Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Rintasyöpäepäily ja oman äidin reaktio..
08.12.2014 |
Mieltä painaa, kun ei ole oikein ketään kenelle jutella asiasta. Rintasyöpäepäily siis meneillään kohdallani ja leikkaus edessä. Kerroin sitten, kun sain leikkauspäätöksen, läheisilleni asiasta.
Äitini sanoi ensin, että ei hänellä nyt ole aikaa tuollaisia miettiä. Sitten muutaman päivän kuluttua kävin kylässä, niin isoin asia tässä oli se, että äitini kauhisteli ja itki, että jos minä kuolen, niin hän ei näe lapsenlapsia enää ikinä. Ei ole mieheni kanssa oikein hyvissä väleissä. Toppuuttelin sitten siinä ja rauhoittelin ja sanoin, että en ole kuolemassa ja eihän sitä edes tiedetä, onko mikään pahalaatuinen kasvain.
Seuraavaksi äitini heitti ilmaan "tiedoksi", että minun täytyy nyt heti järjestää asiat niin, että kun kuolen, niin lapset tulevat hänen kanssaan asumaan. No lapsilla on toki isäkin, mutta tätä ei huomioitu keskustelussa. Mietin siinä, että taidan nyt tältä erää lähteä keskustelemasta ja piipahdin wc:ssä. Kun tulin sieltä, äitini oli tällä välin ottanut kaikki paidat pois ja käski tarkistaa hänen selkänsä. Kun hänellä on ollut kova stressi, niin varmaan siellä on syöpä, kun tuntuu pattejakin joka paikassa. Noh, tavallisia luomia oli, ei mitään patteja. Mutta siis täh!?!
Siis on tuossa nyt ihmisellä mennyt pää sekaisin vai jokin stressireaktio tähän asiaan? Äitini on kyllä ollut aina melko itsekeskeinen ja lapsena mekin olimme vain aina jaloissa ja tiellä ja nytkin toki kuulin sen, että mitään iloa en ole hänen elämään koskaan antanut, muuta kuin lapsenlapset. Ja nyt sitten tämä..
Itsekeskeisesti nyt mietinkin, että ei hiivatti, jos onkin syöpä ja sitten hoidot edessä leikkauksen lisäksi, niin ei taida kyllä kotoa päin tukea tulla.
Kommentit (9)
Kyllähän tuossa voi olla torjuntaakin mukana. Jotkut ihmiset reagoivat kaikenlaisiin kriiseihin tohottamalla ja puhumalla asian vierestä. Ehkä äitisi ei uskalla/osaa ajatella, että sinulle todella voisi käydä pahasti.
Oma äitini on hiukan tuollainen. Olen monta kertaa pahoittanut mieleni, kun en ole saanut häneltä tukea sitä tarvitessani. Hän hyppää aina johonkin toiseen asiaan ja rupeaa järjestämään. Sitten kuulen muilta /näen sattumalta, miten hän kuitenkin on aivan järkyttynyt, itkee ja pelkää puolestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Stressireaktio. En tunne äitiäsi, muttei kannata automaattisesti olettaa, että tuo on mitä äitisi "oikeasti" ajattelee. Perhepiirissä tapahtui samaa. Välit meni poikki, enkä toki ihmettele, mutta oikeasti tämä itsekeskeinen möläyttelijä oli uutisesta niin järkyttynyt ja surullinen, että sairastui itsekin vakavasti.
Kaikki eivät valitettavasti osaa sympatiseerata ja lohduttaa :/
Niin ja voimia, ap - toivon, että kaikki menee parhain päin!
No olipa käytöstä! En tiedä voiko tuota tulkita ihan kirjaimellisesti niin, että äidillesi millään muulla ei ole merkitystä kuin lapsenlapsilla. Ehkä hän ei osaa ja uskalla tässä tilanteessa suhtautua asiaan mitenkään muuten kuin pahinta vaihtoehtoa peläten ja yrittää senkin torjua keskittymällä itseensä, kun on stressinkin saanut kehitettyä.
Huh huh.. Jos kirjoittamasi on totta, niin parempi tosiaan, että keskustelet ja haet tukea sairauteesi jostain muualta kuin äidiltäsi.
Rintasyöpään on hyvät hoidot ja siihen kuolee vain harva nykyään, joten sinänsä aika rajua tekstiä äidiltäsi, luulisi, että tsemppaaminen olisi ollut luontainen reaktio.
Tsemppiä ap:lle, toivotaan, että tuo äitisi reaktio on vain stressireaktio ja tokenee siitä tukemaan sinua niin kuin äidin kuuluu tehdäkin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten oman syöpäni kohdalla totesin, syöpään sairastuu tavallaan koko perhe. Shokki on kaikille iso ja loppuen lopuksi olet sairautesi kanssa aivan yksin. Vaikka saat tukea (sitä oikeanlaistakin), niin yksin olet asian kanssa.
Meilläkin kävi aluksi niin, että minä lohdutin miestäni ja rauhoittelin. Minua tutkittiin ja hoidettiin, joten sen takia minun oli ehkä helpompi asia käsitellä. Kun sitten minä aloin oireilla (eläminen sairauden jälkeen ei ole helppoa sekään) olen asian kanssa yksin. Läheiset pitävät sairauden voitettuna, kun itse opettelet asian kanssa vasta elämään.
Mutta mainittakoon vielä, että itse diagnoosin saatuani suunnittelin kirjoittavani miehelle vihkoon ylös lasten lempiruokien reseptit ja muita yleisiä vinkkejä. Tyylillä: tarkista talvivaatetilanne syyskuussa, katso shortsitilanne toukokuussa, leikkaa kynnet sunnuntaisin jne. :D Noh, en sitten ruvennut sitä tekemään, kun tuumasin miten on parempi vain elää ja taistella. :-)
Yksinhän sitä on. Omaa puolisoa asia ei ole paljoa hetkauttanut ja en voi hänenkään kanssaan tuntojani jakaa. Jos jotain keskustelua olen yrittänyt viritellä asiasta, niin mies ei puhu mitään. Sanoi vain yhtenä päivänä, että ei se ole kun käydä siellä leikkauksessa ja asia on siinä sitten. Hankalaa, kun meillä muutoinkin elämässä kriisi meneillään ja tarkoitus oli keväällä erota, minun aloitteesta. Syvin pelkoni liittyy oikeastaan siihen, että jos jotain pahaa onkin, niin enhän voi lasten kanssa muuttaa pois..
En toki halua mitään paniikkia lietsoakaan ja itse yritän pitää ajatuksen hillinnässä ja odotan vain, että leikkaus on ohi. Ja tilanne katsotaan sitten sen jälkeen, mitä on tullakseen.
Lapsille en aio kertoa muuta, kuin kun saan leikkauspäivän, niin sanon, että tehdään pieni operaatio ja olen vähän aikaa sairaslomalla. Ja jos on tarvetta ja jotain pahalaatuista löytyy, niin asia puhutaan vasta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähimmät eivät ole aina niitä parhaita tukijoita, ovat itsekin kriisissä läheisen sairastumisen vuoksi. Ja sen vuoksi reaktiot voivat olla melkoisia ylilyöntejä ja vähemmän tärkeät asiat voivat nousta isoiksi asioiksi. Voimia ja toipumista sinulle ap.
Alue: Aihe vapaa
Tusdkin tämä äiti on kriisissä, luonne vaan hyvin itsekeskeinen ja ilkeä?