huono äiti
Katselin vauvaa, joka vihdoin nukahti, se näytti niin pieneltä ja avuttomalta. Tuli kauhea syyllisyyden tunne, että olen huono äiti, kun olen ollut viimeiset 2 päivää ihan älyttömän suuttunut vauvalle. Toivottavasti se raukka ei ole saanut pysyviä traumoja.
Vauva on nyt 7-8 kk ja tuntuu hetkittäin älyttömän rasittavalta. Kai sillä on eroahdistus tms, mutta tuntuu, että vaiva itkee/huutaa päivästä suuremman osan kuin on hiljaa. En voi mennä puolta metriä kauemmaksi siitä tai huuto alkaa heti. Vessassa kun käyn, niin koko ajan pitää kuunnella itkua.
Tietysti vauva itkee siksikin, kun haluaisi liikkeelle, muttei osaa. Ja aina kun se joutuu mahalleen, se alkaa itkeä. Kun sitten käännän sen takaisin selälleen, se kääntyy samantien takaisin mahalleen ja itkee taas.
Aikaisemmin vauva viihtyi pitkiä aikoja itsekseen puuhamatolla, muttei enää tosiaankaan. Se on alkanut myös nukkumaan riasaisesti, joten nytkin olen taas saanut muutamana peräkkäisenä yönä sellaisia 2-5 tunnin yöunia. (nyt se on herännyt viimeisen tunnin aikana jo 6 kertaa) Olen aamupäivät aina tosi vihainen vauvalle, kun se ei ole antanut minun nukkua. Eipä se enää suostu nukkumaan päiväuniakaan kuin n 10 minuuttia kerrallaan.
Alkuaikoina vauvalla oli koliikki ja maitoallergia, joten olen kyllä ehtinyt harjoitella itkun kuuntelemista. En oikeastaan ymmärrä, miksi tämä tuntuu nyt niin raskaalta. Kai sitä ehti välillä jo tottumaan parempaan ja alussa sitä olin muutenkin niin sekaisin, etten edes muista niistä ajoista mitään.
Nyt tuntuu, että pakkohan sitä on ihmisten tehdä joitain perusasioita päivän aikana, kuten tiskata tuttipullot, tehdä ruokaa, syödä, käydä vessassa, siivota, pestä pyykkiä jne. Olen vielä yksinhuoltaja, eli täällä ei kukaan muu vahdi lasta sillä aikaa, kun hoidan hommia, vaikka käyn kyllä kodin ulkopuolella kylässä joka päivä jossa saan hengähtää. On vaan tosi rasittavaa saada se kaikki hoitumaan stressaavan itkun säestyksellä.
Sitten sitä alkaa miettiä, että mikä kaikki muu noiden elämää ylläpitävien perustoimien lisäksi on ylellisyyttä, jota ei pitäisi vaatia itselleen. Pitäisikö pienen lapsen äidin saada esim. harjata hampaita aamuisin. Onko se teidän mielestänne itsestäänselvä oikeus vai jotain, josta pitäisi luopua vauva-aikana?
Itse en ole harjannut kuin joskus aamuisin, mutta illalla kylläkin vauvan mentyä nukkumaan, vaikka sekin pitää usein keskeyttää vähän väliä ja käydä nukuttamassa vauvaa uudelleen, esim. juosta 3 kertaa tyynnyttämässä sitä kesken harjauksen.
Tänään vauva itki taas päivällä ihan hysteerisenä, enkä kestänyt kuunnella sitä, joten lapsellisesti menin " kostoksi" harjaamaan hampaat vessaan. Eihän se tietenkään oloani parantanut, kuuntelin itkua stressihormonit lisääntyen ja tunsin olevani julma ihminen, kun en mennyt lohduttamaan.
No, eivät ihan kaikki päivät ole näin pahoja ja tietysti tilanteet muuttuvat koko ajan. Varmasti edessä on parempia aikoja. Tästä tuli nyt hirveän pitkä viesti, mutta pääsinpä purkamaan tuntoja ja jo se auttoi. Ja huomenna teen parannuksen ja yritän hallita hermoni paremmin. Kamalaa kun ajattelenkin, miten se pikkuinen avuton vauvaparka on jäänyt ilman henkistä turvaa ja lohdutusta.
PS. Jos joku jaksaa lukea tämän sepustuksen, niin ei teidän nyt tarvitse mitään vauvan pahoinpitelyriskiä pelätä, kyllä minä sen verran itseäni hillitsen... Olen kyllä välillä vihainen vauvalle, mutta en oikeastaan tunne vihaa sitä kohtaan. Tai luulen, että järjellä tiedän miten älytöntä se olisi ja alitajuisesti kanavoin sen toisaalle. Olen alkanut mielessäni vihaamaan sellaisia äitejä, joilla on ns helppo vauva. Tosin eihän se tietenkään omaa arkeani yhtään helpottaisi, että muillakin olisi raskasta. (Tai ehkä tieto siitä hieman...)
Kommentit (14)
Et ole huono äiti!!
Kyllä melkein itku tuli kun luin viestisi, kuulosti niin tutulta! Juuri tuossa iässä varmaankin olen pahimmat raivarini saanut (tai siis kun lapseni ovat olleet tuon ikäisiä, en minä=). Eikös olekin hätkähdyttävää minkälaisia raivontunteita kokee äitinä!? Kukaan ei ainakaan minulle kertonut tuollaisesta..
Ja kun tulee se hetki niin suusta vaan syöksyy huutoa ja raivoa ja kirosanoja eikä voi mitään. Ja heti sen jälkeen järkyttävän huono omatunto!
Tää on osa äidiksi kasvamista, ja tokkopa me koskaan valmiita ollaan.. Mutta tulee kausittain onneks.
Paljon voimia ja haleja! Olet hyvä äiti lapsellesi!
J
Täällä on sitten toinen " yhtä huono" äiti, julmakin vielä kaiken lisäksi. Minulla on lapset 2½v ja 4kk, ja esikoisen kanssa en myöskään pystynyt tekemään YHTÄÄN MITÄÄN. Muistan, kuinka syöksyin makuuhuoneesta äkkiä pissalle ennenkuin rakko halkeaa ja huuto alkoi ennenkuin sain housut laskettua ja ääni vaan koveni ja kun vihdoin syöksyin takaisin hätiin, vauva tuntui olevan äärimmäisen loukkaantunut siitä kuinka äiti julkeni häipyä viereltä... Hampaiden tai kainaloiden pesusta puhumattakaan. Joskus huomasin, että oli torstai ja sunnuntaina olin viimeksi pessyt hiukset (ja minulla sentään on mieskin, joka tosin teki silloin kellonympäryksiä saadakseen opinnot ja gradun tehtyä). Luovuin täysin vaatteiden vaihdostakin, en jaksanut lopenuupuneena lähteä ulos ja sama se kai oli sitten, peseytyikö tai vaihtoiko ollenkaan päivävaatteita päälle kun palkintona oli aina sama kiukkuinen itku. Välillä meni päiviä liki syömättäkin ja silloin olin jo tosi vihainen koko maailmalle, että miksi tämä on minun kohdalleni täytynyt tulla! Täytyy sanoa, että YMMÄRRÄN hyvin niitä äitejä, jotka viimein jopa pahoinpitelevät lapsensa kun mikään ei tunnu kauhupakkaukselle riittävän. Siinä ei paljon neuvolan " neuvot" siitä, kuinka lapsia on eri temperamentilla varustettuja, riitä... ja meillekin yksi neuvolan täti kehtasi sanoa 2-viikkoisen vauvan kanssa, kun minä olin nukkunut sinä kahtena viikkona yhteensä ehkä 24 tuntia 14 vuorokauden aikana, että " onpa sääli, että te saitte tällaisen lapsen." Kaikkea kokeiltiin, ihan kaikkea! Mikään ei auttanut. Meillä ei mitään sukulais-tukiverkkoja ollut, kavereita kylläkin mutta niin kilteillä lapsilla varustettuja että olin myös suorastaan vihamielinen heitä kohtaan. Kateellinen myös. Minun lapseni ei nukkunut öisin eikä päivisin kunnolla, lopetti tissin syömisen kuin seinään puolen vuoden vanhana, ei syönyt myöskään kiinteitä kuin kamalasti pakottamalla ja sotki katot ja seinät ja lattiat - ylipäätään ei käyttäytynyt ollenkaan niin, kuin " vauvat yleensä." Kun joku kiitteli, kuinka aurinkoisesti lapseni hymyili vaunuista, sanoin aina että " sen on syytäkin olla aurinkoinen, koska muuten ei olisi enää hengissä." Kuulostaa varmasti tosi kamalalta, mutta joka sana on totta. Jossain vaiheessa olin niin väsynyt, että ajattelin kuinka heittäisin lapsen parvekkeelta alas ja hyppäisin itse perässä. Järki kuitenkin sanoi, että siitä voisi selvitä hengissäkin kun asuimme vain toisessa kerroksessa joten jäi onneksi koittamatta. Olen nyt miettinyt, kärsinkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta - mahdollisesti kyllä, mutta syytän (kyllä, ihan kirjaimellisesti!) myös vauvaa joka ei ainakaan yhtään ollut sen luontoinen että olisi auttanut selviämään eteenpäin. Myös minä olen tuntenut selkeitä vihan tunteita lastani kohtaan, tai lähinnä lapsen käytöstä jota ei ole pystynyt mitenkään ennakoimaan tai auttamaan. Lähinnä aina itse h-moilasena on ollut että mikä nyt TAAS on ja itseäkin rasitti suunnattomasti kun kaikki voimavarat pitäisi käyttää hirveään tarkkaavaisuuteen että mikä sitä nyt kullakin huudon hetkellä vaivaa ja joka ikisestä asiasta tuo lapsi kyllä on jaksanut häiriintyä, mikä ei ole hänen mielensä mukaan mennyt!
No, tällä hetkellä tämä lapsi on elossa, virkeä 2,5-vuotias poika, tosin edelleen niin rauhaton ja vaativa että... Pikkusiskonsa on täysin toista maata. Olen ollut lapsilleni julma, olen jättänyt itkemään siinä vaiheessa kun en ole itse enää jaksanut. Toisen lapsen kohdalla päätin kertakaikkiaan olla nostamatta lasta sängystä ennenkuin se huutaa kunnolla, eli en kertakaikkiaan reagoinut ensimmäiseen inahdukseen kuten esikoisen kohdalla (vaatii muuten sitä vielä nykyäänkin) vaikka itse olisin hereilläkin. Näiden kahden kokemuksen perusteella voin jo tässä vaiheessa sanoa, että lapsia on näköjään kerrassaan eri vaativuusluokkaa. Esikoinen on kuin huutomerkki, äänikin on kuin sirkkelin, kova ja kimeä, siskonsa taas kuin linnunlaulua sen rinnalla.
Eräs tuttavapariskunta sanoi minusta osuvasti, että olivat päättäneet että jos lapselle jää heidän takiaan jotain traumoja, niin he ovat valmiita menemään lapsen kanssa psykologille ja tunnustamaan kaikki " rikkeensä" ja auttamaan parhaansa mukaan tätä selviytymään traumoistaan. Tosi hyvä ajatus! Minä ajattelin, että mikäli toinen lapsi on samanlainen, annan molemmat adoptoitavaksi ja tilaan itselleni kyydin hullujen huoneelle. Olin aika kauhuissani toisen raskauden aikana ja ensimmäisten parin viikon, jolloin jouduin valvomaan. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään epätoivoista. Jostain syystä esikoinenkin on vähän rauhottunut kuopuksen synnyttyä. Ja minä olen herennyt vielä julmemmaksi (" huonommaksi ;)" ) äidiksi, kun olen huomannut kuinka valtavasti esikoinen vaatii huomiota - sitä ei enää kertakaikkiaan riitä samalla mitalla kuin aikaisemmin. En kerta kaikkiaan enää aio ollenkaan suostua samaan mutta nyt vasta näen sen.
Jostain luin myös sen, että lapsi ahdistuu siitä jos on vain yhden aikuisen kanssa. Laumaviettiin tai johonkin sitä vedottiin, että lapsi tuntee turvattomuutta kun käsittää että jos tämä ainut aikuinen hänet hylkää, hän ei selviä. Kuulosti aika loogiselta. Sen jälkeen päätin " jakaa" lapseni isovanhempien jne. kanssa jotta hän oppisi luottamaan useampaankin aikuiseen. Sitä olen paljon miettinyt, että mitä jos tämä lapsi ei olisi ollut esikoinen, olisiko hän ollut helpompi? Eihän sitä voi tietää, mutta mitenkään hänelle ei olisi riittänyt sitä valtavaa jakamatonta huomiota mitä hän 2v2kk yksin sai kohdalleen ennen pikkusiskon syntymää. Tunsin kamalaa riittämättömyyttä, kun laitettuani lapsen 1½-vuotiaana perhepäivähoitoon, hän puolen vuoden aikana oppi siellä vaikka mitä: puhumaan, syömään itse, käymään potalla jne jne. tuntui suorastaan pelottavalta, kotona ei varmasti olisi oppinut yhtä paljon. Täti oli aika tiukka, mutta vissiin nämä vaativat tapaukset tarvitsevat tosi tiukat rajat toiminnalleen että pärjäävät. Kotonakaan mikään ei oikein luonnistu syömisestä ja päiväunista lähtien, ellen ole todella tiukkana, välillä huudon säestyksellä. Kukaan muu ei oikein enää saa häntä edes unille ja miestäkin pitää komentaa olemaan tiukempi, koska muuten ei asiat luista.
En voi kuin toivottaa jaksamista, jos se sinua lohduttaa, niin on täällä olemassa ainakin toinen samanlainen tapaus.
Julmetun hyviä vastauksia olet saanutkin, hienoa. Eipä taida olla juuri lisättävää minulla, mutta halusin tsempata osaltani minäkin.
Sulla on nyt sikarankkaa, kun ei ole vastuunjakajaa kotona. On aivan KAMALAA tehdä hommia itkun säestyksellä, se todellakin raastaa hermot riekaleiksi! Ja kun sitä tosiaankin on arkielämässä muutakin hommaa kuin vauvan sylissäpitämistä. Aiemmat vastaajat antoivatkin paljon hyviä viekkejä, miten voi saada vauvankin kanssa jotain tehtyä. Itse kannan syöttötuolia keittiöön tiskipöydän viereen siten, että vauva saa katsella kun kuorin perunoita/ teen tiskejä. Viihtyy ainakin meidän mies siinä hetken aikaa itkemättä. Jos yksin jättää olohuoneen lattialle, voi sitä ulvontaa:). On niin heitteillejätetyn kuuloinen ettei tosikaan:) Meilläkin on vauva 7,5 kk ja ei osaa liikkua vielä.
Sulla on vielä tuo univelka tosi pahan kuuloinen, se on kaameeta ku ei saa nukkua ja siinä pinna tosiaan kiristyy sitten päivisin entistä helpommin, mikään ei nappaa. Ihana vauvakin alkaa tuntua ###kalta unenpuutteen takia. Olen huomannut viiden lapsen kokemuksella, että huumoria riittää päivisin jos saa öisin nukkua, mutta jos ei saa, niin kylläpä on päivällä äiti enemmän tai vähemmän " myrskyn merkki" ja katselee maailmaa mustien lasien takaa. Eli ymmärrän tunteesi TOSI hyvin. Meillä numero 2 oli tosi huono nukkuja ja silloin pääsin näkemään, millainen paska sitä ite oikeestaan onkaan... Hyi.
Mutta helpotusta on luvassa, ihan varmasti! Jos öihin ei muu auta, ota yhteys neuvolaan ja ota selvää lähimmästä sairaalasta joka pitää unikoulua. Ja päivän touhuihin tuo kohta helpotusta se, että vauvasi oppii liikkumaan ja ei huuda lattialla turhautumistaan. Sitten kylläkin joudut vahtimaan silmä kovana, mitähän se kullannuppu nyt touhuaa ja mihinhän se katosi:).
Valtavasti voimia ja iso halaus!
Ja ihan tuoreesti. Meillä tosin vauva on 10 päivää vaille 9kk ja eroahdistus täydessä käynnissä.
Tänään meni pinna ihan totaalisesi ja meni ihan mustaksi. Itkin ja pyysin vauvaa lopettamaan, mutta eihän se tietty. Sitten muistin että srhän tykkää olla repussa ja laitoin sihen. Vähän hankalaa on tehdä kotitöitä, kun vauva kääntyilee siinä, mutta ITKU LAKKASI!!!!
Niin että suosittelen lämpimästi joko kantoliinaa ja Ergo-reppua, niitä saa postimyynnistä. Baby Björnit ovat tuskaa selälle tuon ikäisen kantamista ajatellen.
Minulla on muuten sellainen juttu tänä vauvan kanssa, että se oli kuin enkeli puolivuotiaaksi. Rauhallinen kuin mikä, ja viihtyi leikkien itsekseen. Eli ei se temperamenttiin liioty. Ja nyt tietty mietin, että josko mie sit kuitessii tein jotain väärin...
Joo eli täälläkin yksi väsynyt äiti. Kaksi lasta alle 3v. ja alle 8kk. Esikoinen oli vauvana " helppo" vaikka oli pahat allergiat/ihottuma, mutta tämä toinen. HUh! Itkua siis 3vko asti. On kai tässä välillä ollut hyviäkin kausia mutta ne vaan meinaa unohtua. Meillä myös ongelma kun ei osaa liikkua. Ei viihdy lattialla vaikka siellä köllötellyt pienestä vauvasta asti. Tähän kun vielä lisää isosiskon mustasukkaisuuden ja kiukuttelut niin... Yritän kuitenkin aina muistuttaa itseäni että tää on vaan ohi menevä vaihe. Näin rauhallisena aikana kun lapset nukkuu se onnistuu paljon helpommin kuin silloin kun on täysi huuto päällä =)
Itse käytin myös kantoliinaa silloin alkuaikoina mutta nyt se on jotenkin kesähelteiden vuoksi jäänyt. Pitäisikin ottaa taas käyttöön.
Päätetään selvitä vaikeuksista ja toivotaan että vaikka murrosikä olisi sitten helpompi =)
Mutta pikaisesti vilkaistuna kukaan ei tainnut ehdottaa vauvallesi kävelykärriä tai miksi sitä nyt virallisesti sanotaan. Eli siinä on kehikko ja pyörät alla ja vauva istuu siinä ja työntelee itseään jaloillaan sinne minne haluaa (tai pääsee). Meillä tuo kärry on kyllä ollut neljällä lapsella tosi kovassa käytössä. Ei siis pääse tulemaan sitä turhautumista, että kun ei pääse mihinkään liikkeelle.
Joku voi tähän tietty sanoa, että kävelemään oppiminen hidastuu, jos antaa kärryllä ajella. No esikoispoika meillä oppi kävelemään n. 1v.3kk:n iässä ja kolme seuraavaa tyttöä viimeistään tasan 1-vuotiaana eli aivan normaaliin aikaan.
ei se haittaa mitään, vaikka välillä lähtisit hetkeksi pois vauvan luota (vaikka sinne hampaiden pesulle) vaikka vauva huutaa. jos mikään lohdutus ei auta ja jos siihen huutoon ja jatkuvaan lohdutteluun itse alkaa olla niin väsynyt ettei jaksa millään, voi olla ihan hyvä laittaa vauva vaikka hetkeksi sänkyynsä ja mennä vaikka vessaan laskeen kymmeneen. sekin voi helpottaa ihan vähän.
sitten ehdottomasti kannattais harkita jonkun hoitajan hommaamista ihan vaikka pieneksi hetkeksi. että saisit edes hiukan olla erossa vauvasta ja huudosta.
lisäks muuten kannattas ehkä kävästä lääkärillä ihan vaan varmuuden vuoksi tarkistamassa ettei vauvalla ole jotain vaivaa, mikä aiheuttaa itkuisuuden ym.
Viestisi on aivan samanlainen, mitä olisin itse nyt 2v3kk vanhan esikoiseni kanssa kirjoittaa, kun hän oli n. 8 kk ikäinen. Olin silloin aivan puhki, kun ei todella edes vessassa ollut saada käydä yksin moneen kuukauteen. Yöt olivat hänellä koko ensimmäisen vuoden niin levottomia, että pahimpina aikoina kävelin kerran ulkona väsymyksessäni puuta päin, ihan kirjaimellisesti. Ja mitä lyhyempi pinna oli, sitä suurempi oli myös syyllisyyden tunne :(
Jo saamasi neuvot ovat samoja, mitä itsekin sinulle antaisin. Niihin voisin vielä lisätä, että ehdottomasti suosittelen, että kokeilisit ottaa käyttöön esim. Patapum- tai Ergo-repun, millä saisit lapsesi helposti laitettua selkääsi seurailemaan tuohujasi. Jos vauvasi ei päästä sinua minnekään ilman itseään, ota se mukaan mahdollisimman helpolla tavalla. Lupaan sinulle, että pian kaipaat sitä aikaa, jolloin lapsi on mielellään sinun sylissäsi tai kannettavanasi (vaikka tiedän kyllä, että välillä rasittaa tosi rankasti olla koko ajan lapsessa kiinni ja että jokainen päivä on älyttömän pitkä).
Kuopukseni on kohta puolivuotias, ja on kulkenut lähes koko ajan mukanani kantoliinassa tai Ergossa. On ollut paljon helpompaa, kun hän on ollut tyytyväinen, eikä toisaalta ole estänyt tekemästä mitään tai lähtemästä minnekään. Haikaillen teen jo luopumisprosessia, kun hän ei kohta enää mahdu liinaan nukkumaan :(
Mitä tulee nukkumiseen, koita saada joku viemään lapsesi ulos edes vähäksi aikaa, että saat itse pahinta väsymystä nukuttua pois. Tiedän oman kokemuksen kautta, että väsyneenä päivät tuntuvat ylivoimaisilta. Tämän toisen lapsen kohdalla olenkin vannottanut itselleni, että haen apua heti, kun tuntuu rankalta, ettei tilanne pääsisi yhtä pahaksi, kuin se oli esikoisen kanssa (miten sen oman rakkaan lapsen voikin joskus meinata työntää jokeen...)
Nostan hattua sinulle, kun olet jaksanut yksinhuoltajana. Oikein paljon voimia!
Ensinnäkin: OLet omalle lapsellesi maailman paras äiti, muista se. Jokaiselle tulee noita huono äiti fiiliksiä varmasti. Joillekin eneemmän ja joillekin vähemmän. Lapsesi on jo iso, ja kestää hiukan itkuakin, eli jos on pakko voit olla pesemässä ne hampaasi ihan omaksi parhaaksesipoissa vauvan luota. Jos todella ahdistaa, niin pyydä jotakuta hetki hoitamaan lasta ja lähde hetkeksi ulos kävelylle, tai johonkin missä tykkäät olla. Luulen, että sen jälkeen on taa shelpompi olla kotona vauvan kanssa. Tai lähde rohkeasti vauvan kanssa vaikka srk:n perhekerhoon ja älä välitä muiden katsesita, jos vauva huutaa. Pian vauvasi kasvaa ja oppii taa suusia asioita ja viihtyyy taa svarmasti paremmin yksikseenbkin hetkiä, kunhan koti on turvallinen, siis tarkoitan että voit ottaa vaikka lehden ja lukea, kun lapsi leikkii lattialla.
Tsemppiä ja valoisampia hetkiä äitiyden lomass a toivoen Miina ja Elsa 6kk
Kertomuksesi on varmasti monelle ihan tuttua, ja on totta että omaan lapseen kohdistuvat tunteet on välillä tosi ristiriitaisia. Kyseessä on ilmeisesti esikoinen? Varsinkin silloin sitä tuntee välillä olevansa ihan hukassa, ja ihmetteleekin ehkä miten voi olla niin " julma" . Mutta tosiasia on, että aina ei vain jaksa.
Teidän tilanne on varmasti ohimenevä, yritä nyt vain jaksaa tämä vaihe. Voisitko esim. illalla nukkua kun mies/mummo/kaveri hoitaa lasta? Tai käydä kaupungilla pikaisesti, tuulettumassa? Ihan ehkä kävelylläkin käyminen voisi helpottaa? Tai lähde vauvan kanssa, istuta rattaisiin kasvot menosuuntaan - luulis siinä hetken viihtyvän. Saat itse raitista ilmaa ja aikaa ajatella omia juttuja.
Pienen vauvan kanssa voi olla joskus tosi ärsyttävää, kun oikein mitään ei vielä voi harrastaa ja kaikki lähteminen tuntuu hankalalta. Mulla on itsellä nyt 3v muksu ja 6,5kk vauva, joten voin luvata, että tää se vasta hankalaa on - kuunnella toisen uhmiskohtauksia ja toisen kitinää.. Toisaalta taas noista riiviöistä on usein jo seuraa toisilleen.
Lapsi ei siihen kitisemiseensä tukehdu, jos olet kerran tarkistanut, että mitään suurempaa hätää ei ole. Sinä olet kuitenkin samassa huoneessa/tilassa lapsen kanssa, tuskin hän kokee jääneensä heitteille, jos käyt esim vessassa tai harjaat hampaat. Yritä jaksaa, ja muista että meitä kohtalotovereita on, ja meistä jokainen (tai minä ainakin!) tuntee toisinaan olevansa se kaikista paskin äiti... Sitä kuitenkaan olematta.
Tsemppiä! Sama homma, että " huono äiti" -ajatukset välilä pyörivät mielessä. Mutta jos noita ajattelee, silloin on itse asiassa yleensä hyvä äiti, varsinkin jos itseään tutkailemalla päättää korjata toimintaansa ja koko ajan kehittää itseään. Sitä paitsi lapselle kyllä riittää ns. " kyllin hyvä hoito" , ei mikään täydellinen äiti (joita ei kai ole olemassakaan) tarvitse eikä pidä olla.
Tarkoitan tällä sitä, että jos nyt joskus tosiaan peset yksin hampaitasi, ja lapsi sen aikaa itkee vähän, se ei ole katastrofi tuon ikäiselle vauvalle. Ei tarvitse koko ajan elää lapsen ehdoilla vaan voisi yrittää opettaa lapselle " aikuisen ehtoja" , eli ottaa lapsi mukaan siihen aikuisen maailmaan ja näyttää, että täällä pestään hampaat vaikka mikä tulisi! - Oletko muuten koettanut ottaa lapsen mukaan sinne, missä peset hampaasi? Vaikka lattialle / sitteriin tms. Niin että lapsi huomaa, että jaahas äiti pesee hampaita; vaikka sitten itkisi siinä vieressä. Saisi kuitenkin " osallistua" mukaan siihen puuhaan.
Toi kuulostaa muuten niin tutulta, että vauvaa itkettää kun ei pääse liikkeelle... :=) Meillä tosin poitsu osaa kieriskellä jo eri suuntiin, mikä helpottaa vähän " pääsemättömyyden tuskaa" .
Mutta siis, ota vaikka lapsi tosiaan mukaan hampaidenpesuun ja anna sille oma harja käteen... tätä voi soveltaa muihinkin peruspuuhiin, kotitöihin. Lapsen pitää opetella olemassa olevaan maailmaan, vaikka itku tulisi... eroitkut tietysti on oma juttunsmenee a ja ohitse ajan myötä.
T. 7 kk pojan äiti
Huonon Äidin -titteliä siis! Kyllä mä ainakin kiilaan jonossa sun ohitsesi... Juttusi kuulostaa hyvin tutulta. Olen itse käynyt samoja fiiliksiä läpi uudelleen ja uudelleen. Poika nyt 6,5kk ja en todellakaan ole yksin sen kanssa. Mulla on ihana mies, joka hoitaa lasta aivan tasa-arvoisesti minun kanssani -toki on töissä päivät. Lisäksi kaarti isovanhempia, setiä ja tätejä, jotka ovat pojan hoitoon aina kun vain halutaan.
Ja kaikesta tästä huolimatta tuntuu, että nuppi hajoaa vauvan kitinöihin ja kiukutteluihin. Varsinkin se korostuu siinä kohtaa kun vauvalla ollut pari-kolme hyvää päivää ja sitten tulee se kiukku. Että samalla hetkellä unohtuu, että toinen on käyttäytynyt kuin enkeli viime päivinä... ajattelee vaan, että prkl:n kiljuva hirviölapsi! Ja sitten kun se vihdoin tyyntyy uneen, sitä miettii että minkäs takia minä olinkaan vihainen. Useasti mietin, että en ikinä selviäisi yksinhuoltajana että täytyy tosiaan hattua nostaan näille tuhansille ja tuhansille yh-äideille, jotka sitä lapsiarkea pyörittää.
Mä en keksi mitään muuta selitystä, kuin että meitä on vaan niin pirun moneen junaan. Toiset on rauhallisia, pitkähermoisia ja oikein äitiyden mallioppilaita ja sitten on meitä toisia: lyhytpinnaisia, äkkipikaisia, vaihtelua kaipaavia äitejä, jotka meinaa hajota siihen arjen yksitoikkoiseen rutiiniin.
Kun sitä kyselit, mitä voi ja ei voi tehdä... kyllä sun oma järkesi sanoo. Jos kiristää pinnaa, niin laita lapsi pinnikseen/lattialle tms. " turvalliseen" paikkaan ja mene vaikka suihkuun. Istu siellä se 10min ja rauhoitu. Lapsi ei itkuunsa kuole, paljon vaarallisempi on stressaantunut äiti, joka viimeisillä voimillaan koittaa lastaan rauhoitella mieli täynniä mustia ajatuksia.
Ja kuten muutkin ovat sanoneet -pidä itsestäsi huoli. Vie lapsi hoitoon -jos ei muuta niin palkkaa lastenhoitaja. Järjestä itsellesi aikaa -vaikka yksi muutaman tunnin siivu kerran viikossa jos ei enempään ole mahkuja ja pidä itsestäsi huolta!
Kukaan ei kyseenalaista äidin rakkautta lapseen. Tai sitä, ettetkö olisi lapsellesi paras mahdollinen äiti. Hitusen paremmaksi pääset sillä, että huolehdit myös omasta jaksamisestasi niin jaksat sen elämänjanoisen naperonkin kanssa peuhata taas hieman paremmin :-)
Oman lapsen kanssa tulee äkkiä huono fiilis ja itsetunto kasvattajan roolissa on tosi heikolla, välillä ainakin.
Oman lapsen itku stressaa todella paljon ja varsinkin jos itkulle ei löydy syytä. Itse ainakin olen väsynyt ja välillä tosi debiksssäkin ollut vauvojeni kanssa, tässä konsteja mitkä ovat ainakin joissain tilanteissa auttaneet ja hlpottaneet arjessa:
Oletko ajatellut aloittaa vaikka puistossa käynnin tai vauvakerhossa.
Minun vauvat ovat viihtyneet hyvin muiden lasten kanssa ja seurailleet jo varhain hiekkalaatikola istuen muiden tekemisiä. Osaako vauva jo leikkiä istualleen. Jos makuu asento ärsyttää vauvaasi? hyppykiikku ja kävelytuoli voivat helpottaa semmoisina hetkinä jolloin tarvitset hetkeksi oma rauhaa(hampaanpesu, ruuan laitto yms.) kantoliinat ja rintareput helpottavat myös arkea.
Syökö vauva tuttia? tuttihan helpottaa ja lohduttaa vauvaa. Myös joku tuttu turvalelu tai räsy voi toimia äidin korvikkeena ja itkun lääkkeenä.
Myös joku pieni makupala:maissimaksut, hedelmä/vihannes voi kääntää lapsen huomion pois itkusta tai muusta pahasta mielestä.
Laula leiki, loruile lapsen kanssa, yritä niiden avulla siirtää vauvelin kiukut ja itkut pois mielestä.
Yöheräilyihin, kokeile unikoulua! siirrä vauveli omaan huoneeseen jos mahd. niin et herää kaikkiin kitinöihin.
Aloita joku oma harrastus, käy baarissa ja tapaa kavereitasi ja laita vauveli hoitoon!
Tsemppiä sulle!
Se, että mietiskelet tällaisia, osoittaa, että olet hyvä äiti lapsellesi. On niitä sellaisiakin, jotka eivät mieti ja sitten seuraukset saattavat olla kohtalokkaat. Selvästi sinun pitäisi saada hoitoapua. Millainen tukiverkko sinulla on? Onko isovanhempia, jotka voisivat auttaa? Joskus kynnys pyytää apua on tosi korkea, mutta kun olet yksin, niin lapsen hoitaminen on tuplasti rankempaa ja silloin on varmasti kaikki apu tarpeen. Mainitsitkin, että sinulla on joku kyläpaikka, jonne pääset lepäilemään. Hieno juttu.
Tiedän tunteen, kun vauva vain itkeskelee eikä viihdy yhtään yksinään. Usko pois, vielä tilanne muuttuu, jahka vauvasi lähtee liikkeelle. Minäkin olen tehnyt niin, että olen laittanut vauvan vessan oven eteen katselemaan, kun olen käynyt suihkussa, pessyt hampaat tai ollut pöntöllä. Meidän tytteli ainakin tykkää katsella, naureskelee jopa. :) Suihkussa käyminen on jo hankalaa, kun tyttö konttaa suihkun alle.
Minäkin olen jatkuvasti tytössä kiinni, iltaisin ja öisinkin. Tilanne on mennyt sellaiseksi, että tyttö ei nukahda muuten kuin tissille ja minun pitäisi olla koko ajan vieressä, muuten herää koko ajan. Ei ole helppoa ei. Unikoulun pitäminen voisi tuoda apua, mutta on todella rankkaa vetää läpi yksinään. Ainakin ensi- ja turvakodeissa järjestetään unikouluja, samoin joissakin sairaaloissa. En tiedä niistä sen enempää, mutta netistä löytyy tietoa. Neuvolastahan voisi kysellä, olisiko sinulla yksinhuoltajana jotain mahdollisuuksia saada jonkinlaista apua?
Onko kaupungissasi jotakin toimintaa vauvaperheille? Vauvan kanssa harrastaminen voi piristää kumpaakin, näkee vähän muita vauvoja ja äitejä. Itse olen joskus niin väsynyt, etten kyllä jaksa edes lähteä sosialisoimaan. Onneksi tästä talostakin löytyy muita suht saman ikäisiä vauvoja, on kiva vaihtaa kuulumisia.
Tsemppiä sinulle oikein kovasti! Tämä kirjoitus ei varmaan juuri auttanut... Toivottavasti saat apua lapsenhoitoon ja pääset viettämään omaakin aikaa. Parikin tuntia piristää kummasti. Jaksamisia!
-Pilkku & Sara-Ellen 9 kk-