Alkava uhmaikä; vinkkejä äidille!

Tämä helpottaa niin äidin kuin lapsenkin oloa, kun lapsi hoksaa, ettei huutamalla saa tahtoaan läpi. Jotkut lapset nimittäin saavat huutamalla asiat toimimaan mielensä mukaan, eikä se ole miellyttävää kenellekään...



Tietyt asiat teillä varmaan onkin kiellettyjä ja tietyt sallittuja, mutta meinaan tällä myös tilanteittain sitä, että jos vaikka olet jo sylitellyt tytön kanssa ja sinusta tuntuu, että haluat vaikka juoda kupin kahvia rauhassa, niin sanot vain rauhallisesti tytöllesi, että " Äiti juo nyt kahvia, mene vain leikkimään." ja pidät sitten myös kiinni siitä. Aluksi lapsi tietenkin protestoi ja huutaa, mutta ehkä piankin huomaa, että äiti tosiaan tekee niin kuin sanoo, eikä siihen huuto auta. Tämä myös kasvattaa lapsen luottamusta sinuun: olet hänen silmissään luotettava ja kunnioitettava, kun pidät sanasi.



Tietysti joskus voi jättää sen kahvikupin kesken, jos haluaa niin tehdä - jos ei ole siis sitä ennen vielä sanonut, että " Äiti ei nyt vielä tule." Jujuhan tässä onkin, että lapsi vähitellen opetetaan siihen, että aikuinen ei ihan koko ajan ole häntä varten.



No, pitkää pinnaa tarvitaan myös. Esikoiseni on 4 ja kuopus vajaan vuoden. Tuntuu, että melkein koko ajan on esikolla ollut joku kausi menossa - ja nyt on jo 2 vuotta opeteltu sitä, että aikuisia ei saa koko ajan keskeyttää. Kumma juttu, että tämän mamman pinna alkaa vähitellen palaa sen homman kanssa... Minusta kun 4-vuotiaalta voi jo edellyttää jotakin. Kasvattaminen on yllättävän rankkaa ja kokonaisvaltaista.



- tiukkis

sitten hänet on kyllä jo hukutettu virikkeisiin. Meillä 5v8kk vanha voi mielestäni jo kaivata ikäistään seuraa, mutta teillähän ollaan päivät hoidossa, joten kyllä se tuonikäiselle seuraksi riittää. Ei viikonloppuisin tarvitse olla ohjelmoimassa, vaan silloin tarvitaan jo yhdessäoloa ihan oman perheen kesken, kun kerran viikolla ollaan hoidossa.

Lapsi mukaan pyykkiä ripustamaan, tiskaamaan, siivoamaan. Säännölliset rytmit viikonloppuisinkin ja riittävästi unta.

Miten lapsi käytännössä terrorisoi? Huutaa koko ajan? Vaatii -mitä, miten? Lapselle voi sanoa ei, ja lapsen on opittava sietämään siitä tulevaa pettymystä ja aikuisen siitä seuraavaa huutoa. Se on sitä kasvamista -puolin ja toisin:)

En tiedä tarkoititko sitä ketjua, jossa mm. minä kerroin ja kysyin onko muilla samanlaista lahkeessa riippumista n1v7kk iässä. Nyt aikaa on kuitenkin jo kulunut jonkin verran ja täytyy todeta, että se oli todellakin vain joku ohi menevä kehitysvaihe. Jokin toinen eroahdistuskausi. Eli nyt lapsi 1v ja kohta10kk eikä enää riipu lahkeessa vaan on jo kohta kuukauden ollut hyvin omatoiminen leikkijä. Menee itse leikkimään kiinnostuneena leluillaan. Eli nykyään saan tehtyä rauhassa ruokaa yms eikä hän ole vain itkemässä jalan juuressa syliin, niinkuin sen vajaan parin kuukauden ajan teki. Nyt todellakin toimii lause mene leikkimään legoilla kun äiti tekee ruuan loppuun, äiti tulee kohta leikkimään sinun kanssa. Ja lapsi tottelee mielellään. Helpottavaa!!! Siinä eroahdistus kaudessa ei tuollaisella lauseella ollut mitään vaikutusta lapseen, enkä juuri yrittänyt " kouluttaa" lasta sellaiseen. Eli istuttiin sitten päivät pitkät sylissä:) Se vaihe menee siis todellakin ohi aivan itsestään.



Ja iltaisin itkemisestä: Meillä lapsi ei ole tarhassa. Mutta monet sanoo että lapsi purkaa kotiin päästyään päivän huolet, kiukut ja itkut turvallisesti vanhempiinsa, tarhapäivän jälkeen. Tarhassa he " esittävät" iloista koko päivän ja " joutuvat" olla reippaita, joten vasta kotona he purkavat päivän paineet. Eli teidän lapsi kuulostaa ihan normaalilta. Viikonlopuista en tiedä, eli miten ne tällaisilla lapsilla yleensä sujuvat...

Jotkut sanovat että tilannetta iltaisin helpottaa, jos lapselle annetaan esim 30-60min 100%huomio, eikä tehdä yhtään mitään muuta kotiin päästyä. Sitten lapsi " jaksaa olla" taas iloisempi loppuillan kun on saanut vanhemmaltaan aluksi kunnolla huomiota. Tarhassahan sellaista huomiota ei saa koko päivänä, kun hoitajilla on monta päätä hoidettavana.



Minustakin 1v8kk on todellakin liian nuori osatakseen vaatia lapsiseuraa leikkimiseen. Varsinkin kun viettää arkipäivät tarhassa ja saa siten lapsi valtavasti seuraa ja virikkeellistä tohinaa ympärilleen. Eli ei huuto ja temperamentti sellaisesta tylsistymisestä iltaisin/viikonloppuisin johdu. Aikuisten vaan pitää jaksaa olla lapsen kanssa: leikkiä, askarrella, pelata palapelejä, lukea kirjoja, jutella kaikesta ympärillä tapahtuvasta, opettaa jotain hyödyllistä (sanoja/värejä/numeroita/yleistä tietoa kertoa...) tai vaikka vain tehdä kotitöitä. Lapsihan ymmärtää puhetta tuon ikäisenä jo todella hyvin, ja oikein imee silmillään ja korvillaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Jos mitään ei tapahdu kotona (esim aikuiset istuu sohvalla katsomassa tv:tä) ja hänen kanssaan ei tehdä mitään niin voi sekin olla tylsää lapsesta. Ei pieni lapsi nimenomaan toista pientä lasta seurakseen kaipaa, vaan yleensä ihmisten seuraa.

Hei!



Meillä myös vähän vastaava tilanne. Poika 1v7kk on hyvin vilkas ja energinen lapsi. Hän on perheen vanhin ja pikkusisko on juuri ja juuri 6kk. Ilmeisesti myös meillä on alkavaa uhmaa. Mitään ei uskota vaikka selvästi ymmäretään suurin osa mitä äiti ja isä sanoo. os alan puhua ulos lähtemisestä niin jo löytyy kumppareita ja lenkkareita.

Meillä poika touhuaa ihan koko ajan. Yöunet ja samoin päiväunet on nyt lyhentyneet ja meno sen kun kovenee. Joka paikka pitää tutkia, purkaa ja vähän maistellakin. Joka paikkaan pitää kiivetä ja jos ei yllä niin tuolia vaan avuksi. Enää ei auta laittaa tuoleja nurin, poika osaa nostaa ne takaisin ylös. Oven kahvoihin ei yllä vielä onneksi. Yksi ongelmista on pikkusiskon kiusaaminen. Herättää mielellään jos vaan pystyy ja tuttia vaihtaa jatkuvasti siskon kans. Tämä ei ole kovin mukavaa sillä pojalla on korvakierre päällä.



Olen monest miettinyt, että miten te muut vanhemmat otatte nuin pienen mukaan kaikkiin kotitöihin. Siis miten se käytännössä onnistuu? Tiskikoneen täyttöön ei meillä ainakaan voi ottaa, sillä meillä ei ole muovilautasia ja jos ruokailuvälineitä antaa ninn ne menee monesti suuhun tai sitten tiskikoneeseen mennään istumaan yms yms...



Pyykkiä kun laitetaan niin poika useimmiten repii pyykkejä alas sitä mukaa kun minä niitä laitan. Ruoan laitto on minusta sen verran " vaarallista" puukkojen ja kuuman hellan kanssa ettäen mielellään tuon ikäistä ota mukaan.



Sitten leikkiminen. Olen huomannut että jos leikin pojan kanssa puolikin tuntia keskyttämättä niin sen jälkeen leikit sujuu itsekseen kaikessa rauhassa paljon paremmin kuin tavallisesti. Täyden huomion antaminen siis tepsii meillä. Poika ei ole päivähoidossa. Kielellinen kehitys on meilläkin vielä aivan olematonta enkä useinkaan tiedä tarkalleen mitä poika minulle yrittää sanoa. Tämä vaikeuttaa kommunikointia.



Olemme mieheni kanssa välillä aika väsyneitä tähän hommaan. Tietokoneella ei saa istua ikinä rauhassa, ei myöskään ruokapöydässä. Aamulla herätään aikaisin. Päivässä menee PALJON aikaa pojan tuhojen siivoamiseen mikä ainaki minua rassaa hirveästi. On vielä toinenkin lapsi hoidettavana.

Samassa tilanteessa olevia siis riittää ja vinkkejä otetaan vastaan. Samoin tietoa siitä mitä tuon ikäiseltä jo saa vaatia.



*Kahdenäiti*

Monet näköjään myös tuttavaperheissä pyrkivät lähinnä pitämään lapset pois kotitöistä, kun on kuulemma hankalaa. On se, mutta sinnikkäällä opettamisella alkaa sujua niin hyvin, että alle kaksivuotiaskin saa laitettua tavaroita paikoilleen käyttämättä niitä suussa ja pian hommat eivät niin kiinnostakaan ja saat tehdä rauhassakin monta asiaa.



Minä siis otan mukaan heti kun vähän tiskikoneen reunalla pystyssä pysyy. Toitotan miljoona kertaa, että kiitos annathan äidille ja hyvät päälle, kun antaa lautasen. Eikä tarvi olla muoviastioita tosiaan, matalallahan se lapsi puuhaa ja pitää itse viitsiä koko ajan napata hänen antamansa. Suuhun menneet huuhtelun kautta paikoilleen, ei se lapsi niitä koko ajan kaikkia suuhun laita enää toisella vuodella. Muovirasiat meillä on vetolaatikossa, johon lapset oppivat niitä itse viemään. Ja jos jää välille, niin keräilen myöhemmin. Siisti koti, niin ei se ole niin kamalaa, jos jokin rasia joskus käväisee lattialla. Toleranssia vaan. Kattilan kannet jo alle 2-vuotias osasi laittaa vetolaatikkoon ja nyt kaksivuotiaana mukejakin joskus ylälaatikkoon kurottaen. Erikseen opetetaan, että nyt on likaiset, ei saa koskea, vain puhtaita sitten taas. Veitset yläkorista poistetaan aina ensimmäisenä ja ruokailuveitset eivät ole kamalan vaarallisia ja ne ehtii nappaamaan kyllä. Ne omat lusikat kiinnostavat eniten.



Pyykkejä laitettaan yhdessä heti, kun vähän hommasta ymmärtää. Lapselle alas vaikka kaapin oven ripaan sukkateline, jossa kevyesti avautuvat nipsut. Kehuja, kun saa jotain miten tahansa ripustettua. Repii toki poiskin, mutta entäs sitten. Voi myös ojentaa vanhemmille ja vanhemmille sisaruksille pyykkejä korista. Tuhansia kertoja saa tietysti komentaa olemaan laittamatta koneeseen uusia säätöjä :)



Ruuanlaitto yhdessä toimii jossain vaiheessa alle kaksivuotiaan kanssa niin, että lapsi voi vaikka murskata pippureita huhmareella - rikkaimurilla sitten mahdolliset sotkut pois. Salaattilinkoa voi pyöritellä. Lasagnelevyjä voi tärkeänä ojentaa paketista äidille. Näppärä parivuotias voi sekoittaa kermaviiliin mausteita tms. ilman, että syö yhtään tai sotkee :) Pienempi tietysti kokkaa apulaisena tutkii muovilaatikollista turvallisia keittiövälineitä, jotka on valittu varta vasten hänen ikänsä mukaan. Keittiössähän on vaikka mitä ihmeellisiä Tupperware-sekoittimen propelleja ja valkosipulipuristimia ynnä muuta. Lapselle, joka ei enää järsi :) Jossain vaiheessa eivät enää kiinnosta, kun omat leikit vievät mukanaan, ja äiti ja isä saavat kummasti kokata rauhassa.



Luutuamisessa meillä on lapselle oma lyhytvarsinen itse kasattu moppi - kuivana niin kauan, että hoksaa vaatia vettä =) Pölyhuisku on kiva kapine myös. Imurin tehoja on hauska säätää, vaikkei aina niin ilahduta äitiä - meidän imuri ainakin imee hyvin aika pienelläkin, joten mitäpä tuosta.



Lelujen keräilyn oppiminen ja tavaroiden paikoilleen laittaminen on nyt työn alla kaksivuotiaallamme. Eli kun kiinnostuu jostain uudesta, saatan sanoa, että älä jätä sitä sammakkoa siihen, vaan laitan fiksuun paikkaan. Tuolille, pöydälle, lelukoriin. Hoksaa jo usein. Kun haluaa uuden leikin, sanon joskus, että kerää ensin pikkukoriin kaikki lelut, jotka ovat uuden leikin tiellä. Jonkin verran osaa jo. Pitää auttaa vielä. Joskus laittaa ilahduttavasti kirjan hyllyyn omatoimisesti noin vain, joten hyvällä tiellä ollaan. Mutta saapa tuota 7-vuotiastakin ohjata päivittäin huolehtimaan vaatteistaan ja tavaroistaan, kun on kai niin kiirus kaverin kanssa leikkimään ja ties mitä :) Lisäksi on vielä muissa maailmoissa ja ei huomaa edes, mihin tavaroita laskee tai mitä missäkin on :)



Tosiasia on, että vaikka olemme opettaneet lapsia hyvin paljon ja ottaneet mukaan vähän kaikkeen, toisinaan tuntuu kyllä, että tämä äiti hukkuu silti työhön... Isä tekee paljon, mutta kyllä 9 tuntia päivässä yksin lasten kanssa vie mehut pois. 2- ja 7-vuotiaat pörräämässä ja masussa vauveli tulossa myös, joten voimille ottaa. Pitää vain jaksaa yrittää, jotta lapset kasvavat vastuullisiksi ja ahkeriksi :)

Lapsesi käyttäytyy hoidossa hyvin ja se on tosi rankkaa. Anna lapsen purkaa itseään. Meillä oli viime vuonna aina niin, että kun tultiin hoidosta kotiin, niin ensin piti kiukuta oikein kunnolla. Sitten oltiin tiiviisti sylissä. Unohda kotihommat ja tee ruoka lämmitytä vaille valmiiksi.



Viikonloppuna kannattaa noudattaa orjallisesti aikatauluja. Aamu- ja iltapäiväulkoilut, ruokailut, päiväunet... ihan samalla kaavalla kuin muinakin päivinä. Jos meillä löysättiin viikonloppuna, niin räjähdys oli valmis =)



Muutenkin johdonmukaisuus kannattaa kaikissa asioissa. Kielletyt asiat on aina kiellettyjä. Meillä tehosi hirveän hyvin uhkaus: tuletko itse, vai tuleeko äiti hakemaan. Uhkauksen joutuu toteuttamaan muutaman kerran, jotta lapsi tajuaa vanhemman olevan tosissaan.

Ymmärrän oikein hyvin tilanteenne, ja siksi tästä kirjoituksesta uhkaa tulla ihan mahdottoman pitkä sepustus. Meillä toinen lapsi on nyt 1v10kk ja alkanut saada aivan silmittömiä uhmahuutokohtauksia. Kun pitäisi vaikkapa pukea vaatteet päälle, alkaa huuto ja itku ja kiemurtelu, eikä lopulta auta muu kuin pukea vaatteet väkisin päälle lapsen pannessa kaikin voimin vastaan. Kaikki ne, joilla on oikeasti aikatauluja, joita on pakko noudattaa, ymmärtävät varmasti, että tässä tilanteessa ei ole mitään mahdollisuutta jäädä selittämään lapselle kerta toisensa jälkeen, että nyt olisi kulta pieni puettava ja haluatko nämä siniset vai punaiset sukkahousut...



Raivokohtausten rajuus on todellakin yllättänyt meidät, ja esimerkiksi aamu tuntuu menevän koko perheellä aivan pilalle silloin kun uhmakohtaus sattuu kohdalle. Kaikki me kärsimme tilanteesta ihan yhtä paljon, ja itse huomaan olevani välillä aivan raivoissani. Tekisi mieli huutaa takaisin, ja otteetkin ovat välillä kaikkea muuta kuin hellävaraisia, kun rimpuilevaa lasta puetaan. Viimeistään siinä vaiheessa olo on aika neuvoton, kun töihin alkaa olla jo kova kiire, kokous alkaa vartin päästä ja rimpuileva lapsi pitäisi saada turvaistuimeen: karjuva lapsi jännittää itsensä kaarelle ja itse miettii, uskaltaako käyttää voimaa saadakseen vyöt kiinni, vai napsahtaako solisluu kohta poikki. Ja kello raksuttaa...



Mieheni kanssa olemme yrittäneet löytää keinoja uhmakohtausten kestämiseen - uskomme nimittäin edelleen, että tämä vaihe kyllä menee ohi, ja nyt vain pitäisi jotenkin opetella sietämään ja helpottamaan näitä tilanteita ettemme me muut perheenjäsenet ole kohta toistemme tukassa kiinni. Ainakin seuraavia juttuja olemme yrittäneet yhdessä toteuttaa:



- yritä ennakoida kohtauksen alkua: alkavatko useammin väsyneenä, nälkäisenä, jossakin tietyssä tilanteessa... Koetamme siis ainakin pitää huolen siitä etä yöuni olisi varmasti riittävän pitkä (ajoissa nukkumaan) ja pidämme verensokerin tasaisena mahdollisuuksien mukaan. Joskus jokin yllättävä temppu katkaisee alkamassa olevan uhmakohtauksen, jos ehtii ajoissa (jokin hassutus, huomion kiinnittäminen muualle)

- luovu pieneksi hetkeksi omista tavoitteistasi, keskity ehdottoman tärkeisiin asioihin. Esim. meidän on aamulla aivan pakko lähteä töihin ja pukea siksi lapset ajoissa hoitoon menoa varten. Mutta meidän ei ole pakko syödä itse aamupalaa (voimme syödä töissäkin) tai lukea lehteä aamulla, samoin illalla voimme ihan hyvin olla katsomatta telkkaria ennen lasten nukkumaan menoa jne. Tämä on ohimenevä vaihe, ja niitä telkkarinkatsomisiltoja tulee kyllä vielä. Aamu-uhmakohtaus jää useimmiten tulematta, jos meillä on mahdollisuus tehdä aamutoimet rauhassa ja teeskennellä, ettei ole kiire minnekään... Saatan vaikkapa laittaa radiosta mukavaa musiikkia tulemaan, ja tanssitan kuopusta ympäri olohuonetta tangon tahtiin taivutuksineen päivineen (ehkä minuutin!) - ja sitten naurava lapsi onkin yhtäkkiä saatu sujahtamaan vaatteisiin.

- kun huuto alkaa, pysy rauhallisena ja yritä saada huomiota muualle (jos ehdit ajoissa), mutta kun " kohtaus" on päällä, juuri mikäänhän ei välttämättä auta. Silloin pitää vain laskea mielessään kymmeneen yhä uudestaan ja uudestaan ja yrittää olla LÄSNÄ lapselle. Uskomme, että lapsemme on itsekin aika ahdistunut tunteenpurkausten rajuudesta.

- kuten muutkin kirjoittivat, ole silti johdonmukainen. Jos sanoit juovasi kahvit, tee se myös vaikka sitä seuraisi huutoa. Kehu, jos lapsi antoi sinun juoda rauhassa, sano miten mukavalta se tuntui.

- jos huuto ja raivoaminen alkaa mennä yli sietokykysi, koeta " etäännyttää" itsesi tilanteesta henkisesti (ajattele ihan mitä mukavaa vain keksit), mutta ole fyysisesti paikalla niin kauan kuin vain mitenkään voit. Ainakin meillä on huono juttu, jos lapsi jätetään yksin raivoamaan. Älä uhkaa esim. yksin kotiin jättämisellä, kun et sitä kuitenkaan voisi etkä haluaisi toteuttaa, ja lapselle ajatus on muutenkin ihan liian ahdistava.

- ota lapsen kanssa pieniä tavoitteita. Kerro mitä haluaisit että seuraavaksi tapahtuu, ja kehu jos vähänkin onnistuu sinne päin. Oikeasti olen sitä mieltä, että lapsi tarvitsee hyvin konkreettisia neuvoja. Pieni ei ymmärrä, mitä tarkoittaa " ole kunnolla" tai " ole kiltisti" , varsinkaan silloin kun omat tunteet ovat jostain syystä kuohuksissa. Meillä esimerkiksi lapsi on nyt itsekin huomannut nukkumaanmenoraivoamisen turhaksi, kun asiasta on moneen kertaan juteltu rauhassa. Nyt hän puhelee itsekseen sänkyyn mennessään, että hän menee nyt rauhassa nukkumaan ja että " ei kannata itkee sängyssä" . Sitten kehumme aina: " Kylläpä osasit mennä taas hienosti nukkumaan ja eikös tunnukin kivalta kun nyt ei tarvinnut ollenkaan itkeä jne." Muistuta itseäsikin silloin, kun ilta (tai aamu) on mennyt hienosti. Ei se elämä niin kamalaa olekaan kuin välillä tuntuu. Auttaa kestämään huonot hetket paremmin.



- Lohduta itseäsi ajatuksella, että aika aikaa kutakin. En usko että lapsi oppii terrorisoimaan tai dominoimaan koko perhettä, vaikka näitä uhmakohtauksia yritetäänkin välillä vähän lievittää myös " poikkeuskeinoilla" . Aika poikkeuksellisen rajuja ne tunteetkin ovat, mitä lapsi joutuu opettelemaan.



ja sitten vielä: VOIMIA! Tukekaa miehenne kanssa toisianne ja koettakaa löytää yhteinen sävel kiukun taltuttamiseen. Vitsailkaa keskenänne aiheesta jos vain voitte. Älkää antako kiukuttelun vaikuttaa liikaa perheen ilmapiiriin. Sekin luo lapsille turvallisuuden tunnetta, kun vanhemmat pitävät yhtä hankalissa tilanteissa.

Alma87 kysyit että: Olen monest miettinyt, että miten te muut vanhemmat otatte nuin pienen mukaan kaikkiin kotitöihin. Siis miten se käytännössä onnistuu?



Imuroidessa annan lapselle " oman imurin" eli sieltä imurin kannen alta pieni suulake, jolla mm imuroidaan sohvat. Sillä aikaa kun äiti imuroi isolla imurin päällä lattioita, niin lapsi saa käyttää pikku suulaketta leikisti imuroimiseen. Ja kun äiti imuroi sohvia yms pikkusuulakkeella, niin lapsi saa leikisti imuroida isolla varrella. Lapsi juoksee paikasta toiseen suulake kädessä matkien äidin imurointiliikkeitä. Välillä toki katoaa näköpiiristä ja käyn vilkaisemassa mitä tekemistä on keksinyt. Ja kutsun sitten äkkiä takaisin " auttamaan äitiä imuroinnissa" tai keräämään jotain leluja lelukoriin. LElujen keräämisestä on aina tykännyt. Ja ainakin 1v5kuisesta asti tehnyt sen huolella ja hyvin. Kirjatkin vie aina paikoilleen kun on selannut niitä. Ilman että tarvitsee sanoa siitä. Riippuu varmaan luonteesta tämä oma-aloitteinen tavaroiden paikoilleen vienti. Samoin aina ollut tosi tarkka sulkemaan kaapinovia jos äiti jättää niitä hetkeksikin auki esim keittiössä:)



Pölyjä/tahroja pinnoista pyyhimme siten että äidillä hiukan kostea mikrokuituliina ja lapselle oma kuiva mikrokuituliina. Lapsi pyyhkii pöydät, hyllyt, ikkunoista sormenjäljet ym. kuivalla liinalla heti äidin perässä matkien. Eli kun olen ensin pyyhkinyt kostealla niin kuivaus tulee perässä:) Tässä pitää äidin olla ripeä, että lapsi ei ehdi ensin ottaa oikeasti pölyä liinaansa. Eli täytyy ehtiä pyyhkiä kyseinen pinta ennen lasta. Lapsi ei sitä huomaa.



Pyykin kuivumaanlaitto: lapsi hakee juosten vaatekappale kerrallaan pyykkikoneesta vaatteita äidille joka ripustaa ne hyvin kuivumaan toiseen huoneeseen. Ja jokaisen tuonnin jälkeen lapsi saa kehut ja käskyn että juoksepa äkkiä hakemaan lisää. Jos pyykkikoneessanne ei ole lapsilukkoa (ettei ohjelmat mene sekaisin) niin ottakaa johto pois seinästä aina kun kone ei ole käynnissä. Silloin ei haittaa vaikka nappeja painelee. Konetta annan harvoin täyttää. Mutta joskus teemme sen yhdessä niin että otan yksitellen itse esim valkoisia vaatteita pyykkikorista lattialle, ja lapsi saa viedä ne metrin päähän koneen sisälle. Sitten käsien pesulle.



Astianpesukonetta en anna täyttää. Koska astiat on niin likaisia. Mutta tyhjätä kyllä annan. Eli lapsi ojentaa yksi kerrallaan (sanottava usein että vain yksi kerrallaan!) lautasia, laseja äidille käteen, ja äiti laittaa ne ylös kaappiin. Meillä vain posliinisia, eikä ole ikinä meinannut mennä rikki. Ruokaluvälinekorin nostan heti ekana koneesta pois, eli siihen lapsi ei saa koskea terävien esineiden takia, ja siksi että haarukat menisi vain suuhun. Sen tyhjäyksen ajan lapsi istuu esim syöttötuolissa ja katsoo kun äiti laittaa ne laatikkoon. Kattilat ja paistinpannut lapsi on osannut viedä alakaappiin itse paikoilleen jo 1v6kuisesta.

Viikottaisen lakananvaihdon aikana lapsi pääasiassa pomppii sängyllä. Se homma ei oikein kiinnosta, eikä siihen voi osallistua. Osaa kyllä auttaa esim päiväpeiton paikalleen laitossa vetämällä peiton toisesta reunasta kun äiti on toisella puolella sänkyä laittamassa toisen puolen hyvin.



Kauppapussien tyhjäys on suurinta huvia. Lapsi ojentaa tavara kerrallaan pussista äidin käteen joka laittaa ne ylös jääkaappiin tai kaappeihin. (Samalla nimeää niitä ja oppii uusien ruokien nimet.)



Tässä oli nyt joitain viikottaisia juttuja joita meidän lapsi tekee aina, muita ei nyt just tule mieleen... Kukkien kasteluun en anna osallistua, ettei kukat houkuttelisi koskemaan. Ruuanlaittoon en anna myöskään vielä osallistua. Liikaa sotkua ja ruuan hukkaan menemisen riski ja liian vaarallista tämän ikäisen kanssa.

Jos äiti on kotona kotiäitinä ja aikaa riittää päivisin, niin minusta siihen imurointiinkin voi käyttää vaikka kaksi tuntia hiljalleen lapsen kanssa imuroiden, eikä tarvii tehdä välttämättä niin tehokkaasti puolessa tunnissa. Eli lapsen kanssa kaikki on toki paljon, paljon hitaampaa. Mutta jos omat hermot kestää sen hitauden niin onpahan ainakin tekemistä lapselle:)

Mahtaa olla usein myös lapsesta kiinni mikä onnistuu ja mikä ei. Olenusein ottanut lapset mukaan siivoukseen mutta pölyrätti kiinnostaa korkeintaan muutaman minuutin ja imuristakin on mukavinta repiä johtoa seinästä. Sitten ollaankin jo keittiön pöydällä seisomassa ja äiti juoksee...

Meillä on myös se ongelma että toinen lapsistamme on puoli vuotta, joten en voi mitenkään käyttää esikoiseen niin paljon aikaa, esim imuroida tai tyhjentää konetta tunti tolkulla. Johan siinä toinen kyllästyy ja nälkäkin tulee.

Myönnän että olen laiska viihdyttämään lasta (minua ja sisaruksia ei juuri ikinä ole erikseen viigdytetty vaan olemme jotuunet käyttämään omaa mielikuvitusta keksiessämme yhdessä tekemistä) eikä minulla useinkaan riitä kärsivällisyys siihen hitauteen. Usein itselläni on kotitöiden kanssa kiirus. Koko ajan tulee mieleen uusia ja uusia juttuja mitä pitäisi keretä tekemään ennen sitä ja tätä ja tuota. En oleta että mies yrittää päivän poissaoloa korvata sillä että illan tekee kotitöitä. Ei tietenkään.



Hienoa kuulla että joillakin oikeasti onnistuu lapsen kanssa nuin hyvin tehdä kotitöitä. Meillä poika on niin menevää sorttia että yhteen asiaan keskitytään korkeintaan viisi minuuttia jos sitäkään. Sitten keksitään taas uusi paikka minkä voi purkaa (mm keittiön kaapit, varsinkin jos on jäänyt vähääkään auki) tai minne voi kiivetä ja vaikka hypätä alas..Ja taas äti juoksee ja keskeyttää työt, pienempi itkee nälkää ja pinna kiristyy.... No ei tämä aina ole tämmöstä mutta esimerkkitilanne meiltä ja kuten arvata saattaa niin ihmettelen miten onnistuu tehdä lapsen kanssa rauhassa hommia.



Toki meilläkin joskus onnistuu mutta ei todellakaan päivittäin. Ehkä vaan pitäisi kunnostautua asiassa ja yrittää kasvattaa entisestään omaa pinnaa. Poika osaa myös tekeytyä ymmärtämättömäksi. Jos esim kiellän paukuttamasta mukia pöytään ruokailun aikana ettei maijot kaadu, niin ei tapahdu mitään. Kiellän toisen kerran ja sen jälkeen paukutetaan sievästi....No sitten kun ruoka on suunnilleen syöty ja sanon " sano kiitos" niin jo lähtee ruokalappu vauhdilla kaulasta ja kiitosta tulee...Ja leikit jatkuu.

Toisinaan menee sormi suuhun tämän ikäisen kanssa joka ei vielä osaa sanallisesti ilmaista itseään, mutta joka todennäkösesti ymmärtää lähes kaikein mitä äiti ja isä sanoo.

Eniten minua turhauttaa se, että koko ajan joutuu siivoamaan toisen tuhoja eikä mitään uskota. Tuntuu että ikinä ei opi. Kait joskus kuitenkin. Kaikki tuttavat vaan lohduttavat että se on ohimenevää. Onko??? Pitäisi muistaa tuo silloin kun vauva kitisee, itse ja poika on nälkäisiä, jommalla kummalla kakka houisuissa ja pottumuusi pitäisi vatkata, jotta pääsis syömään...

Toisaalta minusta tuntuu että pahin on takana. Poika ei enää niin paljon pengo kaappeja kuin ennen. Kiipeile sen sijaan on pahentunut. Huomaan että pinnani on pidentynyt. Miehen kanssa usein päätetään että nyt ei oikeasti hermsttuta vaikka mikä tulisi. Toisinaan onnistuu ja toisinaan ei. Yhdessä monesti nauramme esikoisen tempuille. Ei kait sitä muutakaan voi kun toinen silkkaa uteliaisuuttaan tekee ja tuohuaa. Paitsi joitakin juttuja tekee tahallaan sen takia ku nei ole saanut huomiota. Silloin pitää muistaa halata ja taputtaa joka ikisen tempun jälkeen. =)