Lue keskustelun säännöt.
Forever alone?
09.12.2014 |
Varmaan tällä vuodenajalla, juhlapyhillä ja pimeydellä on osansa asiassa tai sitten biologinen kello alkanut tikittää, kun viime aikoina on alkanut tuntua niin toivottoman yksinäiseltä.... :(
Päällisin puolin kaikki on "kunnossa"; vakituinen työ, ammatti, asunto, harrastukset, terveys... mutta läheiset ihmiset puuttuvat kokonaan. Hyvänpäivän tuttuja, työkavereita ja harrastuksien kautta tuttuja on, mutta ei ketään jonka kanssa voisi oikeasti keskustella syvällisesti asioista tai viettää iltaa yms. Olen muuttanut paljon työn ja opiskelujen perässä, joten aiemmat läheiset ystävyyssuhteet ovat viilenneet ja uusia tuntuu olevan "tässä iässä" yllättävän vaikea luoda. Suurimmalla osalla samanikäisistä lapsia tai muuten omat kuviot. Osa perheenjäsenistä ja lähiomaisista on kuollut ja muihin aika etäiset välit. Miestä tai lapsia ei ole. Tämänkin olen tainnut itse pilata, silloin parikymppisenä oli useampikin ns. kiltti ja hyvä mies oikeasti kiinnostunut ja minä se vaan hölmöilin ja lähdin karkuun kun en halunnut seurustella :/. Nyt (tai oikeastaan 25-vuotiaasta saakka) olisi/on ollut kova halu seurustella/perustaa perhe, mutta kappas vaan, ei niitä kunnollisia miehiä olekaan enää vapaana... Sen siitä saa kun ei silloin tarttunut tilaisuuteen, vois olla aika erilaista elämä nyt :/. Lapsia haluaisin ehdottomasti, mutta aika vaikea niitä on yksin alkaa tekemään... mitään en haluaisi niin kovasti, kuin perheen. Ihmisen, joka välittäisi ja josta välittää.
Onko muita (samanikäisiä tai vanhempia) vastaavassa tilanteessa olevia? Onko enää toivoa? Tuntuu että kaikilla on edes joku noista asioista, perhe, ystävät tai mies, onnekkaimmilla kaikki kolme...
T: N27
Kommentit (25)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosin itse tänä vuonna suhteesta jonka piti olla Se Suhde. Eipä ollut, ja nyt olen 28-vuotias, kaverit menee naimisiin ja minun elämäni vain jotenkin palasi lähtöruutuun. Valitettavasti on erilaista olla sinkku parikymppisenä kuin vajaa kolmekymppisenä. Minulla on kyllä ystäviä, mutta tuntuuhan se yksinäiseltä tulla illalla pimeään kotiin, jossa kukaan ei odota.
Mutta mitä me voidaan muutakaan kuin mennä eteenpäin ja olettaa että tulevaisuus tuo jotain parempaa tullessaan?
Lohdutukseksi: ne ystävistäni, jotka menivät naimisiin ja lisääntyivät parikymppisinä, ovat jo kaikki eronneet. Itsekin erosin eksästäni 28-vuotiaana ja löysin 30v tosirakkauden. Ihminen muttuu 20 ja 30 ikävuoden välillä melkoisesti ja parisuhdepreferenssitkin muuttuu. Omassa lähipiirissäni parhaat ja "laadukkaimmat" seurustelusuhteet ja avioliitot on solmittu vähän kolmenkympin alla tai päällä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaan saman fiiliksen.. Olen eronnut pitkästä suhteesta.. Kavereita periaatteessa on, mutta noh monet tässä +25 iässä seurustelevat ja viettävät sitten viikonloppuja yhdessä lähinnä.... Ja osalla on lapsia, jotka tietty sit menee ykkössijalle heidän elämässä. Kyllä kaipaisin sitä, että voi jakaa elämäänsä toisen kanssa. Nää syysillat tuntuu varsinkin aika ankeilta ja yksinäisiltä :/ ja alkaahan tässä miettii sitäkin, et saako koskaan sitä perhettä itse, ku aika vaa juoksee mut ei mitenkää jonossa odota noita varteenotettavia ehdokkaita.:D mutta eikai täs auta, ku toivoo et kevät on piristävämpi?!
Ai niin,
jatkan vielä sen verran että uskon tuon ihmisen, josta erosin, olleen niin lähellä sitä oikeaa kuin uskon sen olevan mahdollista. Jotenkin vain ajoituksemme oli väärä. Yritän suhtautua avoimesti, mutta pelkään että rimani on liian korkealla. Olen tavannut miellyttäviä ja hauskojakin miehiä, mutta aina illan päätteeksi tunnen oloni niin typeräksi, koska ajatuskin siitä että joku voisi korvata menettämäni ihmisen on naurettava. Mutta edelleen: ei minulla ole vaihtoehtojakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^Nimenomaan näin, vuodet vaan vierii eteenpäin, kaverit menee naimisiin, saa lapsia jne. ja ite vaan polkee paikallaan ihan samassa tilanteessa kuin päälle parikymppisenä. Väkisinkin pistää miettimään, mitä jos tilanne on edelleen sama 10 ja 20 vuoden päästä... :S
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, täällä 32v sinkku. Erosin 4 vuoden suhteesta keväällä kun tapasin "elämäni rakkauden". No, nyt sekin suhde päättyi. Huono ajoitus kun hänkin oli juuri eronnut ja hänellä oli jo lapsia. Itken joka päivä. Olin niin onnellinen hänen kanssaan. Tunsin vihdoin tulleeni "kotiin" jossa minut - epätäydellinen ihminen - hyväksyttiin ja rakastettiin ehdoitta. Huomasin tässä lyhyessä suhteessa miten väärien ihmisten kanssa olen aiemmin ollut. Nyt tiedän mikä minulle sopii. Ehkä jään lapsettomaksi, who knows. Ikävä on sitä onnellisuutta jota koin koko kevään, kesän, syksyn.
No jaa, minä olen 40 v ja samassa tilanteessa, mutta eipä se minua ole ainakaan 5 vuoteen enää haitannut. ELi nautin täysillä erakkomaisesta elämästäni nykyisin, vaikka nuorempana se ahdisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On toivoa. Määrätietoinen asenne ja treffeille siitä! Olin samassa tilanteessa ja kun menin treffeille tositarkoituksella, kiinnostui useampikin mies minusta. Samanikäiset miehetkin alkavat olla valmiita vakiintumaan, joten nyt on aika toimia! Miehiä on aika helppoa viedä vihille!
Minä taas en ole koskaan asunut yksin. Siis ikinä. Olen kohta 41-vuotias ja tulen ilmeisesti asumaan vähintäänkin kuopukseni kanssa vielä 9 vuotta saman katon alla, vaikka eroaisin miehestäni, mikä ajatus on alkanut viehättää minua viime vuosina entistä enemmän. Olisi kannattanut asua yksin silloin parikymppisenä, koska nyt tuntuu, etten oikein itsekään tunne itseäni. Ainakin pitäisi päästä pois kotoa vaikka retriittiin, jotta saisi hetken kuunnella itseään kaikessa rauhassa. Ja kyllä niitä ihania nuoria miehiä on vapaana vaikka kuinka paljon - omallekin kohdalle sattui vähän aikaa sitten niin ihana 25-vuotias mies, että meinasi avioliitto kaatua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisellä on jännä taipumus haikailla aina sitä mitä sillä ei ole. Muistan itsekin parikymppisenä kun kaikilla muilla oli poikaystävät ja mentiin kihloihin ja mulla ei ollut koskaan ketään. Ahdisti tulla tyhjään kotiin ja itkin itseni uneen kun ei kukaan rakasta mua.
Kappas vain, 26 -vuotiaana olin naimisissa ja meillä oli kaksi lasta ja sekään ei sitten ollut hyvä. Kolmikymppisenä erottiin, yritin seurustella, sain siipeeni niin pahasti että olen ollut nyt 4 vuotta yksin. Jokaisella kaverilla ja sukulaisella on suhde jota joskus kadehdin, mutta nyt kun kuuntelen sitä valitusta parisuhteen vaikeudesta, olen tavallaan onnellinen että ns. väistin sen luodin. Kaikkein tärkeintä on nauttia omasta seurastaan, se on se asia minkä olen oppinut.
Ihmiset pettää, jättää ja voi tuhota kaiken minkä olet rakentanut. Itse aion elää loppuelämäni yksin, eikä mua enää kiinnosta rakastaako kukaan mua vai ei. Pidän itsestäni huolen, teen asioita joista nautin, ilman että kukaan kyseenalaistaa mun päätöksiä.
N38
[quote author="Vierailija" time="10.12.2014 klo 01:51"]
[quote author="Vierailija" time="09.12.2014 klo 23:30"]
[quote author="Vierailija" time="09.12.2014 klo 23:26"]
Ei kai se sitten auta, kun ruveta päivystämään jossain yliopiston pihalla... :D Hirveän huono olen esim. baareissa käymään enää nykyään, joten sitäkään kautta ei tule miehiin tutustuttua.
-ap
[/quote]
Oletko ajatellut ottaa vähän nuorempaa miestä? Siis 22-25-vuotiasta? Siinä ikäluokassa on varmasti vielä melkein kaikki "otettavissa". 32-35-vuotiaissa ei varmasti toivoakaan.
[/quote]
22 vuotiasta miestä ei todellakaan kiinnosta lähes 30v naisessa muu kuin paneminen. Paska neuvo oli tuo.
[/quote]
Ei ole totta. Tuntemani kaksi villin nuoruuden viettänyttä naista asettui lopuilta aloilleen itseään muutaman vuoden nuorempien miesten kanssa.
Odottelet muutaman vuoden niin pääset toiselle kierrokselle sitten mukaan. Eka kierros meni jo.
Täällä 35v mies miettii, missä voisi tavata potentiaalisia naisia kun en baareissa viihdy. Yksin oltu kolmatta vuotta, muutamia tapailuja sen jälkeen. Työn perässä olen minäkin muuttanut enkä ole juurikaan saanut ystäviä joiden kanssa viettää aikaa työn ulkopuolella.
Naisena olet onnellisessa asemassa - kaltaisiasi miehiä on paljon enemmän.
[quote author="Vierailija" time="09.12.2014 klo 12:03"]
Odottelet muutaman vuoden niin pääset toiselle kierrokselle sitten mukaan. Eka kierros meni jo.
[/quote]
Ei minun mielestäni. Naiset toki ovat melkein kaikki viety, mutta miehiä ei todellakaan. Yliopistot ovat täynnä yksinäisiä miehiä. Ja tosi moni suhde alkaa varatun pokaamisella. Ei kannata katsella vain sinkkuja! Jos ei ole lapsia ja varsinkaan yhteistä lainaa, niin irti lähtee jos on lähteäkseen.
:)