne.



Jotenkin kuvaamissasi tilanteissa ajattelisin että se " kypsyminen" kohdallasi olisi sinne suuntaan että kykenet erottamaan että lapsi on erillinen ihminen symbioosista huolimatta. parhaallakaan kasvatuksella et voi loihtia lapsestasi oman ideaaliminäsi mukaista " tuotetta" , vaan lapsella on kohdusta asti oma temperamentti ja omat tunteet, tarpeet jne. Lapsi ei ole äidin minän jatke.

Ja tuosta kadehdinnasta, sekin on varsin ymmärrettävää, mutta vaikka se toinen rauhallinen lapsi SIINÄ tilanteessa näyttää ihannemuksulta, hänessä voi olal sen seitsemän piirrettä joita et sietäisi suin surmin.



Muista, että nää uhmakohtaukset yms ovat sinänsä tervettä ja asiaankuuluvaakin käytöstä, ja siinö ollaan läsnä ikäänkuin ihmiseksi kasvamisen alkulähteillä, rajoja, turvaa ja ympäröivää yhteiskuntaa ja sivistystäkin opettamassa ja opettelemassa. Yritä pyrkiä pois ajatusmallista että ne ovat " ylimääräinen häiriö ja lisä" , vaan muistuta itsellesi että nämä ovat oleellisia tilanteita. Oikein odota seuraavaa, ja mieti miten voisit toimia ensi kerralla huumorintajuisemmin, erilaisemmin, hyväntuulisemmin :o)

vaan yhden kaksivuotiaan lapsen äiti, mutta tuli tästä keskustelusta heti yksi tilanne mieleen.



Vein poikani valokuvaukseen. Emme olleet teettäneet 1-vuotiskuvia joten ajateltiin että olisi edes yksi oikein studiossa otettu kuva pienenäkin. Pähkäilin pitkään, mitä pojalle pukisin ja kampasin hänen hiuksensa ja ajattelin että nyt mennään ikuistamaan meidän ihana lapsemme.



No, tämä " ihana" lapsi olikin sitten kuin mikäkin riiviö siellä valokuvaajalla. En tiedä mikä häneen iski, harvoin hän kotonakaan niin tuhma on. Räpelsi kaikkea tavaraa mitä studiossa oli, mm. piirsi kynällä yhteen valokuvaan. Ei ollut pätkääkään kiinnostunut leluista joita valokuvaaja hänelle näytti eikä olisi millään pysynyt paikallaan kuvassa vaan säntäili ympäriinsä - hymyistä nyt puhumattakaan. Kyllä hävetti! En kehdannut kuitenkaan kovin kovasti poikaa komentaakaan valokuvaajan kuullen, vaan mun piti yrittää naurattaa ja viihdyttää poikaa että olisi hetken paikallaan. Siinä oli mukava hymyillä kun oikeasti sisällä kiehui kiukku.



Kun lähdettiin kuvaajalta, itkin ja tunsin katkeruutta ja vihaa poikaa kohtaan. Tämä oli ihan uudenlainen ja aika pelottavakin tunne. Minusta myös tuntui pitkään että teki mieli kostaa lapselle ja oli tosi vaikea toimia hänen kanssaan normaalisti. Hänen käytöksensä tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta, kun olin valokuvaan niin paljon panostanut. Vaikka kyllähän minä järjelläni tiesin, ettei kaksivuotias voi vielä sitä ymmärtää.



Mielenkiintoinen keskustelu! Minusta on hyvä puhua kaikista tunteista ihan avoimesti. Vieläkin kun muistelen tota päivää, nousee kurkkuun kuristava tunne.



Se taisi jäädä tuolle meidän rontille viimeiseksi kuvaukseksi vähään aikaan ;)

Olen itse sellainen, että mietin liikaakin, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Pidän huolen siitä, että otan muut ihmiset huomioon. Toisaalta ihmettelen sitten jatkuvasti niitä, jotka eivät sitä tee. Ihan pikkuasioissa huomaa, ettei huomioida muita: pidetään likaisia kenkiä junassa tai metrossa vastakkaisella penkillä, jauhetaan purkkaa järkyttävillä desibeleillä, puhutaan kännykkään kovalla äänellä yksityisiä asioita jne. No, nuo ovat pikkuasioita, jotka eivät saa maailmaani kuitenkaan raiteiltaan. Yhtä kaikki, joskus joidenkin ihmisten totaalinen käytöstapojen puute kyllä sieppaa. :-)



Sen takia onkin ihme, etten osaa hävetä, jos poikani saa raivokohtauksia julkisesti. Joskus tämä ihana 3,5-vuotias esikoiseni on alkanut raivota, kun ei ole saanut jotain haluamaansa kaupassa. Kerran hän heittäytyi oikein kauppakeskuksen ulko-ovien eteen makaamaan ja huutamaan, kun ei päässyt purkka-automaateille. Pari huvittunutta, osaa ottavaa katsetta sainkin muilta vanhemmilta. Otin kyllä ne lähinnä myötätunnon osoituksena. Jos joku sattuisi paheksumaan lapseni käytöstä, pitäisin sitä kyllä enemmän hänen ongelmanaan kuin minun.



Tietenkin lapsella täytyy olla iänmukaiset rajat sen suhteen, miten muut ihmiset huomioidaan ja miten joissakin tilanteissa käyttäydytään. Toki niiden hyvien tapojen opettelu ja muiden ihmisten kohtelias huomioiminen täytyy alkaa jo kotoa. Mutta ei liiallinenkaan orjailu ja muiden ihmisten miettiminen ole hyväksi!



Jos uhmaikäinen saa raivarin, se ei taida katsoa aikaa tai paikkaa. Sitä paitsi fiksu lapsi osaa kyllä sitten käyttää tilaisuutta hyväksi. Vanhemmalla ei mielestäni ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä mahdollisimman rauhallisena ja kehittää vähän paksumpi nahka. Ja tämän sanon kaiken ystävyydellä.



Joku sanoi aiemmin, että voi hävetä omaa käytöstään, muttei lastensa. Olen samaa mieltä siinä. Jos joskus koen häpeän tunteita, ne johtuvat siitä, etten ole osannut käyttäytyä itse aikuisen tavoin.



Kuten ap sanoi, niin äidiksi kasvaminen on alkamassa/kesken. Niinhän se on jokaisella äidillä. En tiedä, tuleeko sitä koskaan valmiiksi, mutta ainakin kärsivälllisyys ja sietokyky kasvavat kummasti.